Suomi 101

[paluu tulevaisuuteen]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Torstaina, sata vuotta ja yksi päivä sitten, eduskunta hyväksyi P.E. Svinhufvudin johtaman senaatin - kaksi päivää aikaisemmin - muotoileman itsenäisyysjulistuksen.

    ”Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä kuin täysin vapaana”, itsenäisyysjulistuksessa sanottiin. ”Vuosisatainen vapaudenkaipuumme on nyt toteutettava; Suomen kansan on astuttava muiden kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana.”

    Olikohan tuossa himpun verran liioittelua?

    Kaarlo Tuori muistuttaa Kanava-lehdessä, että suomen kieleen sana ”valtio” tuli vasta 1830-40 luvuilla. Silloin sivistyneistö alkoi miettiä millä nimellä tuollaista poliittista ilmiötä tulisi kutsua. Valtioon liittyvä, valtion perustelema kansalaisuus ja kansakin ilmestyivät puheeseen vasta 1800-luvulla.

    Jos Suomen itsenäinen valtio on nyt sata vuotta ja yhden päivän vanha, niin kenties suomalainen suomi on noin kahdensadan vuoden ikäinen.

    Lyhyessä ajassa on saavutettu paljon.

Kuluvalla viikolla Helsingin Sanomat ilmoitti lähettävänsä kirjeenvaihtajan tulevaisuuteen. Kokeneen, paljon tietävän ja maailmaa hyvin hahmottavan Heikki Aittokosken (47) matka kestää vuoden.

    Tiistain lehdessä Aittokoski pohti matkansa karttaa.

    ”Lisäksi on niin, ettei ole olemassa tulevaisuutta”, Aittokoski sanoi. ”On olemassa tulevaisuuksia. Ihmisiä on 7,6 miljardia, ja ani harva muutos koskee meistä jokaista tai edes enemmistöä meistä.”

    Kanssalukijoiden tavoin odotan jännityksellä millaisen tulevaisuuden Aittokoski löytää, yhden niistä monista vain monta yhdestä.

    Puhutaanko Suomessa suomea sadan vuoden päästä?

    Osaako suomalainen lukea sadan vuoden päästä? Vai hoitavatko robotit senkin ihmisen puolesta?

    Sata vuotta sitten vapaudenkaipuu oli valtava. Ainakin sanoissa. Miksei myös teoissa. Onko Suomi sadan vuoden päästä vielä vapaampi paikka yksilöille, joukoilla vai pitääkö vapautta rajoittaa suurempien ongelmien hoitamiseksi?

    Löytääkö Aittokoski sadan vuoden päästä Suomen, jossa yksilö on vapaa kansalainen vai kovan yhteiskunnallisen kurin valtion, missä yksilö on enemmän orja kuin oman elämänsä tekijä?

    Olen itse antiutopiassani 2112 arvioinut, että sadan vuoden päästä Suomessa ja maailmassa yksilö on vapaaehtoisesti luopunut yksilönvapaudesta, jotta ympäristö ja ilmasto voisivat paremmin. Siinä Suomessa ei ole varaa demokratiaan eikä yksilönvapauteen.

    Tulevaisuuksia on monta. Mutta entä menneisyys, historia? Onko menneisyyksiäkin useita vain pelkästään yksi? Aittokosken tulevaisuusmatkaa miettiessä tulee ajatelleeksi, että kenties tulevaisuus selittää aina historian vaikka emme sitä hetkessämme tajua.

    Kun palaamme tulevaisuuteen, matkustamme menneisyyteen.

Valitsen nyt helpomman reissun kuin Heikki Aittokoski.

    Palaan hetkeksi menneisyyteen. En keksi sitä vaan siteeraan.

    Torstai on aina toivoa täynnä.

    Mika Waltarin runo Kevät vuonna 1929 oli riemua täynnä, valoa ja modernin elämän huumaa. Runon ilmestyessä Waltari oli 21 vuotias.

    ”Me syöksymme teräksen, betonin ja öljyn aikaan ”, Waltari kirjoitti. ” - kadun jättiläiskuilun yllä taivas / kovin kaukana ja pieni. / Kristalli-ikkunoitten takana nääntyvät kukat / autojonojemme tomuun ja bensiinihöyryyn.” Bensiinihöyryt katoavat vasta illan tullen: "Vain joskus iltaisin, / kun on hiljaista, / nousee satamasta, varastosuojista ja laivoista, / meren tuoksu, tervan, oranssien ja vaniljan tuoksu. / Ja seuraavana päivänä kahisevat matkailutoimistoissa / kartat, reklaamilehdet ja punaiset pilettivihot."

