torstai 29. heinäkuuta 2021

Tyhjät tynnyrit kolisee eniten

 [Pascal Mercierin komea floppi]





Hiekka, johon hautaamme itsemme ollaksemme näkemättä, on tehty sanoista, ja kun kyseenalaistamisen on tultava toimeen sanoilla, mieleen tulee - siirtyäkseni yhdestä mielikuvasta toiseen – räpiköiden vajoava ihminen, joka uppoaa sitä varmemmin, mitä enemmän hän rimpuilee. Sanoissa ja niiden muodostamissa labyrinteissa, niiden mahdollisten lamaannuttavassa rajattomuudessa ja niiden vääjäämättömässä petollisuudessa, on tosiaan jotain juoksuhiekan kaltaista. Emme voi pelastautua tästä hiekasta, ellei meille ojenneta jonkinlaista köyttä. Sanat imevät elämämme lähes kuiviin… Kuitenkin meissä alati elää mykkä, salainen, käsittämätön osa. Tämä osa on sanojen eli diskurssin tietämättömissä… Näille sisäisille tiloille ei voi löytää mitään määrittävissä olevaa syytä, samaan tapaan kuin on vaikea löytää syytä kokemukselle taivaan puhtaudesta tai huoneen tuoksusta… Sisäisten tilojen kohdalla kieli onkin avuton, se ei kykene sanomaan mitään, ja se voi vain yrittää viedä huomion näistä tiloista muualle, minkä niiden epämääräisyys tekee helpoksi.
- Georges Bataille: Sisäinen kokemus. Gaudeamus, 2020.


Mitä kaikkea en tiedäkään!” hän sanoi. Kirjailijoiden elämäkertojakin hän luki: Proustin, Rilken, Faulknerin. ”Mitä kaikkea menettääkään, kun laahustaa aina vain sairaalan käytäviä!” hän huudahti.

- Pascal Mercier: Sanojen paino. Tammi, 2021.


Huh!

    Sateet tulivat ja olen ymmällä tämän romaanin suhteen. Pakinan otsikot kertovat tunteistani. Pascal Mercierin romaani Sanojen paino on komea floppi, loistava kirjallinen epäonnistuminen, tyhjien tynnyrien kolinaa - ristiriitainen teos.
    Mutta mihin tunteeni perustuu?
    Jos Mercierin romaanijärkäle - 570 sivua - julkaistaan Suomessakin laadukkaassa Keltaisen kirjaston sarjassa eihän se voi olla floppi eikä pelkästään tyhjien tynnyrien meteliä. Sitä paitsi sveitsiläinen kustantaja on katsonut romaanin kustantamisen arvoiseksi. Ja kenties odottanut siitä samanlaista bestselleriä kuin Mercierin romaanista Yöjuna Lissaboniin (2004) – niin että mistä minä tiedän onko myös Sanojen paino bestseller vai ei? En mistään.
    Jokin Mercierin tavassa henkistää (älyllistää) kaikki ihmisen kokemukset viehättää lukijaa, joka etsii ihmistä syvintä olemusta yksilön tekojen takaa, niiden välistä, niistä huolimatta, vaikka lukija kallistuisikin lopulta puolikyyniseen johtopäätökseen: ihminen on sittenkin vain tekoja eikä mitään sisäistä olemusta, sisäistä kokemusta ole olemassa, ei sellaista jota ei voisi projisoida sanoilla ulkoapäin.
    Myös tässä kirjassa, kuten Yöjunassa Lissaboniin, Mercier heittelee ammattifilosofin taitavuudella elämänviisauksia, omia ja lainattuja, oikeilta kirjailijoilta ja keksityiltä. Esimerkiksi Yöjunassa Lissaboniin: ”Elämä ei ole sitä mitä me elämme; se on sitä mitä me kuvittelemme elävämme.” Tai Sanojen painon motossa: ”Kirjoittamalla ei luoda uusia ihmisiä. Mutta sillä saadaan aikaan selkeyttä ja ymmärtämistä. Tai ainakin vaikutelma niistä. Ja kun sanojen kanssa käy tuuri, on kuin havahtuisi itsensä äärelle, ja niin saa alkunsa uudenlainen aika: runouden tämänhetkisyys.”
    Sanat, aika, runous - siinäkö kaikki?


