3 amerikkalaista kirjailijaa – Updike

 [Noidat - esipuhe]

Kansi:
Typografia Liisa Holm,
kuva Warner Bros.

Suomalaisen lukijan silmin Updike sijoittuu sellaiseen seuraan kuin Salinger, Bellow, Styron, Malamud, Roth. Monenlaisia mielikuvia herättäviä nimiä. Updike profiloituu ensinnäkin sillä, että hän on epätasainen kirjoittaja. Jänis-trilogiaa vasten katsottuina eräät aikaisemmat paksutkin kirjat näyttävät vähemmän onnistuneilta. Se voi liittyä siihen että, keskittävässä ja konstruoivassa kirjallisuudessa Updike on ruiskuttaja, mahdoton verbalisti, joka pelaa sanojen massalla. Aina se ei ole onnistunut. Jänis-sarjassa massalla on mieli, nyt julkaistava teos Autokauppiaan unelmat valaisee yllättävästi kaksi aikaisempaakin. Nyt käy ilmi, että Updike on kuin onkin moralisti.

- Jukka Kemppinen suomentamansa John Updiken romaanin Autokauppiaan unelmat esipuheessa vuonna 1983.

Kuusikymmentäluvun alussa John Updike (s. 1932) soimasi eräässä artikkelissaan amerikkalaisen kirjallisuuskeskustelun ulkokirjallisia perusteita. Hän piti tilannetta sairaana ja sanoi, että kirjallisuudelta odotetaan niin paljon että epäonnistuminen on ainoa tapa menestyä ja että kiusallinen työkyvyttömyys on ainoa todiste rehellisyydestä. Updike kysyi, oliko koskaan arvostettu niin homsuista kirjallisuutta ja vaalittu niin tolkutonta proosaa. »Nykyisessä apokalyptisessa tilanteessa kurjin syntinen pelastuu todennäköisimmin», Updike valitti. Fitzgeraldin hermoromahdus on hänen lippunsa taivaaseen ja Salingeria palvotaan, koska hän on hiljaa eikä kirjoita mitään. Updike väitti, että kirjallisuudentutkimus oli muuttunut epäonnistumisen paleontologiaksi ja kritiikki kirjailijoiden psykoanalyysiksi.

    Updike vaati, että kirjailijoita pitäisi kunnioittaa vain heidän töidensä perusteella. Hän, Updike, oli kolmissakymmenissä ja oli julkaissut kaksi romaania, kaksi novellikokoelmaa ja muutaman runoteoksen. Hän oli valmistunut Harvardista ja työskennellyt vakituisena toimittajana The New Yorker -lehdessä. Nyt neljännesvuosisata myöhemmin, kahdentoista romaanin ja lähes kahdenkymmenen muunlaisen teoksen jälkeen, voidaan todeta, että Updike on selviytynyt hienosti määrittelemistään tavoitteista. Hänen tuotantonsa on älyllisesti kiehtovaa, sen monipuolisuus häikäisee. Updike on mestarillinen kielenkäyttäjä, rehevä ja tietävä. Hänen romaaneissaan on niin paljon yhteiskunnan sosiologiaa, niin runsaasti miljöön ekologiaa ja niin paljon ihmismielen psykologiaa että kriitikon tai tutkijan on turha ryhtyä kaivelemaan kirjailijan yksityiselämän salaisuuksia.

    Updike on vanhanaikainen kirjailija, realisti, empiirikko. Hän määrittelee, kuvailee, valistaa, popularisoi, etsii tietoa ja kuljettaa sitä edelleen. Updike on aina kotonaan, aiheesta riippumatta, kirjoittipa kirjapainotyöläisestä ('Juokse, jänis', 1960, ’Amerikkalainen tarina', 1971), varakkaan protestanttisen keskiluokan seksuaalisesta ahdistuksesta (’Parit’, 1968), juutalaiskirjailijan elämästä (Bech: A Book, 1970), japanilaisia autoja myyvästä autokauppiaasta (’Autokauppiaan unelmat', 1981), radikaalista afrikkalaisesta diktaattorista (’Minä olen eversti Ellellou', 1978), naisista ja noidista ('Noidat’, 1984) tai luonnontieteistä, teologiasta ja tietokoneista (Roger's Version, 1986).

    Tunnusomaista Updiken proosalle on sen kotioloisuus. Hän ei juuri kuvaa yksilön romanttista identiteetin etsimistä, mutta sitäkin haltioituneemmin vauvaöljyn tai uima-altaan kloorin hurmaavia tuoksuja. Updike on briljantti, mutta hän ei ole radikaali. Käsitellessään abstraktioita Updike kirjoittaa arkipäivän tapahtumista ja esineistä. Hän ei syyllisty mystifiointiin tai metafysiikkaan. Updike on moralisti, mutta hän ei ole ahdasmielinen.