    Tulevaisuus näytti vapauttavan menneisyydestä. Siinä oli ihana paheen viehätys; modernin teknologian ja matkan tuoksu, joka häivytti kotoisten niittyjen ja kaislikoiden hajut ja värit.

    Nuori mies kuvitteli paluun tulevaisuuteen.

Seitsemän vuotta myöhemmin Arvo Turtiainen julkaisi runokokoelman Muutos. Hän täytti 32 vuotta kirjoittaessaan rakentajasta, joka yhä uudestaan tekee taloja muille, varakkaammille ihmisille eikä itse omista mitään tekemästään.

    ”Koko ikänsä hän rakensi / taloja toisille”, Turtiainen kirjoitti, ” pihkaa hikoilevat, punaiset hongat / hän veisti ihmisten suojiksi, kartanoiksi, / hohtavakylkisen laudan hän kohotti / kirkkojen välkkyviksi tapuleiksi, / ikkunan pieliin ja aittojen neitseellisiin päätyihin / kiinnitti luomistahtoinen käsi, / ja kauneutta janoava henki / pyrkimyksensä merkit.”

    Turtiaisen rakentaja on väsymätöntä lajia, sitkeä kuin honka ja harmaa kivi. Hän rakensi herroille ja narreille maassa, jossa pettu ja kuivattu kala olivat rakentajan ruokavalio.

    ”Koko ikänsä hän rakensi. / Mutta yksikään talo ei saanut nousta / josta hän olisi voinut sanoa tämän on minun, / yhtäkään päivää ei kulunut / jolloin hän ei olisi tehnyt työtä toisten hyväksi...”

    Rakentajan palkka, ainoa oma ”talo” oli sitten arkku viidestä laudasta. ”Hän teki työnsä ja lähti.”

    Kukaan ei muista, kukaan ei perään kysy.

    Mutta mitä Turtiainen oikeastaan halusi ja vaati? Olisiko kirvesmiehen pitänyt omistaa kaikki rakentamansa talot kuin kapitalisti ikään? Eikö vasemmistolainen runoilija ymmärtänyt palkkatyön luonnetta? Eikö hän nuoren Waltarin tavoin haistanut tulevaisuuden tuulen bensankatkuista tuoksua? Eikö Turtiainen tajunnut että kehitys kehittyy niin, että rakentaja vapautuu koska nimenomaan ei omista tekemiään taloja vaan saa niiden rakentamisesta hyvän palkan?

    Jos Turtiaisen hienoa runoa pitää tulevaisuuden julistuksena, siinä huomaa paradoksin, koska rakentajan sielu kaipaa vanhaa agraariyhteiskuntaa missä ihminen pysyy paikallaan maaplänttinsä vankina, kaiken omistavana.

Kansallista itsetututkistelua

Suomi vuonna 0:

    ”Olen tuntenut kansallisena onnettomuutena kielellisen kahtiajaottumisemme, olen siinä nähnyt useimpain sivistyksellisten ja kansallisten vajavaisuuksiemme juuret ja selityksen. Olen nähnyt erikielisten ryhmiemme kuin itsetiedottomuuden sokeudessa yhä laventavan sitä kuilua, joka kummankin menestykseksi päinvastoin olisi saatava - jos ei täytetyksi - niin ainakin silloitetuksi ja käytännöllisesti vaarattomaksi. - Varsinkin ruotsinkielinen kansalaisryhmämme on tässä eristäytymisessä joutunut jo tuhoisan pitkälle, ja on tämä eristäytymispyrkimys eräille sen vaikuttaville piireille muodostunut ohjelmalliseksi päämaaliksi. Etenkin ruotsinkielinen nuorisomme - kasvaneena kodeissa ja ympäristössä, jossa suomalaisuuden halpeleminen ja ynsiminen on ollut, jos ei suoranaisena, tunnustettuna teoreettisena ohjelmana, niin ainakin käytännöllisenä ilmakehänä, jokapäiväisenä henkisenä leipänä - tämä nuoriso etenkin on tästä veriinsä eletystä halveksumisesta ja vieroksumisesta vetänyt kansallisohjelmalliset johtopäätökset ja on nyt isäinsä hengen johdonmukainen toteuttaja.”

