Linnut nokkivat ohimoita

[mutta mitkä linnut?]

                                                                                                   Kyösti Salovaara 2015.
Satakieli Kehä ykkösen tuntumassa.

Kalenterin mukaan pitäisi olla kesä.

    Yleensä ihme tapahtuu: kesä tulee.

    Kun aloitin maanantaina tämän pakinan kirjoittamisen, tervapääskyjä ei vielä näkynyt taivaalla. Mitä jos ne eivät tulekaan?

    Muutama viikko sitten näppäsin epäonnistuneen valokuvan satakielestä, joka paljastui – harvinaista kylläkin – Kehä ykkösen lähellä, Longinojan tuntumassa pääsemättä piiloon keväänvihreitten lehtien taakse.

   Satakielet ja tervapääskyt tulevat kuulluiksi melkein yhtä aikaa kevään taittuessa kesään. Toinen päästelee lehvistön piilosta sointuvia huiluääniä, jotka muuttuvat jyskyttäväksi rumpusoundiksi ja toinen kirkuu maata kohti syöksyessään riemusta pakahtuneena.

   Ja ihme tapahtui tiistaina: jo aamusella tervapääskyt taivaalla, sinistä vasten kiertelivät ja kaartelivat.

    Tänä vuonna tervapääskyt saapuivat ainakin kymmenen päivää myöhässä.

    Mistä runoilija kirjoittaisi jos ne jättäisivät kokonaan tulematta?

    Mitä sitten tapahtuisi? Mitä enteitä silloin tulkittaisiin?

Satakielestä tulee välittömästi mieleen F. Scott Fitzgeraldin romaani Yö on hellä, koska sen mottona on pari riviä John Keatsin runosta Oodi satakielelle.

    Joskus, vuosia sitten kävelin yöllä kuuntelemaan satakieliä; nykyään riittää kun kävelee päivällä, sillä satakielet ovat runsastuneet ja ne laulavat koko ajan tänne päästyään.

    Fitzgeraldin romaanin suomensi Pentti Saarikoski, ja hän kenties käänsi myös Keatsin säkeet aika lailla vapaasti, luulen. Suomalaisessa laitoksessa ei runon kohdalla Keatsista puhuta mitään.

    Mutta Saarikosken (tai kuka rivit suomensikaan) säkeissä on kyllä vehmaan lehvistön salaperäistä tunnelmaa, joka sopii siellä piileskelevälle satakielelle:

”jo luonasi! Oi, yössä lempeässä

…............................................

                 vaan lehvikössä tässä

      vain tuulen tullen taivas paljastuu

         hohtaen sammalteiden hämärään.”

    Joka tapauksessa Saarikoski kirjoitti omassa runossaan Stóra Dimun ”linnuista jotka nokkivat ohimoita”, mutta puhuiko hän siinä oikeista linnuista vai säälimättömästä krapulasta, joka nokkii runoilijan itsetuntoa?

    Sitä en tiedä.

    Ryhdyin kuitenkin miettimään miten suomalaiset runoilijat ovat kirjoittaneet linnuista. Tutkin asiaa pinnalta ja hämmästyin.

                                                           Kyösti Salovaara 2015.

Kävin pikaluvulla läpi Osmo Hormian ja Hannu Mäkelän toimittaman antologian Uuden runon kauneimmat 1 vuodelta 1970.

    Toimittajat valitsisivat kokoelmaan 27 runoilijan noin 313 runoa.

    Runoilijat olivat syntyneet valtaosin 1920-30 luvuilla, nuorimpana heistä Pentti Saarikoski. Runot kirjoitettiin 1940-60 luvuilla. Pinnallisestikin tutkien havaitsee, kuinka lähellä luontoa kirjan sukupolvien kirjoittajat olivat. Vaikka heitä sanoisi modernisteiksi, urbaania Suomea ei runoista löydy; he eivät istu kahviloissa, kävele bulevardeilla eivätkä matkusta junissa tai autoissa – tai jos matkustavat ja istuvat, he eivät kuitenkaan kerro asfaltista, kahvin tuoksusta eikä kiskoista.

    Nämä runoilijat heijastavat kyllä kokemuksensa luontoon ja sen objekteihin mutta hyvin yleisellä tasolla. Lukija ei voi olla varma ovatko runoilijat kokeneet luonnon ilmiöt omakohtaisesti vai poimivatko he säkeensä runouden sanakirjasta, ikään kuin kokemusta järkeillen eikä tuntien.

    Olisi jännittävää verrata 1940-60 lukujen runoja 1900-luvun loppuvuosien runouteen. Onko mikään muuttunut? Onko luonto edelleen läsnä mutta yhtä epämääräisenä tunnetilana? Ovatko linnut edelleen vain ”lintuja”?

    Uuden runon kauneimpia säkeitä kirjoittivat mm. Eila Kivikk'aho, Sirkka Selja, Anja Vammelvuo, Eeva-Liisa Manner, Juha Mannerkorpi, Aila Meriluoto, Kirsi Kunnas, Lauri Viita, Helvi Juvonen, Lassi Nummi, Pentti Holappa, Paavo Haavikko, Tuomas Anhava, Mirka Rekola, Tyyne Saastamoinen, Anselm Hollo, Maila Pylkkönen ja jo mainittu Saarikoski.

Silloin kun nyt lukemani runoilijat kirjoittavat linnuista, he yleensä kirjoittavat ”linnusta”, yksilöimättä lintua tarkemmin.

    Lintu symbolisoi "jotakin", se on vertauskuva, viittaus johonkin muuhun kuin luontoon. Mutta nämä runoilijat välttelevät yhtä lailla muidenkin luonnon objektien kuvailua; puhutaan ylimalkaisesti puista ja lehdistä, perhosista ja heinistä. Vain harvoin joku uskaltautuu kirjoittamaan heiluvasta timoteistä, pihapolun saunakukasta tai piharatamosta.