Sveitsiläinen Peter Bieri (s. 1944) tutki väitöskirjassaan (1971) aikaa kaiketi filosofisena eikä matemaattisfyysisenä ”ilmiönä”. Hän opetti eri yliopistoissa Euroopassa ja Yhdysvalloissa kunnes kyllästyi akateemisiin piireihin ja ryhtyi kirjailijaksi Pascal Mercierinä.

    Tämä tausta näkyy hyvässä ja pahassa myös Sanojen painossa. Mercier ikään kuin yrittää muotoilla kirjoittamisesta, kaunokirjallisuuden kääntämisestä ja runoudesta luonnontieteellisen kokoelman aksioomia, mutta ei kuitenkaan perustele eikä todista niitä empiirisillä eikä loogisilla argumenteilla vaan romantisoiden niitä ja yrittäen olla syvällinen olematta lainkaan konkreettinen.
    Mercierin romaanin ihmiset ovat yliromantisoituja taiteilijahahmoja. Mercier näkee taiteessa ja kielessä sellaista mitä tavallinen ihminen ei näe, ja kun Mercier yrittää selittää näkemänsä, hän mystifioi, pakenee konkreettisia selityksiä. Tässä mystiikassa Mericier muistuttaa välillä Herman Hesseä. Hän kiihottaa lukijan uteliaisuutta, mutta ei lopulta pysty selittämään selittämätöntä.
    En tiedä onko Mercier/Bieri lukenut Georges Bataillea. Jos on, hän on tainnut ymmärtää lukemansa väärin, koska yrittää juuri sitä, minkä Bataille toteaa mahdottomaksi: ihmisen sisäisen kokemuksen kuvaamisen ulkoisen maailman sanoilla. Tai voihan olla että Mercier lukee (jos lukee) Bataillea oikein: ehkä runous on mystisellä tavalla ihmisen sisäisen tilan kuva, jotakin mikä irrottautuu ajasta ja on aika sinänsä.
    Ehkä Mercier ajattelee, että kun sanoista kirjoittaa yhä uusia sanoja, eräänlainen totuus paljastuu. Koska lukija, minä, etsii sellaisia sanoja ja selityksiä jotka hän ymmärtää, Mercierin Sanojen paino putoaa maahan höyhenen kevyenä sanaleikkinä.


Tietenkin on perusvirhe ryhtyä väittelemään fiktiosta. Sehän on jotakin mikä ei ole mitään. ”Kirjoittamalla ei luoda uusia ihmisiä.” Mitä sillä sitten luodaan? Jos fiktiossa ei ole uusia ihmisiä, onko siinä uusia ajatuksiakaan, väitteitä tästä maailmasta fiktion tällä puolen?