    Näin kirjoitti 43 vuotias Volter Kilpi vuonna 1917 teoksessaan Kansallista itsetutkistelua. Täsmentävä alaotsikko kuului: Suomalaisia kulttuuri-ääriviivoja.

    Kilpi katseli tulevaisuutta ja kirjasi näkemyksensä nykyhetkestä, Suomesta vuonna 0, niin kuin nyt jälkikäteen voi sanoa

    Onko ajateltavissa, että Kilpi kirjoitti Suomelle käsikirjoitusta palaamalla tulevaisuuteen?

    Suomalainen kulttuuri näytti olevan tienhaarassa, monien teiden risteyksessä. Ruotsinkieliset pitivät valtaa, syrjivät suomalaisia ja haaveilivat yhteydestä Ruotsiin. Suomenkieliset elivät jonkinlaisessa menneisyyden valheessa, pinnallisen henkisen kokemuksen ilmapiirissä.

    ”Suomenkielinen kansalainen joutuu melkein säännöllisesti poljetuksi oikeuksissaan ja ansioissaan”, Kilpi sanoi, ”milloin hänen ansionsa tulevat ruotsinkielistemme arvioitavaksi, varsinkin, jos niitä on punnittava jonkin ruotsinkielisen ansioita vastaan.”

    Uskaltaako nyt, sata vuotta ja yhtä päivää myöhemmin todeta, että Kilven pahin pelko ei toteutunut; että Suomen käsikirjoituksessa esitetty kuilu eri ryhmien välillä sillottui ja kansa kulki kohtuullisen tasa-arvoiseen tulevaisuuteen ”unohtamalla menneisyyden”?

    Kunnes toisin tapahtuu!

    Vai mitä Heikki Aittokoski löytääkään tulevaisuudesta? Onko siellä suomenkielinen vähemmistö, joka pinnistelee muiden kulttuurien pusertamana ja takertuu omaan kieleen ja menneisyyteen? Pääseekö Aittokoski seuraamaan suomalaisen parlamentin (jos sellaista instituutiota enää vuonna 2117 on) istuntoa, missä pieni SKP (suomalainen kansanpuolue) vetoaa vähemmistön oikeuteen saada palveluja omalla kielellään omilla syrjäisillä asumisnurkillaan?

Volter Kilpi katseli tulevaisuuden menneisyyteen.

    ”Suomenkielisen sivistyneistön älyllinen ja henkinen harrastus saa kauttaaltaan leimansa toisaalta epäpersoonallisesta ja epäyksilöllisestä elämänsuhtautumisesta, toisaalta elokkaasta ja vireästä aatteellisesta harrastelusta.”

    Pyrkimystä oli paljon, taitoa vähän.

    Kilpi soimasi henkisen elämän harrastelijoita teennäisyydestä, näyttelemisestä, onttoudesta: ”Kaikki tuntuu tapahtuvan vain ulkonaisista vaikuttimista, ei sisällisestä tarpeesta ja ilmaisunpakosta.

    Vaikka kirjallisuus vuonna 0 olisi ollut jopa kelpoista, komeaa ja kielellisesti vuolahtelevaa, niin sitä painoi ”sielullinen mehuttomuus, mielikuvituksen arkinen kuivakiskoisuus, sisäisen tuntemuksen harmuus ja niuva puisevuus”.

    Kilpi sanoi, että kirjallisuudesta puuttui impressionistinen, sisältä hehkutettu sanarunous. Jopa kansankuvaus oli elotonta: ”Kansanelämän kuvaukseen riittää meillä miten ulkopuolinen jutustamis- ja sepitsemistaito hyvänsä.”

    ”Meillä sepitetään ’ajankuvauksia’, journalistisen kepeästi kyhättyjä jutteluita, jotka venyvät ja juoksuttelevat yksityistapauksia ja yksityisseikkoja, laskettelevat henkevääkin tilapääpakinaa, antavat elokkaita, vilkkaitakin tilapäätilanteita ja silmänräpäysvaikutelmia. Ne eivät kuitenkaan anna mitään edustavaa, painoisaa elämänkuvaa, ne eivät tiivisty vakuuttavaksi, elämänvakavuudella tehoavaksi, kokonaiseksi tapahtumiseksi. Ihmiset ovat tällaisen kirjailijan kourissa kuin venykekummista.”

