[järjettömän
ruma]
Kyösti Salovaara, 2017. |
Hyvää
huomenta Suomi!
Kuinka
sujuu?
Ahdistaako?
Sanoitko talvelle näkemiin?
Joko
rakkikoirat
räksyttävät vallan portailla?
Vai
eikö niitä vielä
päästetty vapaaksi?
Onko
vapauksia niin monta, ettet tiedä mistä valita?
Yleisradion
johtamiskulttuuria ja
journalismin
riippumattomuutta
selvittänyt
Olli
Mäenpää
vetosi median rooliin vallan vahtikoirana.
On myös käytetty värikkäämpää ilmaisua vallan rakkikoirista.
Genetiivi hämää, johtaa harhaan.
Rakkikoiran
tehtävänähän on räksyttää vääränlaisesta vallan
käyttämisestä eikä suinkaan käydä niiden kimppuun, jotka valtaa
kritisoivat. ”Vallattomien
rakkikoira” kertoisi tarkoituksen paremmin.
Ongelmallisempaa
on, genetiivistä riippumatta, kenen asialla vallan rakkikoira
räksyttää. Ovatko toimittajat, nämä ”valtaa” vahtivat ja
sille hampaitaan näyttävät objektiivisia
vai subjektiivisia toimijoita?
Kuka
vahtii vallan vahtijoita? Kenen
narussa rakkikoira kulkee?
Kaappaako media sitä paitsi käyttämättömän vallan itselleen? Valta ei jää koskaan käyttämättä; se vaan vaihtaa paikkaa.
Yleinen
mielipide mediassa – median palkollisten kesken – näyttää
olevan ettei poliitikoilla eikä talouselämän päättäjillä ole
oikeutta arvostella mediaa, sanoipa se mitä tahansa.
Populismista
muita moittiva media haksahtaa tämän tästä itse populismiin, myös
ns. laatujournalismi.
Ilta-Sanomat otsikoi sunnuntaina: ”Käsittämättömän kaunis Jenni
Vartiainen kertoi Suomen pisteet.”
Vallan
vahtikoira näyttää myös
hempeilevän.
Oliko
ilmaisu asiallinen? Suurin kirjaimin sanottu arvio erään ihmisen
”käsittämättömästä kauneudesta”?
Vai
oliko se pelkkä hyvää
tarkoittava
rasistinen heitto?
Kirjoittaako
sama toimittaja jostakin poliitikosta että ”järjettömän ruma
N.N munasi itsensä eduskunnassa”? Jos kirjoittaa, meneekö sekin
julkisen myllyn läpi jälkiä jättämättä?
Ja
laajemmin kysyen: kuinka tämmöiseen journalismiin, sen alustana
olevaan mediaan voi suhtautua vakavasti? Eikö tästä ole vain
himpun verran matkaa rotuajatteluun? Siihen että ihmisiä
aletaan jakaa hyviin ja pahoihin ulkonäön ja käyttäytymisen
perusteella? Lihavat laihdutuskuurille valtion pakkokeinoin! Juopot
vesikuurille kunnallisilla toimenpiteillä! Yksinäiset seurojentalolle poliisin kuskaamana! Lihansyöjät kasvisravintolaan sotaväen
saattamana!
Onko
yksilönvapaus koetuksella?
Pitääkö
lihavat, laiskat ja rumat viedä keskitysleirille opettelemaan
paremmille tavoille?
Karl
Marx
kirjoitti, että lehdistön vapaus on siinä ettei siitä tule
elinkeinoa.
”Kirjailija”,
Marx sanoi, ”joka madaltaa lehdistön aineelliseksi välineeksi,
ansaitsee rangaistukseksi tästä sisäisestä epävapaudesta
ulkonaista epävapautta – sensuuria, tai paremminkin hän kokee jo
itse olemassaolonsakin rangaistukseksi.”
Marx
oli idealisti. Sitäkin
hän oli.
Hän
ajatteli, että yksilön vapaus alkaa vasta sieltä missä ei enää
tarvita välttämätöntä työtä aineellisen olemisen
turvaamiseksi. Tuollainen ajatus tuntui utopistiselta
1800-luvulla. Vuonna 2017 se on lähempänä kuin arvaakaan.
