Tyhjät tynnyrit kolisee eniten

 [Pascal Mercierin komea floppi]

Hiekka, johon hautaamme itsemme ollaksemme näkemättä, on tehty sanoista, ja kun kyseenalaistamisen on tultava toimeen sanoilla, mieleen tulee - siirtyäkseni yhdestä mielikuvasta toiseen – räpiköiden vajoava ihminen, joka uppoaa sitä varmemmin, mitä enemmän hän rimpuilee. Sanoissa ja niiden muodostamissa labyrinteissa, niiden mahdollisten lamaannuttavassa rajattomuudessa ja niiden vääjäämättömässä petollisuudessa, on tosiaan jotain juoksuhiekan kaltaista. Emme voi pelastautua tästä hiekasta, ellei meille ojenneta jonkinlaista köyttä. Sanat imevät elämämme lähes kuiviin… Kuitenkin meissä alati elää mykkä, salainen, käsittämätön osa. Tämä osa on sanojen eli diskurssin tietämättömissä… Näille sisäisille tiloille ei voi löytää mitään määrittävissä olevaa syytä, samaan tapaan kuin on vaikea löytää syytä kokemukselle taivaan puhtaudesta tai huoneen tuoksusta… Sisäisten tilojen kohdalla kieli onkin avuton, se ei kykene sanomaan mitään, ja se voi vain yrittää viedä huomion näistä tiloista muualle, minkä niiden epämääräisyys tekee helpoksi.

- Georges Bataille: Sisäinen kokemus. Gaudeamus, 2020.

”Mitä kaikkea en tiedäkään!” hän sanoi. Kirjailijoiden elämäkertojakin hän luki: Proustin, Rilken, Faulknerin. ”Mitä kaikkea menettääkään, kun laahustaa aina vain sairaalan käytäviä!” hän huudahti.

- Pascal Mercier: Sanojen paino. Tammi, 2021.

Huh!

    Sateet tulivat ja olen ymmällä tämän romaanin suhteen. Pakinan otsikot kertovat tunteistani. Pascal Mercierin romaani Sanojen paino on komea floppi, loistava kirjallinen epäonnistuminen, tyhjien tynnyrien kolinaa - ristiriitainen teos.

    Mutta mihin tunteeni perustuu?

    Jos Mercierin romaanijärkäle - 570 sivua - julkaistaan Suomessakin laadukkaassa Keltaisen kirjaston sarjassa eihän se voi olla floppi eikä pelkästään tyhjien tynnyrien meteliä. Sitä paitsi sveitsiläinen kustantaja on katsonut romaanin kustantamisen arvoiseksi. Ja kenties odottanut siitä samanlaista bestselleriä kuin Mercierin romaanista Yöjuna Lissaboniin (2004) – niin että mistä minä tiedän onko myös Sanojen paino bestseller vai ei? En mistään.

    Jokin Mercierin tavassa henkistää (älyllistää) kaikki ihmisen kokemukset viehättää lukijaa, joka etsii ihmistä syvintä olemusta yksilön tekojen takaa, niiden välistä, niistä huolimatta, vaikka lukija kallistuisikin lopulta puolikyyniseen johtopäätökseen: ihminen on sittenkin vain tekoja eikä mitään sisäistä olemusta, sisäistä kokemusta ole olemassa, ei sellaista jota ei voisi projisoida sanoilla ulkoapäin.

    Myös tässä kirjassa, kuten Yöjunassa Lissaboniin, Mercier heittelee ammattifilosofin taitavuudella elämänviisauksia, omia ja lainattuja, oikeilta kirjailijoilta ja keksityiltä. Esimerkiksi Yöjunassa Lissaboniin: ”Elämä ei ole sitä mitä me elämme; se on sitä mitä me kuvittelemme elävämme.” Tai Sanojen painon motossa: ”Kirjoittamalla ei luoda uusia ihmisiä. Mutta sillä saadaan aikaan selkeyttä ja ymmärtämistä. Tai ainakin vaikutelma niistä. Ja kun sanojen kanssa käy tuuri, on kuin havahtuisi itsensä äärelle, ja niin saa alkunsa uudenlainen aika: runouden tämänhetkisyys.”

    Sanat, aika, runous - siinäkö kaikki?

Sveitsiläinen Peter Bieri (s. 1944) tutki väitöskirjassaan (1971) aikaa kaiketi filosofisena eikä matemaattisfyysisenä ”ilmiönä”. Hän opetti eri yliopistoissa Euroopassa ja Yhdysvalloissa kunnes kyllästyi akateemisiin piireihin ja ryhtyi kirjailijaksi Pascal Mercierinä.

    Tämä tausta näkyy hyvässä ja pahassa myös Sanojen painossa. Mercier ikään kuin yrittää muotoilla kirjoittamisesta, kaunokirjallisuuden kääntämisestä ja runoudesta luonnontieteellisen kokoelman aksioomia, mutta ei kuitenkaan perustele eikä todista niitä empiirisillä eikä loogisilla argumenteilla vaan romantisoiden niitä ja yrittäen olla syvällinen olematta lainkaan konkreettinen.

