Kyllä Siberia opettaa

[joo, joo]

Kyösti Salovaara, 2018.
Embalse de la Serena sijaitsee Siberian eteläpuolella.

Joo, joo, huomenta vaan!

    Laulaa Vesterinen.

    ”Taas maailma hellii lapsiaan.”

    Onnelliset ovat onnellisia, muut muunlaisia, kaikki ihmisiä.

    Kyllä Siperia opettaa, sanotaan. Mutta mitä se opettaa?

    Nöyryyttäkö? Nöyrtymistä? Vai nöyryyttämistä?

    Kelpaisiko varsinkin politiikassa synonyymiksi kliseet ”joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa” tai ”ei pidä nuolaista, ennen kuin tipahtaa”.

    Kenties politiikkapuheessa Siperiaan joutuminen tarkoittaa palaamista arkipäivään, joutumista vastuuseen sanomisistaan, sen ymmärtämistä että asiat eivät ole pelkästään vaikeita vaan melkein mahdottomia ratkaistavaksi.

    Maailma hellii lapsiaan, myös La Siberiassa.

Viime viikolla varhain tiistaiaamuna sumu peitti Tajo-joen jyrkät rannat. Oli luvattu kaunis päivä, mutta auton valot piti sytyttää heti Toledosta lähtiessä.

    Toledosta ajaa La Siberian piirikuntaan kolmisen tuntia. Matkaa on noin 200 kilometriä. Piirikunnan mutkaisilla ja mäkisillä teillä körötellään hiljakseen.

    La Siberia asettuu suunnilleen lounaaseen Madrista ja Toledosta katsoen. Maakunnassa asuu 20 000 ihmistä. Asumistiheys on 7,4 asukasta neliökilometrillä. Suomessa on kaksi harvempaan asuttua maakuntaa. Mutta La Siberiassa sijaitsee viisi suurta tekoallasta, joissa on 12 % Espanjan vesivaroista. Vaikka ihmisiä on harvassa, yli kymmenen prosenttia Espanjan hunajasadosta saadaan Siberiasta.

    Olot Siberiassa ovat leppoisammat kuin pohjoisen Siperiassa. Extremaduran Siberiassa eivät sudet ulvo eivätkä hirvet ammu. Mutta järvillä piisaa lintuja. Lammaslaumat tien vieressä paljastavat, että ihminen on läsnä, vaikka ei näkyvissä.

    Kun sumu hälveni, Siberian kummut, jyrkät rinteet ja laajat vedet paistattelivat syysauringossa. Vesi oli turkoosia, ilma leppeää.

Kyösti Salovaara, 2018.
Tie Siberiaan kiertelee sumuisten laaksojen reunamailla.

Ihminen askartelee ajatustensa parissa.

    Maailman ongelmat ovat suuria ja vaikeita. Pieneen takertuminen käy helpommin kuin suureen. Jos et ole kunnolla, saat mennä Siperiaan tai Siberiaan häpeämään. Jos et ajattele niin me muut, kyllä Siberia opettaa.

    Helsingin Sanomista silmiin sattui kaksi hätkähdyttävää tutkimusta. Tarkemmin ajatellen ne eivät hätkähdytä, mutta… joo, joo, päivää vaan.

    Toisessa tutkimuksessa todettiin, että yhteiskunnallinen vauraus ja tasa-arvo johtavat esimerkiksi sukupuolten erilaistumiseen. Yllättävä paradoksi on helppo selittää. Kun vauraus lisääntyy, ihmisillä, yksilöillä on enemmän vapauksia: voi tehdä valintoja joihin vauraus ja tasa-arvo antaa mahdollisuuksia. Naiset ja miehet saavat ja voivat valita mitä haluavat. Köyhissä oloissa asenteiden polut merkataan etukäteen.

    Kovempia tuloksia saatiin, tämä Heikki Aittokosken kertomana, tutkimuksessa jossa moraalikoneella mitattiin ihmisten asenteita kysymällä, kuka pitää vaaran uhatessa - vaikkapa robottiauton ajaessa päälle – pelastaa.

    Kävi ilmi, että miljoonat ihmiset eivät ajattele tasa-arvoa valitessaan pelastettavia. Ihmisten mielestä kansalaiset, näiden elämät,  eivät ole tasa-arvoisia, vaikka juhlapuheessa moni liputtaa tasa-arvon ihannetta.

    Tutkimuksen mukaan äiti lapsineen pitää pelastaa ensin, sitten tyttö ja poika ja raskaana oleva nainen. Viimeksi pelastetaan, jos aikaa jää, kissat, koirat, rikolliset, vanhat miehet ja vanhat naiset.

