Talvipäivänseisaus 2017

[alkaa ollakseen absurdia]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Hämärää, pilvet sattuvat päähän.

    Kaikki toistuu kunnes saadaan valmista. Tarinoita piisaa, kertojat eivät paljasta lähteitään eivätkä pyrkimystään.

    Kun päivä seisahtaa, se ilmoittaa talven alkavan, ei siis olla keskellä vaan laidalla. Kesäpäivänseisauksesta alkaa kesä, kevätpäiväntasauksesta kevät ja syksynkin tiedetään tulevan kun syyspäiväntasaus ohitetaan.

    Säätila määrittelee tunnelman. Onko pilviä enemmän kuin ennen? Vaikea sanoa sillä sääkoneet eivät aina osaa tulkita taivaankannen tilaa. Ilmastomallien mukaan pilvisyys lisääntyy talvella kelien lämmetessä. Tai sitten Siperiasta tuulee kirkasta kylmää.

    Pelargoniat kukkivat vielä kuistilla. Ikään kuin kesän häntä joulua kutittaisi.

Jaksaako ajatella?

    Potkurien jättämä vana merellä, hento valon viiru taivaanrannassa, talven ensimmäisiä päiviä kalenterissa, etäännytään.

    Helsingin Sanomat kertoo tarinaa tiedustelusta ja vakoilusta.  Paljastetaan dokumentteja, joita ei saisi paljastaa. Puhutaan sananvapaudesta, johon ei pidä puuttua. Ollaan niin kuin ei oltaisikaan. Hyvällä asialla siis.

    ”Sananvapautta pitää puolustaa lujasti” huudahti Janne Virkkunen tiistaina. Jos Hesarin entinen päätoimittaja muuta huudahtaisi, hulluna pidettäisiin.

    Miksi ”joku” vuotaa puolustusvoimien Viestikoekeskuksen papereita julkisuuteen? Vuotaminen kuuluu demokratiaan, Virkkunen toteaa ja päättelee: ”Tällä kerralla vuodolla pyritään nähtävästi vaikuttamaan uuden tiedustelulainsäädännön säätämiseen.”

    Paljastukset tulivat lauantaina. Tiistaina Helsingin Sanomat jatkoi aiheesta räväkällä otsikolla: ”Tiedustelulait voivat tiivistää suhdetta länteen.”

    Hesarin tutkivat journalistit ilmaisivat jo otsikossa puolensa, ja vastasivat samalla ex-päätoimittajalleen. Länsi on paha, epäilyttävä. Paljastuksien lähteen täytyykin olla henkilö, joka haluaa viilentää Suomen lähestymistä läntiseen arvomaailmaan. Vaikka YYA-sopimusta ei enää ole, kaikki sopimukset lännen kanssa kannattaa esittää yhä huonossa valossa. Kun ei saa lähentyä, pitää etääntyä.

    Jos Hesarin toimitusta trollataan, huomaako se tulleensa trollatuksi?

Vakoilujutut ovat jännittäviä. Koskaan ei pääse perille kuka vakoilee ketä ja miksi eikä varsinkaan siitä kuka vahtii vakoilijoita.

    Onko puolustusvoimissa ”myyrä”, joka pääsee salatuimmankin tiedon tykö? Ovatko venäläiset löytäneet Tikkakosken roskalaatikosta huippusalaiseksi merkittyjä papereita ja luovuttaneet ne Hesarin journalisteille? Kohtako Suomen ensimmäinen Kim Philby paljastuu? Vai antoiko paperit toimittajille joku korkeassa asemassa oleva poliitikko?  Kenet nähtiinkään hiippailemassa lasitalon likellä lippahattu päässä?

    Mutta asioilla voi olla toinenkin puolensa – se koominen.

    Tutkiva journalisti pelästyy aiheuttamaansa kohua. Poliisit ovat kohta oven takana. Portaikossa askeleita ja ääniä, ohi menevät.

    Toimittaja sieppaa tietokoneen ja syöksyy kellariin. Sieltä löytyy vasara, jolla hän ryhtyy takomaan tietokoneen kovalevyä. Jännityksen hiki helmeilee otsalla. Huuletkin jäi maalaamatta kaikessa kiireessä.

    Kipinöitä, kolketta, metalli murtuu. Piilevä jännite sytyttää tietokoneen palamaan. ”Annanko talonkin palaa?” toimittaja miettii kauhuissaan, mutta hälyttää sitten palokunnan. Palomiesten mukana saapuu poliisipartio. Kellarissa tuoksuu mikropiirien käryävä koboltti ja toimittajan pelko.

    Keskusrikospoliisi kuulee tapahtumasta; se ryntää toimittajan kotiin, nyt huulet on jo maalattu.