    Mercierin romaanin ihmiset ovat yliromantisoituja taiteilijahahmoja. Mercier näkee taiteessa ja kielessä sellaista mitä tavallinen ihminen ei näe, ja kun Mercier yrittää selittää näkemänsä, hän mystifioi, pakenee konkreettisia selityksiä. Tässä mystiikassa Mericier muistuttaa välillä Herman Hesseä. Hän kiihottaa lukijan uteliaisuutta, mutta ei lopulta pysty selittämään selittämätöntä.

    En tiedä onko Mercier/Bieri lukenut Georges Bataillea. Jos on, hän on tainnut ymmärtää lukemansa väärin, koska yrittää juuri sitä, minkä Bataille toteaa mahdottomaksi: ihmisen sisäisen kokemuksen kuvaamisen ulkoisen maailman sanoilla. Tai voihan olla että Mercier lukee (jos lukee) Bataillea oikein: ehkä runous on mystisellä tavalla ihmisen sisäisen tilan kuva, jotakin mikä irrottautuu ajasta ja on aika sinänsä.

    Ehkä Mercier ajattelee, että kun sanoista kirjoittaa yhä uusia sanoja, eräänlainen totuus paljastuu. Koska lukija, minä, etsii sellaisia sanoja ja selityksiä jotka hän ymmärtää, Mercierin Sanojen paino putoaa maahan höyhenen kevyenä sanaleikkinä.

Tietenkin on perusvirhe ryhtyä väittelemään fiktiosta. Sehän on jotakin mikä ei ole mitään. ”Kirjoittamalla ei luoda uusia ihmisiä.” Mitä sillä sitten luodaan? Jos fiktiossa ei ole uusia ihmisiä, onko siinä uusia ajatuksiakaan, väitteitä tästä maailmasta fiktion tällä puolen?

    Sekin on perusvirhe, että minun tekee mieli väitellä romaanin henkilöiden kanssa. Eihän se ole järkevää, koska heitä ei ole olemassakaan. Mutta jos sanon väitteleväni kirjailijan kanssa, hän vastaa etteivät romaanin henkilöt edusta hänen omia mielipiteitään vaan romaanin sisäisessä todellisuudessa elävien ihmisten mielipiteitä. Siis niiden joita ei ole olemassa tämän puolisessa maailmassa.

    No, väittelen silti vaikka en tiedä kenen kanssa.

    Mercierin romaanin ihmiset ovat erittäin hyviä ihmisiä, tavallaan liian hyviä ihmiseksi. Päähenkilö Simon Leyland on italialais-englantilainen kosmopoliitti, kääntäjä ja kustantaja, ja lopulta (tietysti) romaanikirjailija. Heti tarinan alussa käy ilmi, että Leyland on saanut väärän diagnoosin. Hänellä ei olekaan aivokasvainta. Väärän diagnoosin takia Leyland kuitenkin ehtii myydä Triestessä sijaitsevan kustantamonsa ja kun hän sitten perii sedältään hienon talon Lontoossa, hän muuttaa henkiseen ”kotiinsa” Englantiin.

    Romaani kertoo siitä kuinka Leyland kertoo itselleen kirjoittamalla kirjeitä kuolleelle vaimolleen väärän diagnoosin aiheuttamasta henkisestä järkytyksestä ja sen vaikutuksesta hänen elämäänsä ja ajatteluunsa. Romaanissa kaikki kerrotaan vähintään kahdesti.

    Mercier kasaa Leylandin ympärille eksoottisia ihmisiä, jotka kaikki ”pakenevat” arkipäivän työelämää, olivatpa lääkäreitä, juristeja, kirjailijoita, apteekkareita, kääntäjiä jne. Ainoa romaanin ihminen joka pysyttelee arkityössään on kriitikko, joka on haukkunut Leylandin käännöksiä - kriitikon ihmishahmo on romaanin ainoa henkilö, jonka Leyland/Mercier kuvaa fyysisesti rumaksi ihmiseksi (koska tämä on Leylandin mielestä huono ihminen).

    Tänällään romaanin liian hyvät ihmiset saattaisivat olla satiirinen kuvaus taiteilijaelämän romantisoimisesta, mutta ne eivät ole, koska Mercier torjuu melkein hampaita kiristellen tavallisen elämän ja tavalliset ammatit. Kun Leylandin tytär valmistuu lääkäriksi, tämä ei halua vaeltaa sairaalan käytävillä vaan lukee mieluummin klassikoita (isänsä rahoilla). Hänen poikansa valmistuu juristiksi, mutta ei halua oikeusaliin ammattiaan hoitamaan. Mercier käyttää ilmaisua ”valkea kasti” ja ”musta kasti” kuvaamaan lääkärien ja lakimiesten ”korruptoitunutta” ylivaltaa. Terveydenhoitojärjestelmän ylimalkainen ja totaalinen tuomitseminen täysin turhaksi instituutioksi tuntuu varsinkin korona-ajassa käsittämättömältä.