    Sekin on perusvirhe, että minun tekee mieli väitellä romaanin henkilöiden kanssa. Eihän se ole järkevää, koska heitä ei ole olemassakaan. Mutta jos sanon väitteleväni kirjailijan kanssa, hän vastaa etteivät romaanin henkilöt edusta hänen omia mielipiteitään vaan romaanin sisäisessä todellisuudessa elävien ihmisten mielipiteitä. Siis niiden joita ei ole olemassa tämän puolisessa maailmassa.
    No, väittelen silti vaikka en tiedä kenen kanssa.
    Mercierin romaanin ihmiset ovat erittäin hyviä ihmisiä, tavallaan liian hyviä ihmiseksi. Päähenkilö Simon Leyland on italialais-englantilainen kosmopoliitti, kääntäjä ja kustantaja, ja lopulta (tietysti) romaanikirjailija. Heti tarinan alussa käy ilmi, että Leyland on saanut väärän diagnoosin. Hänellä ei olekaan aivokasvainta. Väärän diagnoosin takia Leyland kuitenkin ehtii myydä Triestessä sijaitsevan kustantamonsa ja kun hän sitten perii sedältään hienon talon Lontoossa, hän muuttaa henkiseen ”kotiinsa” Englantiin.
    Romaani kertoo siitä kuinka Leyland kertoo itselleen kirjoittamalla kirjeitä kuolleelle vaimolleen väärän diagnoosin aiheuttamasta henkisestä järkytyksestä ja sen vaikutuksesta hänen elämäänsä ja ajatteluunsa. Romaanissa kaikki kerrotaan vähintään kahdesti.
    Mercier kasaa Leylandin ympärille eksoottisia ihmisiä, jotka kaikki ”pakenevat” arkipäivän työelämää, olivatpa lääkäreitä, juristeja, kirjailijoita, apteekkareita, kääntäjiä jne. Ainoa romaanin ihminen joka pysyttelee arkityössään on kriitikko, joka on haukkunut Leylandin käännöksiä - kriitikon ihmishahmo on romaanin ainoa henkilö, jonka Leyland/Mercier kuvaa fyysisesti rumaksi ihmiseksi (koska tämä on Leylandin mielestä huono ihminen).
    Tänällään romaanin liian hyvät ihmiset saattaisivat olla satiirinen kuvaus taiteilijaelämän romantisoimisesta, mutta ne eivät ole, koska Mercier torjuu melkein hampaita kiristellen tavallisen elämän ja tavalliset ammatit. Kun Leylandin tytär valmistuu lääkäriksi, tämä ei halua vaeltaa sairaalan käytävillä vaan lukee mieluummin klassikoita (isänsä rahoilla). Hänen poikansa valmistuu juristiksi, mutta ei halua oikeusaliin ammattiaan hoitamaan. Mercier käyttää ilmaisua ”valkea kasti” ja ”musta kasti” kuvaamaan lääkärien ja lakimiesten ”korruptoitunutta” ylivaltaa. Terveydenhoitojärjestelmän ylimalkainen ja totaalinen tuomitseminen täysin turhaksi instituutioksi tuntuu varsinkin korona-ajassa käsittämättömältä.
    Eikö Mercier ole romaania viimeistellessään huomannut romaaninsa ihmisten yksioikoisuutta? Eikö hänelle ole juolahtunut mieleen, että romaanissa tarvittaisiin myös rosoisempia ihmisiä, sellaisia jotka joskus myös erehtyvät, eivät ole aina oikeassa, eivät ole taiteilijapyhimyksiä vaan tavallisia arkipäivän ”paskiaisia”?
    Sitäkin ihmettelen, että eikö edes sveitsiläinen kustannustoimittaja ole pannut merkille romaanin vinoa todellisuuskuvaa.


Olenko joutunut taitavan kirjailijan virittämään ansaan? En voi vastustaa Mercierin lukemista, koska hän tuntuu viettelevillä lauseillaan johdattavan minua äärimmäisten totuuksien luo, sanojen ja kielen graalin maljan tykö - ja samalla minua melkein ällöttää Mercierin tapa romantisoida ja mystifioida niinkin arkinen ja selkeä asia kuin kirjoittaminen ja kaunokirjallisuuden kääntäminen kielestä toiseen.

    Vai onko kirjoittaminen arkista puuhaa? Ja lieneekö kääntäminen ihan pyhää?
    Mercierin Leylandille kääntäminen on pyhä toimitus, jossa kääntäjä yrittää kloonata itsensä kirjailijan sisäisen olemuksen vastinkappaleeksi. Hän yrittää ahmaista kirjailijan sisäisen kokemuksen itselleen, vaikka sen ahmiseen ei olekaan mitään kieltä, sanoja ja lauseita.
    Sinänsä Leyland/Mercier pohtii tosissaan mitä kääntämisessä tapahtuu: ”Sanotaan, että käännettäessä sama tarina kerrotaan uudelleen toisella kielellä. Mutta miten se voi olla sama tarina, jos sanat ovat toiset?”
    Sitten Leyland pohtii miten kääntäjän pitäisi ottaa huomioon sanojen ”musiikki”. Onko kielen soinnilla vastine toisessa kielessä? Ja jos on, niin käykö kääntämisessä näin: ”Ja kaikki tämä vastaa kysymykseen, jonka minulle esititte jos kertomus on teille maailman tapahtumia, joita voi ilmaista sanojen sisällöllisten merkityksien kautta, silloin kertomukset säilyttävät identtisyytensä eri kielissä, koska kyse on sisällöllisen merkityksen identtisyydestä. Mutta jos yhdistätte kertomuksen sen sanojen musikaaliseen merkitykseen - jos kertomusta ei ole ilman sitä - silloin siitä tulee käännettäessä vääjäämättä toinen. Molemmat yhdessä, niin sen näkisin, selittävät epäröiviä tuntemuksia käännöstä lukiessa tai kuunnellessa: teksti on yhtä aikaa tuttu ja vieras, nimittäin sisällöltään tuttu ja musiikillisesti vieras.”
    En tiedä, en osaa sanoa, mihin Mercierin ajatuskulku johtaa. Pohtiiko hän itse asiassa kirjoitetun tekstin tyylin suhdetta sanojen ja lauseiden merkitykseen? Voiko merkityksen irrottaa tyylistä? Vai puhuuko hän jostakin enemmästä? Pitäisikö tässä ”enemmässä mielessä” Tuulia Tipan suomentamassa Sanojen painossa jotenkin sointua tai ”soida” alkuteoksen saksankielisten lauseiden ja sanojen klangi? Ja jos pitäisi, ja jos se voisi soida, niin millä tavalla tekstin merkitykset muuttuisivat ja puhkeaisivat kukkaan?