    Kirjassa on 313 runoa ja noin 80 runoa mainitsee linnun. Siis joka neljännessä runossa puhutaan linnuista.

    Runopuhe on kuitenkin epämääräistä, se viljelee helppoja kliseitä ja välttelee omakohtaista kokemusta.

    Ehkä runoilija ei tunne lintuja, ei osaa erottaa yksilöitä toisistaan eikä viitsi kysyä kaverilta. Kenties lintujen laulun erottaminen toisistaan on vaikeaa – ja onhan se. Mutta voi olla että modernistia ei edes kiinnosta kuka laulaa ja miten.

    Esimerkiksi Eeva-Liisa Manner kirjaa värikkäästi kokemuksiaan Andalusiassa, mutta tuntemattoman linnun laulusta hän ei saa juuri mitään irti: ” Viimeksi hän kuuli linnun pitkäveteisen huudon...”

    Mikä huutaa Andalusiassa, lukija jää miettimään. Miksi linnun huuto kuulostaa pitkäveteiseltä?

    Tuomas Anhava on yhtä ymmällä kuullessaan linnun laulavan: ”Tuo rasahdus. Tuo linnun aina katkeava ääni / (yksitoikkoinen).” Kuultua vai kirjasta luettua? Koettua vai kirjoituspöydän äärellä pääteltyä?

    Mirka Rekola on melkein ainoa 27 runoilijasta, jonka lyyrinen kielikuva tuntuu perustuvan omakohtaiseen kokemukseen ja siitä syntyvään oivallukseen: ”Yön kurpalla on vettä äänessään.”

Mitä runoilija kokee kun hän kokee jotakin? Jos hän olisi utelias, hän selvittäisi kuka laulaa, mutta koska hän on runoilija, hän tyytyy kirjaamaan tunnetilansa laulun kuultuaan, mutta ei mene pidemmälle.

    Runous ei ilmeisesti ole journalismia.

    Kun runoilija väistämättä kulkee luonnossa, eikä Suomessa tarvitse juuri kotipihalta lähteä ollakseen luonnossa, miksi hän ei ota ”asioista selvää”? Onko hän laiska? Vai eikö luonto sittenkään kiinnosta muuna kuin sivistyksen universaalina vastinkappaleena, heijastusten heijastuksena? Koska runoilijaa kiihottaa oma itse ja omat tunteet, hän tyytyy kliseisiin, linnut ovat heimoja ja lajeja sen tarkemmin niitä yksilöimättä. Sorsa kuin sorsa, pääsky kuin pääsky, haukka kuin haukka – siis joku mikä lentää.

    "Journalistisesti" runoilija on laiska. Eikä kaverilta kehtaa kysyä. Hän puhuu lokeista, sorsista, joutsenista, pöllöistä, pääskyistä, haukoista, petolinnuista ja linnuista pelloilla ja vain harvoin hän kertoo mitä lintua tarkoittaa. Lukija ei pysty samaistumaan runoilijan kielikuvaan, koska se on epämääräinen ja veltto.

    Miksi runon kirjoittaja ei kerro tarkoittaako hän kielikuvallaan tervapääskyä (joka ei ole pääskyjen heimoon kuuluva lintu) vai esimerkiksi haarapääskyä, onko kyseessä rääkyvä naurulokki, kalkattava kalalokki vai roistomainen harmaalokki, joka on erikoistunut takapihan hampurilaisiin? Kun runoilija nimittää tiettyä lintua ”sorsaksi” hän unohtaa, että myös joutsen kuuluu sorsien heimoon. Sitä paitsi on aivan eri asia tarkoittaako runoilija kyhmyjoutsenta vai laulujoutsenta. Pöllöjäkin piisaa moneen lähtöön.

    Laskin että kirjan 80 linturunossa yksilöidään vain noin 20 lintua eikä niiden kirjo yllätä: varis, korppi, satakieli, peipponen, luhtakerttunen, punarinta, törmäpääsky, mustarastas, harakka, fasaani, kurppa, leppälintu, kuovi, teeri, metso, varpunen, muuttohaukka, huuhkaja, kiuru ja albatrossi.

    Se että nämä nimetään, ei tarkoita että runon lukija saisi jonkinlaisen käsityksen linnun väristä, äänestä tai käyttäytymisestä. Kun kieli yleistää riittävän paljon, se ei kerro kohteestaan juuri mitään. Eikä mistään muustakaan.

    Modernisti rakentaa kielikuvan synteettisistä aineksista.

    Hän käyttää järkeä ja kaihtaa tunnetta.

    Hän ei ylisummaan pyri realismiin eikä se kaiketi olekaan runouden tehtävä.

    Arkipäivän suomalaisuuden kohtaa silti koko karmeudessaan Lauri Viidan runossa Pohjan satakieli missä pikkupoika kivittää satakielen kuoliaaksi todistaakseen epäuskoisille vanhemmilleen, että hän on todella nähnyt satakielen omenapuussa.

    Runo koskettaa, vaikka en minäkään usko, että satakieliä näkee omenapuussa.

                                                                                                   Kyösti Salovaara 2015.

___________________________________________________________
Lähteitä:

F. Scott Fitzgerald: Yö on hellä. (Tender Is the Night, 1934.) Suom. Pentti Saarikoski. WSOY 1975.

Fitzgerald: Tender Is the Night. Penguin Books, 1975.

Osmo Hormia ja Hannu Mäkelä (toim.): Uuden runon kauneimmat 1. Otava, 1970.

Lasse J. Laine: Suomalainen lintuopas. Helsinki Media, 1996.