    Eikö Mercier ole romaania viimeistellessään huomannut romaaninsa ihmisten yksioikoisuutta? Eikö hänelle ole juolahtunut mieleen, että romaanissa tarvittaisiin myös rosoisempia ihmisiä, sellaisia jotka joskus myös erehtyvät, eivät ole aina oikeassa, eivät ole taiteilijapyhimyksiä vaan tavallisia arkipäivän ”paskiaisia”?

    Sitäkin ihmettelen, että eikö edes sveitsiläinen kustannustoimittaja ole pannut merkille romaanin vinoa todellisuuskuvaa.

Olenko joutunut taitavan kirjailijan virittämään ansaan? En voi vastustaa Mercierin lukemista, koska hän tuntuu viettelevillä lauseillaan johdattavan minua äärimmäisten totuuksien luo, sanojen ja kielen graalin maljan tykö - ja samalla minua melkein ällöttää Mercierin tapa romantisoida ja mystifioida niinkin arkinen ja selkeä asia kuin kirjoittaminen ja kaunokirjallisuuden kääntäminen kielestä toiseen.

    Vai onko kirjoittaminen arkista puuhaa? Ja lieneekö kääntäminen ihan pyhää?

    Mercierin Leylandille kääntäminen on pyhä toimitus, jossa kääntäjä yrittää kloonata itsensä kirjailijan sisäisen olemuksen vastinkappaleeksi. Hän yrittää ahmaista kirjailijan sisäisen kokemuksen itselleen, vaikka sen ahmiseen ei olekaan mitään kieltä, sanoja ja lauseita.

    Sinänsä Leyland/Mercier pohtii tosissaan mitä kääntämisessä tapahtuu: ”Sanotaan, että käännettäessä sama tarina kerrotaan uudelleen toisella kielellä. Mutta miten se voi olla sama tarina, jos sanat ovat toiset?”

    Sitten Leyland pohtii miten kääntäjän pitäisi ottaa huomioon sanojen ”musiikki”. Onko kielen soinnilla vastine toisessa kielessä? Ja jos on, niin käykö kääntämisessä näin: ”Ja kaikki tämä vastaa kysymykseen, jonka minulle esititte jos kertomus on teille maailman tapahtumia, joita voi ilmaista sanojen sisällöllisten merkityksien kautta, silloin kertomukset säilyttävät identtisyytensä eri kielissä, koska kyse on sisällöllisen merkityksen identtisyydestä. Mutta jos yhdistätte kertomuksen sen sanojen musikaaliseen merkitykseen - jos kertomusta ei ole ilman sitä - silloin siitä tulee käännettäessä vääjäämättä toinen. Molemmat yhdessä, niin sen näkisin, selittävät epäröiviä tuntemuksia käännöstä lukiessa tai kuunnellessa: teksti on yhtä aikaa tuttu ja vieras, nimittäin sisällöltään tuttu ja musiikillisesti vieras.”

    En tiedä, en osaa sanoa, mihin Mercierin ajatuskulku johtaa. Pohtiiko hän itse asiassa kirjoitetun tekstin tyylin suhdetta sanojen ja lauseiden merkitykseen? Voiko merkityksen irrottaa tyylistä? Vai puhuuko hän jostakin enemmästä? Pitäisikö tässä ”enemmässä mielessä” Tuulia Tipan suomentamassa Sanojen painossa jotenkin sointua tai ”soida” alkuteoksen saksankielisten lauseiden ja sanojen klangi? Ja jos pitäisi, ja jos se voisi soida, niin millä tavalla tekstin merkitykset muuttuisivat ja puhkeaisivat kukkaan?

Muuan Sanojen painon kirjailija sanoo, että ”kirjallisuus on kapinointia, vastarintaa tyhjille sananparsille, jotka sumensivat kokemukset niiden paljastamisen sijaan.”

    Mercier yrittää (ehkä) romaanillaan tehdä vastarintaa arkipäivän elämän tyhjyydelle. Hän kapinoi romantisoimalla kirjoitetun kielen, mystifioimalla sanojen merkityksen.

    Ehkä parasta tässä romaanissa onkin sen alkuun kirjoitettu motto: Kirjoittamalla ei luoda uusia ihmisiä.

    Kaunokirjallisuudella, romaanilla kerrotaan tiedossa oleva, jotakin minkä voi ymmärtää. Eikä lukija kaiketi ymmärrä kirjailijaa paremmin sitä minkä kirjailija on lauseiksi kirjoittanut, vaikka hän ymmärtäisi muuten maailmaa kuinka hyvin tahansa. Luulenkin että koska Mercier ei ymmärrä kaikkea mistä kirjoittaa, kuinka minäkään sitä ymmärtäisin?

Pascal Mercier: Sanojen paino.
Das Gewicht Der Worte, 2020.
Suom. Tuulia Tipa.
Päällys Markko Taina.
Tammi, 2021.