    Tasa-arvosta puhuvat eivät ilmeisesti tiedä mitä tasa-arvo on. Tiukan paikan tullen ihminen paljastuu biologiskollektiivisen lajinsa edustajaksi, eikä juuri lainkaan humaanin kulttuurilajin yksilöksi. Biologia rulettaa humanismin. Ihmisten elämällä on erilainen arvo.

    Kyllä Siperia opettaa!

Onko tasa-arvolla sitten arvoa sinänsä?

    Ruurik Holm pohti tätä monipuolisesti teoksessaan Yksilönvapaus (Into, 2017). ”Täsmentymättömästä tasa-arvon vaatimuksesta seuraa kysymys”, Holm kirjoitti, ”pitääkö ihmisten mahdollisuuksia rajoittaa siitä syystä, että kaikilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia?”

    Ja voi esittää näinkin kovan, julmalta kuulostavan kysymyksen, johon tulisi saada looginen vastaus: ”Jos osalla ihmisistä on kaksi silmää ja muilla vain yksi, pitääkö kaksisilmäisiltä poistaa toinen silmä, jos oletettaisiin, että silmän poistaminen on täysin kivutonta ja terveydellisesti haitatonta?”

    Eikö vastaus kysymykseen ole selvä. Ei kai kukaan halua vammauttaa terveitä ihmisiä, jotta kaikki olisivat puutteidensa suhteen tasa-arvoisia?

    Mutta miksi vanhus työnnetään auton alle mieluummin kuin lastenrattaita työntävä äiti? Saako elämän arvon mitata sen kollektiivisella hyödyllä? Jos vastaus kuuluu, että lapsesta on pidemmän päälle enemmän hyötyä yhteiskunnalle kuin vanhuksesta, meillä on käsissämme tasa-arvon käsitteeseen liittyvä vakava probleema. 

    Tämä tarkoittaa, että emme osaa itse asiassa määritellä, mitä tasa-arvolla tarkoitetaan, paitsi hyvin karkealla ja täsmentymättömällä tavalla.

Kyösti Salovaara, 2018.
Embalse de Orellana y Sierra de Pela.
Töyhtöhyyppien "talviasunto".

Muutama päivä sitten Ronja Salmi kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissa, että hänellä on henkilökohtainen ongelma: marraskuun mustasta Suomesta pitää paeta aurinkoon, mutta se edellyttää lentämistä, päästöjä siis.

    Tähän muuan oululainen, kaiken tietävä opettaja vastasi, että kenenkään kaamosapeus ei parane etelän auringossa. Opettajan mielestä kenenkään ei kannata matkustaa, koska hän ei itsekään matkusta vaan tyytyy ulkoilemaan hämärässä Suomessa ja istuskelemaan lenkin jälkeen takkatulen lämmössä.

    Tasa-arvon kannalta kumpikaan ei ollut oikeammassa eikä vääremmässä: vaurauden ja tasa-arvon yhteiskunnassa yksilöillä on mahdollisuus (oikeus) valita polkunsa. Minäkin istuisin mielelläni takkatulen loimussa, jos minulla olisi varaa asuntoon, johon mahtuu takka enkä välittäisi hiukkaspäästöistä klapin pätkääkään.

    Mutta tasa-arvon kannalta opettajan asenne on ongelmallinen, melkein vaarallinen. Hän ilmeisesti puhkoisi ihmisiltä toisen silmän, jos ympärillä olisi paljon yksisilmäisiä kansalaisia – siis toteuttaakseen kuvittelemaansa tasa-arvoa.

    Opettajan asenne on Suomessa yleinen, melkein vallitseva. En osaa sanoa, onko näin kaikissa länsimaisissa yhteiskunnissa. On siis luotu vauras, tasa-arvon mahdollistava yhteiskunta, jossa erilaisuus (tasa-arvon mahdollisuuden toteuttaminen) kuitenkin koetaan tasa-arvolle vastakkaisena ilmiönä.

    Kyllä Siperia opettaa… ja varsinkin jos jokainen meistä puetaan samanlaisiin pöksyihin ja päähän pistetään samanlainen pipo, jossa lukee: Hyvä Suomi!

”Joo, joo, päivää vaan! Taas maailma hellii lapsiaan.”

    Ja niin La Siberiassa sumu haihtui mäkien rinteiltä ja järvien päältä ja aurinko paistoi. Erään järven rantaniityllä tepasteli satoja töyhtöhyyppiä. Kenties ne olivat suomalaisia lintuja talviresidenssissään. Ehkä ne miettivät, olisiko sittenkin kannattanut jäädä jäätyvien järvien turvalliseen kotimaahan.

    Minä en tiedä mitä töyhtöhyyppä ajattelee.

    Askartelen pienempien kysymysten parissa.

    Joo, joo, päivää vaan!

Kyösti Salovaara, 2018.
La Serena on Espanjan suurin  tekoallas ja yksi
Euroopan suurimmista. Siinä on 6 % Espanjan vesivaroista.