Muuan Sanojen painon kirjailija sanoo, että ”kirjallisuus on kapinointia, vastarintaa tyhjille sananparsille, jotka sumensivat kokemukset niiden paljastamisen sijaan.”

    Mercier yrittää (ehkä) romaanillaan tehdä vastarintaa arkipäivän elämän tyhjyydelle. Hän kapinoi romantisoimalla kirjoitetun kielen, mystifioimalla sanojen merkityksen.
    Ehkä parasta tässä romaanissa onkin sen alkuun kirjoitettu motto: Kirjoittamalla ei luoda uusia ihmisiä.
    Kaunokirjallisuudella, romaanilla kerrotaan tiedossa oleva, jotakin minkä voi ymmärtää. Eikä lukija kaiketi ymmärrä kirjailijaa paremmin sitä minkä kirjailija on lauseiksi kirjoittanut, vaikka hän ymmärtäisi muuten maailmaa kuinka hyvin tahansa. Luulenkin että koska Mercier ei ymmärrä kaikkea mistä kirjoittaa, kuinka minäkään sitä ymmärtäisin?


Pascal Mercier: Sanojen paino.
Das Gewicht Der Worte, 2020.
Suom. Tuulia Tipa.
Päällys Markko Taina.
Tammi, 2021.


7 kommenttia:

  1. En ole lukenut kirjaa, mutta tuosta kielen musiikista olen samaa mieltä Leylandin (Mercierin) kanssa: tekstistä tulee joskus aivan toinen, jos sointi (miten se sitten määritellääänkin) ei toteudu kielessä jolle se käännetään. En ole lukenut Eino Leinoa millään muulla kielellä kuin suomeksi, mutta epäilen, että runojen jylhyys, jonka juuri sointi saa aikaan, ei kaikissa käännöksissä välity.
    Jos jonkun englannin kielellä kirjoittavan kirjailijan kieli on erityisen persoonallisesti soivaa pelkään lukea suomennoksia. Seppo Loposen Toni Morrisonin romaanien suomennokset olivat kuin yksi yhteen alkukielisten kanssa kielen rytmin ja lauseiden keinunnan kannalta, mutta viimeisen kirjan God Help the Child suomennoksesta en tunnistanut Morrisonia ollenkaan. Se on Kaijamari Sivillin suomentama ja hänen näkemyksensä, mutta minulle tavanomaisuudessaan pettymys. Jos joku aloittaa Morrisonin lukemisen tästä, niin voi ihmetellä, mistä persoonallisesta tyylistä ja kielen kauneudesta Morrisonia oikein kehutaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen että tämä on sekä teoreettisesti että käytännöllisesti aika mutkikas kysymys, johon ei välttämättä ole ehdottomasti oikeaa tapaa toimia. Ja tavallaan asia palautuu tuohon kaiketi ratkaisemattomaan kysymykseen: voiko tekstistä erottaa tyylin tai että vaikuttaako tyyli tekstin sisältöön. Eli vaikuttaako se miltä sanat "kuulostavat" kirjoitetun informaatioon. No, tähän voit sanoa, että kaunokirjallisuus ja runous varsinkin on myös muutakin kuin informaatiota. Ehkä on, ehkä ei - vai onko tämäkin näkökulmakysymys?

      Kersti Juva pystyy (minusta) määrittelemään kääntämisen aika hienosti Löytöretki suomeen teoksensa alussa. "Kieli on yhteisön ääni, tapa, jolla joukko ihmisiä kommunikoi keskenään." Ja: Suomentaminen on tulkitsemista...Suomennettu teos ei ole koskaan sama kuin alkuteos."

