Perutaanko Aristoteles?

[Tarinattako paras?]

Suom. Pentti Saarikoski.
Otava, 1977.
Suomennos on vuodelta 1967.

Kirjoitan erilaisia juttuja, mutta toisaalta ajattelen, että kaikki kirjoittaminen on samaa. Kaikessa kerrotaan aina tarina. Säännöt vain vaihtelevat vähän. Kun niin ajattelee, hyppiminen lajista toiseen on aika helppoa.

    -Roope Lipasti, HS, 19.7.2020

Minusta tuli runoilija osin siksi, että en halunnut kertoa tarinoita. Tarinat kenties tekevät elämästämme mahdollista, mutta minun nähdäkseni ne myös ajavat meidät ansaan, tuottavat valtavaa tuskaa.

    -Maggie Nelson, HS, 19.7.2020

Pitäisi veistää ajatuksista sanoja ja lauseita.

    Niitä kai syntyy jos on ajatuksia.

    Tai, kumpi tulee ensin: ajatus vai sana? Jos sana tulee ensin, niin sittenhän siitä pääsee puikahtamaan ajatukseen.

    Ihmisellä on keskimäärin 6200 ajatusta vuorokaudessa. Niiden ilmaisemiseen tarvittaisiin aika monta sanaa ja lausetta.

    Sanoista ja lauseista syntyy tarinoita. Ja hieman metafyysinen kysymys: ovatko tarinat olemassa jo ennen kuin ne kerrotaan ja kirjoitetaan?

Tarina on jotakin mikä näyttää todelta, mutta ei ole totuus. Jonkinlainen totuus se aina on, osatotuus vähintään.

    Kun teet kauppareissun, sen voi pukea jälkeenpäin tarinaksi. Sillä on alku, keskikohta ja loppu. Jos liioittelet hieman ja koristat kauppareissua mietteilläsi, kuvailemalla näkemiäsi ihmisiä, kuvittelemalla mitä ohittamasi ihmiset tekevät ja ajattelevat, saat helposti todellisuudesta esille sen kaunokirjallisen puolen, fiktion. Kokemasi sattumanvaraisuus alkaa näyttää järjestyneeltä, loogiselta, väistämättä tapahtuneelta.

    Tarina viettelee uskomaan, että ihmispolon elämää ohjataan jostakin korkeammalta. Tässäkö on tarinan ”pahuus”, jota amerikkalainen kirjailija Maggie Nelson kertoo välttelevänsä? Rikkomalla perinteisen tavan kirjoittaa romaania hän ajattelee kertovansa todempia asioita kuin mihin pääsisi tarinarakenteeseen tukeutumalla.

    Kun rikkoo tarinan, mitä siitä syntyy?

Kyösti Salovaara, 2020.

Maggie Nelson ei ole ensimmäinen kirjailija, joka rimpuilee tarinan viettelyksiä vastaan.

    Ranskalainen André Breton julisti, että surrealismia kiinnostaa vain sellainen, jossa päämääränä on ihmisen hävittäminen. Jean-Paul Sartre vastasi tuohon myöhemmin, että surrealistit pyrkivät kirjallisuuteen, joka ei voi loppujen lopuksi muuta kuin kieltää itsensä.

    ”Seitsemänkymmentä vuotta kirjailijat ovat kirjoittaneet hävittääkseen maailman”, Sartre kirjoitti teoksessa Mitä kirjallisuus on? vuonna 1948. ”Vuoden 1918 jälkeen he kirjoittavat hävittääkseen kirjallisuuden. Kirjalliset traditiot tuhotaan, sanoja käytetään tuhlaillen, ne heitetään toinen toistaan vastaan että ne räjähtäisivät. Absoluuttisen negaation kirjallisuudesta tulee anti-kirjallisuutta, eikä se koskaan ole ollut kirjallisempaa: ympyrä on kiertynyt umpeen.”

    Kannattaa muistaa mitä Sartre ajoi takaa: ”Olisi toivottavaa, että kaikesta kirjallisuudesta tulisi moraalista ja problemaattista.”

    Sartre vaati kirjallisuutta sitoutumaan. Merkityksiä ei maalata eikä sävelletä, joten ei maalaria eikä säveltäjää voi vaatia sitoutumaan. Runoilijat taas kieltäytyvät Sartren mielestä käyttämästä kieltä hyväkseen: ”Runoilijat eivät puhu; he eivät liioin ole vaiti: he ovat muuta.”