    Kilpi syytti suomalaista kirjallisuutta pingoitetuista, leikillisistä kertomuksista, joiden ainoa ”elokkuus on kiljuvassa ’grimaasissa’, ilvehtivässä ele- ja ilmeväännöksessä, luonnottomuuden paisuttelussa”.

    ”Meillä kirjoitetaan tunnelmallisia kuvauksia, joiden elämänkuva on kuin ilta-auringossa koreilevan, välkkyvän mutalammen pinta: kosketa mistä hyvänsä sen heijailevaa, syväilevää, taivastelevaa kalvoa, ja koko kuulakas, peilaileva avaruus pirstoutuu mutaiseksi savipälveksi.”

    Volter Kilven mielestä itsenäisyytensä kynnyksellä haparoiva suomalainen kirjallisuus oli elämäntuntemuksen persoonattomuuden johdosta harmaata ja arkisuuden mataloittamaa. ”Kirjallisuutemme on jättäytynyt henkisesti liiaksi itsensä varaan, kehäilee liika umpinaisesti omassa ahtaassa piirissään… Komeimmillaankin voi se sinertyä vain revontulten kelmeään, kylmään loistoon, mutta ei läikkyä auringon siunattuna ja siunaavana lämpönä. Sen henkiset, virittävät herätteet ovat liika niukat ja karut, ja sillä on liika vähän hengen ainesta kohotakseen elämän korkeimpaan käyntiin, tullakseen luomisessaan ihmismielen syvien, jokapäiväisyyden jääpeitteistä järkähtäneitten elämysten virtaniskalle.”

    Vuonna 1917 Volter Kilpi kaipasi henkisesti virkeämpää tulevaisuutta josta voi palata nykyhetkeen. ”Kansalle kuten yksilöllekin on henkinen eristäytyminen sivistysvaara.”

Sata vuotta ja yksi päivä sitten tahdottiin vapautta.

    Kuinka moni tänään vannoo vapauden nimiin?

    Vapaus ja valinta eivät ole päivän teemassa.

    Yksilöön suhtaudutaan kuin holhousta tarvitsevaan lapseen. Eliitti, älymystö, poliitikot, toimittajat ja ammattiyhdistyspomot tietävät minua paremmin miten minun tulee elää ja olla, mitä saan syödä ja juoda ja millaisia sopimuksia minun tulee tehdä elämän kanssa.

    Poliitikoille riittää, että äänestän erilaisille ”edunvalvojilleni” jatkuvan oikeuden holhota meitä ja minua. Eliitille riittää ettei sitä sotketa rahvaan arvomaailmaan. Älymystölle riittää vetäytyä omaan norsunluutorniin pakoon pahaa maailmaa. Medialle riittää rakkikoirana räksyttäminen.

    Minulle (70) riittää että saan kiukutella edellä mainituille!

    Historia on paluuta tulevaisuudesta. Tulevaisuus on matka menneisyyteen. Nykyhetkeä ei vakavassa katsannossa olekaan, ei filosofisena ilmiönä. Ristiriitaiset lauseeni eivät ole loogisia.

    Elämässä kuitenkin vain nykyhetki on elettävissä. Sitä ei tarvitse eikä voi valita. Sartre muistaakseni sanoi, että ihminen ei voi valita aikaansa, mutta hän voi valita itsensä ajassaan.

    Myös tulevaisuuden kirjeenvaihtaja valitsee nykyisyyden matkustaessaan kauas.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2016.

>>>>

Heikki Aittokoski: Tervemenoa, ilmestyskirjan ratsastajat. Helsingin Sanomat, 5.12.2017.

Volter kilpi: Kansallista itsetutkistelua. Suomalaisia kulttuuri-ääriviivoja. Otava, 1917.

Kaarlo Tuori: Entä jos Suomi onkin 200-vuotias? Kanava, 7/2017.

Arvo Turtianen: Runoja 1934-1968. Tammi, 1976.

Mika Waltari: Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978. Toim. Ritva Haavikko. WSOY, 1979.