      Jos ja kun kieli on yhteisön "ääni", niin onko oikein kääntää esim. "laulavalta" tuntuva italiankielinen teksti laulavaksi suomeksi, jos suomalaisen yhteisön "ääni" ei ole laulavaa? Sanoisin Juvaa myötäillen, että ei ole, vaan pitää korostaa suomalaista tapaa käyttää kieltä. (Juvan kirjassa on paljon esimerkkejä miten erilaista esim. englanti on kuin suomi.)

      Eivätkö entiset antiikin runouden kääntäjät Suomessa osittain tuhonneet runojen "sisällön" kun yrittivät saada suomenkielen soimaan kreikan tai italian kielen soinnulla? Saarikoski (esim.) sitten teki käännöksiä joissa alkuperäisen runon tai tekstin sisältö tuli selväksi, lukukelpoiseksi.

      Hesarissa pari päivää sitten Tero Tähtinen kirjoitti uudesta Pertti Seppälän kiinalaisen runouden käännöksestä mm. näin: "Runo kuulostaa suomeksi sävykkäältä ja tunnelmalliselta, mitä keinahteleva rytmi
      vielä tehostaa. Mutta toisaalta se kadottaa täydellisesti alkukielisen runon tiivistetyn ja parisäkeisiin perustuvan rakenteen, mikä saanee puritaanit kiristelemään hampaitaan. Tällaisten muotokysymysten äärellä jokainen klassisen runouden
      suomentaja joutuu tuskailemaan."

      Maallikko voi vain todeta: suomentaminen (kääntäminen kielestä toiseen) on aika vaikea homma jos kielen ja yhteisön tavan käyttää kieltä kaikki sfäärit otetaan mukaan.

      Poista
    2. Niin on.
      Parhaat käännökset syntyvät, jos kääntäjällä on luontaisesti sama tyyli kuin kirjailijalla, jonka tekstejä kääntää ja hän saa kääntää koko tämän kirjailijan tuotannon sitä mukaa kuin kirjoja ilmestyy. Tässä prosessissa kirjailija ja hänen kääntäjänsä ikään kuin alkavat hengittää samaan tahtiin ja kääntäjä tietää jo ennalta kirjailijan käyttämän sanavaraston ja tyylin.
      Yleensä kääntäjän on oltava aikamoinen kameleontti, jos hän kääntää kaikenlaista kaunokirjallista lastenkirjoista aikuisten proosaan ja runouteen.

      "Eivätkö entiset antiikin runouden kääntäjät Suomessa osittain tuhonneet runojen "sisällön" kun yrittivät saada suomenkielen soimaan kreikan tai italian kielen soinnulla? Saarikoski (esim.) sitten teki käännöksiä joissa alkuperäisen runon tai tekstin sisältö tuli selväksi, lukukelpoiseksi." Tästä tulee mieleen, että eihän nykyajan kreikan- ja italiankieliset runoilijat enää myöskään kirjoita kuten antiikinaikaiset kollegansa paitsi tavoitellessaan tarkoituksella senaikaista tyyliä. Samoin voisimme "tehdä saarikosket" vanhalle suomalaiselle runoudelle.

      Kieli on tapa, jolla yhteisö kommunikoi, mutta se ei ole saman kieliryhmän sisällä vai yksi tapa, vaan on monenlaista tyyliä riippuen yhteiskuntaluokista, ammateista, ikäryhmistä yms ja tietenkin yksilön persoonallisuudesta. Kääntäjän pitää löytää sitten se samantyyppinen yhteisö omalla kielialueellaan, olkoon kyseessä tehdastyöläiset tai teinit tai vanhukset. Tämmöinen vaatii paljon taustatyötä, haastatteluja ja ihmisten joukkoon soluttautumista. Sama kuin kirjailijalla.

      Englanti on hyvin erilaista kuin suomi, esim. paljon lauseenvastikkeita sisältävää, kun taas meillä käytetään sivulauseita. Murre ei englannissa juuri näy kirjoitetussa kielessä, vaan ääntämisessä. Joskus näkee huonoja suomennoksia joissa on omituisia liian pitkiä ja koukeroisia suomelle epätyypillisiä virkkeitä ja outoa murteen käyttöä.

      Kyösti, et kai ole "toisessa kotimaassa"... päättelen kuvista. Jos olet niin - lucky you!