    Miksi en heittänyt koko paskaa mereen, toimittaja ajattelee katsellessaan kuinka poliisit paketoivat koneita ja muistitikkuja sinetöityihin pusseihin. Jännäreistä hän tietää ettei tietokoneelta pysty mitään lopullisesti hävittämään.

    Vakoiludraama muuttuu farssiksi. Tällaista tapahtuu vain Coenin veljesten elokuvissa – ja Suomessa.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.

Mennään toiseen tarinaan ja toiseen maahan.

    Kolme ”tiedemiestä”, kenties heitä on enemmänkin, näkee signaalin, joka kertoo uudesta hallitsijasta. He lähtevät Jerusalemiin selvittämään asiaa.

    Missä uusi kuningas on, he kyselevät.

    Vallassa oleva Herodes Suuri pelästyy. Horoskoopit ovat jotakin tämmöistä ennustaneet. Viekkaana miehenä hän kutsuu tiedemiehet luokseen. Salaisessa palaverissa (ei nimiä, puhutaan hiljaa) hän kyselee signaalista ja sen voimakkuudesta. Minne se osoitti? Mistä tuli? Onkohan siellä uudenlaista voimamahtia syntymässä?

    Kuningas tekee tiedusteludiilin tiedemiesten kanssa. Saatte hyvät eväät mukaanne, menkää Betlehemiin ja ottakaa tarkka selko, ja kun lapsi löytyy tulkaa kertomaan minulle niin että minäkin pääseen kumartamaan häntä.

    Tiedemiehet matkustavat Betlehemiin signaalia seuraten. Lapsi löytyy.

    He kumartavat ja antavat tälle kalliita lahjoja.

    Sitten he tuumivat… ovat kuulleet että toimeksiantajalla on välillä pahoja hermokohtauksia… tappanut jopa omaisiaan… pelästyvät ja niin lähtevät pois ja palaavat omaan maahansa.

    Herodes Suuri tajuaa palkanneensa kaksoisagentteja. Oliko palkkio liian pieni? Jäikö turvaselvitys tekemättä? Voiko mies tulla vihaisemmaksi tajuttuaan miten hänet on petetty? Tämä petos täytyy kostaa pikkulapsille.

Ihminen haluaa tietää kaiken ja kertoa kaiken.

    Jos toimitus saa selville, että Vladimir Putin käyttää punaisia aluspöksyjä ja valkoisia tennissukkia mennessään yöpuulle, se pitää kertoa heti kaikille lukijoille. Heillä on oikeus tietää kaikki, myös tennissukkien väri ja housujen tyyli: bokserit vai pelkkää veetä.

    Journalismi on objektiivisuuteen tähtäävää subjektiivisuutta.

    Se ei johdu halusta eikä halun puutteesta vaan maailman luonteesta.

    Jos olisi vain yksi totuus, kaikilla olisi helpompaa.

    Mutta koska niitä on monta, jonkun pitää valita mistä kertoo ja kenelle. Journalismi ei vain heijasta yhteisön henkistä todellisuutta vaan myös luo sitä.

    Keskustelua ja poliittista "kamppailua" seuraava on näkevinään kahdenlaista, keskenään ristiriitaista kehitystä - myös omissa ajatuksissaan. Yhtäällä on puolueiden ja toimijoiden ajautuminen konsensushakuiseen arvopolitiikkaan; esimerkiksi presidenttiehdokkaat ovat sykkyrässä arvokentän origossa, hieman keskiviivaa vasemmalla. Toisaalla yhteiskunnallisessa keskustelussa äärimmäiset ajatukset saavat julkisuutta, varsinkin sosiaalisessa mediassa.

    Pertti Lappalainen yrittää uudessa Kanava-lehdessä hahmottaa yhteiskunnallisen keskustelun karikoita Suomessa esittelemällä belgialaisen politiikan teoreetikon Chantal Mouffen ajatuksia. Mouffen mukaan poliittisessa keskustelussa ajaudutaan poteroihin konsensushakuisuuden takia; keskustelusta katoaa väittely, koska sitä pidetään antagonistisena, vihamielisenä.  Mouffe tarjoaa tilalle agonistista demokratiaa, jossa väitellään eikä vihata. Tällöin keskustelijoiden on tunnustettava ja hyväksyttävä, että yhteiskunta on moninainen, pluralistinen ja että erilaisuutta, todellisia konflikteja ei saa piilottaa konsensusajatteluun.

    Eikö sitten esimerkisi Suomen eduskunnassa käytävä keskustelu ole debattia? Onko se pelkkää antagonistista poterossapaasaamista?

    Kenties molempia, miedosti sanoen.   

    Jos muuallakin, esimerkiksi jopa Merkelin kristillisdemokraateissa, poliittinen eliitti on liukunut vasemmalle, voisiko populismin nousua selittää sillä, että melkein kaikista on tullut "sosialidemokraatteja"? Jos, niin populismi ei olekaan vastalause globalisaatiolle vaan "sosialidemokratisoitumiselle"!