    ”Maailma ja ihminen paljastuvat toiminnassa”, Sartre kirjoitti.

    Kysyn: voiko toimintaa esittää kirjoittamatta tarinoita?

Tuosta kysymyksestä on hyvä peruuttaa n. 2350 vuoden päähän.

    Tuntuu kummalliselta, että Aristoteleen Runousoppi perustelee miksi Sartre on oikeassa ja Maggie Nelson kenties väärässä. Tai ainakin se perustelee sen miksi ihmiset mieluummin lukevat tarinoita kuin niitä rikkovia kirjallistaiteellisia yrityksiä.

    Aristoteleetä lukiessa kokee tosin oman mitättömyytensä. Miksi näitä asioita kannattaa yrittää pähkäillä, kun ei kuitenkaan osaa nähdä asioita niin selkeästi ja vastaansanomattomasti kuin Aristoteles näki ja näkemästään kirjoitti.

    Se että Aristoteleen Runousoppi tuntuu yhä ”todelta”, tarkoittanee sitä, että kirjallisuudella, todellisuuden jäljittelyllä, on ainakin joitakin universaaleja muotoja ja rakenteita, joiden täytyy jollakin perimmäisellä tavalla liittyä ihmisen elämään ja elämän kokemiseen.

    Aristoteles kirjoitti, että tragedia ei ole niinkään ihmisten kuin toiminnan ja elämän jäljittelyä. ”Päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaisia.” Ja ihmiset ovat välttämättä joko jaloja tai alhaisia. Niinpä tragedian ihmisten täytyy olla parempia, huonompia tai samanlaisia kuin me itse olemme.

    Runousopissaan Aristoteles sanoo, että tragedia pyrki esittämään ihmiset parempina kuin he todellisuudessa ovat ja komedia huonompina. Runoilijan tehtävänä tässä on kuvata sitä mitä saattaisi tapahtua eikä sitä mikä on jo tapahtunut. Sen mikä saattaisi tapahtua, täytyy olla todennäköistä tai välttämätöntä.

    Tragedian kertomiseen tarvitaan hyvin sommiteltu juoni. Onko se sitten sama asia kuin mitä nykyään tarkoitetaan tarinalla? Joka tapauksessa suurin osa kertomakirjallisuudesta yhä toistaa Artistoteleen vaatimusta: ”Jokaiseen tragediaan kuuluu toisaalta ongelma, toisaalta ratkaisu.”

    Aristoteleen mielestä erillisistä, toisiinsa liittymättömistä episodeista kasattu juoni ei ole hyvä. Heikkotasoisessa juonessa tapahtumien välillä ei ole todennäköistä eikä välttämätöntä yhteyttä.

    Voisiko edellistä lausetta käyttää modernien tv-sarjojen kritiikkiin?

Onko maailma sitten sen muotoinen kuin Aristoteleen tragedia sen esittää?

    No, eipä taida olla ja tähän Maggien Nelsonin nojautuu kieltäessään ja karttaessaan tarinoita.

    Maailma ja siinä elävien ihmisten kohtalo ei ole useinkaan todennäköinen eikä välttämätön. Ei ainakaan ruohonjuuritasolta nähtynä.

    Mutta elävän elämän jäljittely juontuu silti tarinoina paremmin kuin kirjoittamalla absoluuttista negaation kirjallisuutta, anti-kirjallisuutta. Ja vaikka Maggie Nelson kuinka yrittäisi välttää tarinaa omassa kirjoittamisessaan, se, tarinoiden loputon maailma, kiertyy hänen anti-tarinoidensa ympärille, samalla tavalla kuin veteen heitetystä kivestä syntyy renkaita jotka pakenevat rantoja kohden.

    ”Mitä tehtävää puhujalla olisi, jos ajatus olisi selvä ilman sanoja?" kysyi Aristoteles. Tästä jatkan haastamista:

    Mitä tehtävää romaanilla olisi, jos todellisuutta voisi jäljitellä ilman tarinaa ja ilman episodeja yhdistävää todennäköistä juonta?

Kyösti Salovaara, 2020.
Totta ja tarua - siis tarinoita!