      Poista
    3. Tämmöisten asioiden pohtiminen on siinä mielessä erittäin hyödyllistä, että pitää tosissaan ryhtyä miettimään miten kirjoja lopulta lukee; mikä niissä on (minulle) tärkeää ja miten kielen tyyli vaikuttaa lukukokemukseen. Harmi vaan että lukijan mieli ailahtelee; joskus lukee romaania yhdestä näkökulmasta, toisena päivänä toisesta jne.

      En tiedä onko kukaan viime aikoina yrittänyt ratkaista muodon ja sisällön, tyylin ja informaation välisiä suhteita. Noam Chomsky aikanaan yritti ja Chomskyn hypoteesina kai oli, että tekstin (samasta asiasta kertovien erilaisten tekstien) takaa löytyy yksikäsitteisiä alkulauseita, olipa teksti kirjoitettu millaisilla sanoilla tahansa. Mutta tuo ei ilmeisesti ollut "tieteellisesti" todistettavissa.
      ---
      Jo, osuit oikeaan.

      Olin kolme viikkoa Välimeren rannalla, juhannussunnuntaista eteenpäin. Aikaikkuna osui kohdalleen, siellä ja täällä tartunnat oli minimissä eikä mitään ylimääräisiä testejä tarvittu. Nythän on toisin, kun siellä ja täällä nuoret aikuiset "pullottevat" piitsillä ja puistoissa - sana on lainattu El Paisista.

      Toisin kuin esim. I-S on kirjoittanut espanjalaiset noudattavat ohjeita paljon säntillisemmin kuin suomalaiset (pl nuoriso). Esim. Rondan kävelykadulla pitivät maskeja vaikka se pakko oli poistettu.

      Rankan talven ja hoitojen jälkeen pako Suomesta tuntui helpottavalta, edes hetken. Toki vain puoli-iloinen tunnelma siellä vallitsi. Tutut muutamat ravintoloitsijat olivat onnellisia kun ulkomailtakin muutama turisti ilmestyi paikalle. Muuten noin 98% runsaslukuisista turisteista oli kotimaasta, joten Espanjassa tunsi todella olevansa kun ei kuullut kaduilla eikä terasseilla suomea eikä englantia.

      No, nyt taas arki painaa parrelleen...

      Poista
    4. Kiva kuulla, että että matkasi onnistui.

      Itsekin tekisi mieli lähteä, kun syksyn pimeys ja koleus alkaa painaa päälle. Suorastaan pelkään talvea, kun se vaikuttaa niin paljon olooni. Kesän lämpö sopii nivelilleni ja mielelleni. Hämmästyksekseni huomasin, kun aloin mittailla, että verenpainekin on kesällä hyvin normaali, kun se talvella lääkityksestä huolimatta pyrkii ylös.

      Poista
  2. Eipä kai lukija(rukan) tarvitse kaikkea ymmärtääkään voidakseen silti nauttia lukemastaan... Tosin tämä Sanojen paino ei varsinainen lukuelämys ollut, mielenkiintoinen silti.

    Olen joskus liike-elämässä toiminut myös kääntäjänä, ja työ oli valtavan innostavaa ja mielenkiinoista, joskus sopivan hektistäkin.

    Mutta varsinainen asia oli ilmaista iloni siitä, että pääsit "kotiin" vaikkakin piitsilläpullottelijain uhalla!! Mahtoi olla rentouttava ja mieluisa paluu. Omasta tavanomaisesta talvioleilusta Teneriffan PdlC:ssa tulee talvella kaksi vuotta, eikä paluu sinne kotimaisemiin paikallisten tuttujen pariin taida olla kuin unennäköä tänäkään vuonna, mutta... Alkanutta elokuuta ja komioita kuutamoiltoja!

    VastaaPoista
  3. Kiitos.

    Täytyy täsmentää tuota nuorisokohtaa, että kyllähän siellä nuoriso noudatti sääntöjä yhtä hyvin kuin vanhempikin väki - ne pullottelujuhlat piitseillä ja puistoissa ovat sitten oma lukunsa. Nythän siellä taitaa moni ranta olla yöllä suljettu juhlimisen estämiseksi, ja dronet vahtivat että rannat pysyvät autioina (yöllä). Päivällä väki kerääntyy viileämmän rantaviivan tuntumaan.

    VastaaPoista