Tänään talvipäivänseisauksena katalonialaiset menevät äänestämään, merten rannoilla, vuorien takana.

    El Paisín teetättämän, moneen mielipidetiedusteluun nojaavan matemaattisen simulointimallin perusteella itsenäisyyttä ajavilla on 54 % todennäköisyys saada enemmistö Katalonian alueparlamenttiin. Espanjan perustuslakia kannattavilla on vain 3 % todennäköisyys enemmistöön. Siellähän on myös ihmisiä jotka eivät kannata itsenäisyyttä mutta eivät Espanjaakaan. Väliin putoajaa ei palkita.

    Mitä äänestys ratkaisee?

    Tuskin mitään. Jos itsenäisyysmieliset voittavat, Espanjan keskushallitus estää heidän toimensa, koska ne ovat perustuslakia vastaan. Jos espanjamieliset voittavat, Katalonian itsenäisyyttä tavoittelevat jatkavat itsenäisyyden tavoittelua. Antagonismi voimistuu, moninaisuus kärsii, vuoropuhelu on huutoa ja hammasten kiristelyä. Kataloniassa jos missään poliittinen keskustelu näyttää poteroiden antagonistisen ehdottomuuden.

    Yli puolet Kataloniassa asuvista on syntynyt muualla. Keskusoikeistolaisen, katalonialaista nationalismia vastustavan Ciudadanos-puolueen kaunis paikallisjohtaja Inés Arrimadas kehoittikin Andalusiasta Kataloniaan muuttaneita äänestämään Espanjan puolesta. Hän kertoi syntyneensä andalusialaisessa sherrykaupungissa. Nyt hänelle luvataan roimaa vaalivoittoa.

    Itämaan tietäjät tulevat mereltä aarretta etsimään, toista tuomaan.

Kun puhutaan, ollaan äänessä.

    Joulu on ilon juhla.

    Kaupatkin auki melkein koko ajan.

    Joidenkin mielestä Jeesus taisteli kaupallisuutta vastaan.

    Epäilen.

    Epärehellisyyttä ja ahneutta vastaan hänen kannattikin taistella. Ja itsekkyyttä ja tekopyhyyttä ja kopeutta ja välinpitämättömyyttä ja ylimielisyyttä vastaan. Anteeksiannon puolesta? Sovinnon? Armon? Sovituksen? Mielenrauhan? Tai vielä suurempien… puolesta... kunnes aurinko laskee… ja vuorten varjossa tulee kylmä.

    Jos on äänessä, mitä sanoo?

    Tuleeko aina olla äänessä?

Tummansävyinen runo, Paavo Haavikon sulkakynästä: "Mihin me lopumme mihin me lopumme…"

    Haavikon sulkakynä vuodattaa tummansinistä mustetta. ”Niin kuin väsyneet eläimet / armon laaksoihin / ilman jumalaa ilman jumalia”.

    Eikö uskaltanut kirjoittaa Jumalaa isolla? Eikö raaskinut tuhlata kirjaimia? Saita mies tuo Paavo.

    ”Mistä me tulemme meren ilosta / niin kuin meri ensin tuli / olematta meri kenenkään kutsumatta /meren ilosta meren ilosta.”

    Runoilija ei tavoittele kenenkään suosiota, ei imartele edes itseään.

    Toteaa, tuikkaa pisteen sanan perään.

    Paperiin tulee reikä, muste valuu toisellekin puolelle.

    Sellaista elämää. Paperilta ja musteelta maistuvaa.

Ollakseen kuin ei olisikaan ja iloinen yhtä kaikki mennään joulua päin iloisemmalla runolla ja unohdetaan osa Paavo Haavikkoa.

    Puhutaan kuin ei puhuttaisi.

    Meren rannalla rajattomuus”, kirjoitti Turtiainen (Arvo) noin vuonna 1955.

    Kirjoitti että ”taivas, ulappa, avaruus”, että meren rannalla ”säihkyvimmät / päivät, illat sinisimmät, / meren rannalla tyrskyistään / karit nostavat kuohupään / meren rannalla vyöryy kuuma / aaltojen ajo, villi huuma.”

    Niin että kirjoittihan se Arvo (Turtiainen) että ”meren rannalla lokin pesä / paaden alla joka kesä.”

    Ja kirjoitti ja kirjoitti:

    Meren rannalla rajattomuus,

        taivas, ulappa, avaruus.

Meren rannalla... elämän rannalla.

    Rantojen rannalla kuningasten kuningas.

    Pieni ihminen on pieni eikä suuria olekaan.

    Sen kun muistaa, voi naurahtaa helpottuneena.

    Kun nousee seisomaan, housujen rypyt oikenee.

    Nousenko?

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.