Mutta
työnjaon kehittymisen prosessia Marx
ei osannut ennustaa, vaikka siitä niin paljon puhui.
Nykyään
kaikki on eriytynyttä, ammattimaista, jopa taide ja kulttuuri. Marx
sitä
vastoin
haaveili jonkinlaisen renessanssi-ihmisen syntymisestä – että
kommunistisessa
yhteiskunnassa jokainen
työläinen on taiteilija niin halutessaan.
Toisin
on käynyt. Sekatyömiehiä
ei näy missään. Urheilijatkin
ovat nykyään erikoisammattimiehiä ja naisia. Renessanssi-ihmiseen
ei usko kukaan. Sellainen ihmistyyppi
ei
ole muodissa.
Journalismi
on siis ammattilaisten käsissä.
Jostakin
syystä nykyään kysytään harvoin, kenen lauluja toimittajat
laulavat.
Maailma
on niin pullollaan
ironiaa että ihan naurattaa.
Hyvää
huomenta Suomi – naurattaako?
Keskiviikkona Taloustutkimuksen tutkimuspäällikkö Juho
Rahkonen
lainasi Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla
Jacques
Attalia,
joka on todennut, että maailma kehittyy pääosin yhteen suuntaan:
”yksilönvapaus ja liberaalidemokraattiset arvot ovat aina ja
kaikkialla saaneet vähitellen lisää jalansijaa.”
Rahkonen
päätteli tästä, että pitkän päälle populismi häviää
kansainvälisyyttä korostavalle liberaalidemokratialle.
Näinkö
on? Vai onko näin vain
pilkahduksena
idealistin silmäkulmassa?
Ovatko
esimerkiksi vihreät poliitikot ”liberaaleja” halutessaan kieltää
suuren osan arkipäivän elämään kuuluvista nautinnoista? Tosin he
sanovat tekevänsä sen hyvässä tarkoituksessa – maapallon
pelastamiseksi.
En
kyllä tiedä kenelle he sen pelastavat, mutta se on toinen juttu.
Onko
esimerkisi Helsingin Sanomat liberaalidemokraattinen sanomalehti
hyökätessään viikottain yhä
uudestaan (olen
seurannut tätä tarkasti) juoppojen, lihansyöjien ja lihavien kimppuun paheksuen, uhkaillen
ja maanitellen?
On
vapauksia ja VAPAUKSIA!
On
liberaaleja ja vieläkin vapaamielisempiä!
Jostakin
syystä nykyinen toimittajakunta ei näytä kovinkaan
vapaamieliseltä, mutta ehkä tarkastelen asiaa väärästä
näkökulmasta,
omasta itsestäni käsin. Ehkä minun pitäisi katsoa ihmiseen ja
yksilöön toisesta suunnasta, valtiosta päin.
Pitäisikö?
Kumpi
oikeastaan
on
subjekti ja kumpi
objekti? Kumman pitäisi olla?
Ironia
lienee siinä, että mitä enemmän liberaalidemokraattisen yksilön
syntymisestä puhutaan, sitä halukkaampia ollaan sekä poliitikassa
että journalismissa rajoittamaan yksilön vapauksia silloin kun ne
koetaan vastakkaiseksi eräänlaiselle utopia-hyvinvointivaltiolle.
Uuteen kuosiin puettu ”arjalainen” ihminen nousee historian hämärästä hyvinvointivaltion ihanteeksi.
Johtoajatus
on kuulunut
yli
200
vuotta: Vapaus, veljeys, tasa-arvo!
Tiukan
paikan tullen ”vapaus” vedetään yli.
Hyvää
huomenta Suomi!
Vieläkö
ahdistaa?
Jos
olet ruma, älä katso peiliin.
Jos
olet lihava, älä mene ulos.
Jos
olet ujo, ryhdy kirjoittamaan tällaisia pakinoita.
Niiden
julkaisemista ei kiellä kukaan.
Vielä.
Kyösti Salovaara, 2017. Uusi arjalaisuus? |
______________________________________________________________