    Hänen romaaniensa miehet jahtaavat jumalaa ja seksiä, usein vain mielikuvissaan, eivät teoissaan. »Aina sinä haluat sellaista mitä sinulla ei ole sen sijaan että pitäisit kiinni siitä mitä on», Harry Angstromin vaimo syyttää Harrya romaanissa ’Autokauppiaan unelmat.

    Alfred Kazin sanoi Updikea ammattitarkkailijaksi, kouliintuneeksi huomioiden tekijäksi. Kazin sijoitti Updiken samaan lokeroon John O'Haran, James Gould Gozzensin, John Cheeverin ja J. D. Salingerin kanssa. Samalla kun Kazin ylisti Updikea virtuoosiksi, joka pystyy kirjoittamaan mistä tahansa mikä sattuu häntä kiinnostamaan, Kazin moitti Updiken viileyttä, etäisyyttä, sitä että Updiken kertomusten henkilöihin ei voi samaistua, koska kirjailijan älyllinen minä tihkuu henkilöiden lävitse. »Häntä lukiessa», Kazin kirjoitti, »on aina tietoinen Updike Lahjakkaasta, Updike Tyyliniekasta, Updike Veijarista.»

    Mutta kirjailijan notkean älyn ja loputtoman uteliaisuuden voi laskea myös ansioksi, niin kuin Diane Johnson laski arvostellessaan ’Noidat’ The New York Review of Booksiin. ’Noidat' houkutteli Johnsonin sanomaan, että Updike on »meidän Colettemme: briljantti, monitaitoinen, vaativa, uuttera — ammattimies kirjallisuuden saralla, kykenevä kirjoittamaan arvosteluja, runoja, satuja, romaaneja, rikasta ihmeellistä kuvakieltä».

    'Noidat' onkin herkullista luettavaa. Updiken proosa on tällä kertaa taitavaa, mutta helppoa, rönsyilevää mutta hauskaa, kuvailevaa mutta ei ikävystyttävää. Kirjailija tuntuu tietävän kaikesta kaiken. Hän on ihastunut Yhdysvaltojen Rhode Islandin rantamaan geologiaan ja kasvistoon. Kun Updike aloittaa virkkeen, lukija ei arvaa mihin se päättyy, mitä kaikkea tuon yhden virkkeen varrella tulee kerrotuksi ja näytetyksi. Kuvatessaan niinkin käsitteellistä aihetta kuin noituutta Updiken proosa on tulvillaan jokapäiväisen elämän ja miljöön yksityiskohtia. Tällä tekniikalla syntyy uskottava kertomus. Tarinassa ei lopultakaan ole mitään yliluonnollista, vai onko? ’Noidat’ ei ole litterääri ’Kolmannen asteen yhteys' eikä ’E.T.'

    Updiken romaani kihisee ja kuhisee adjektiiveja. Updike panee kirjailijantaitonsa uhkarohkeasti peliin. Muuan nirppanokka englantilainen kriitikko huomautti, että ’Noidat’ selvittää konkreettisesti, mitä T. S. Eliot tarkoitti puhuessaan »sietämättömästä painista sanojen kanssa».

    Romaanin aihe on rohkea, uhkarohkea tai tyhmänrohkea. Nyt Updike kirjoittaa naisista, eläytyy heihin, kulkee hameessa ja hepenissä. Sitä paitsi romaanin keskushenkilöt Alexandra Spofford, Jane Smart ja Sukie Rougemont ovat noitia. He pystyvät lentämään, he osaavat taivutella esineitä ja kykenevät vaikuttamaan kanssaihmisten elämään. Voimansa naiset ovat saaneet erottuaan aviomiehistään.

    Updike kertoo noituudesta nerokkaasti, liioittelematta, sortumatta selittämättömän selittämiseen. Lukijan tehtäväksi jää päätellä olivatko naiset todella noitia vai olivatko he vain itsenäisiä naisia, jotka yhteisön silmissä ovat noitia, koska he tavoittelevat sitä itsenäisyyttä ja vapautta joka kuuluu miehille, ei naisille.

    Alexandra, Sukie ja Jane ovat vapaita, he ovat melkein taiteilijoita, kuvanveistäjä, kirjailija ja muusikko. Eastwickin kaupunkiin muuttanut paholaismainen Darryl van Horne saa naisista esille parhaimman ja pahimman. Hornen johdolla noidat viettävät seksuaalisia orgioita, nauttivat huumausaineita ja vähitellen riitaantuvat keskenään. Horne on salaperäinen, paha, vastuuton, hän ei ole luova, mutta hän osaa käyttää nerokkaasti muiden taiteilijoiden työtä hyväkseen. Paholaismainen Horne riistää taidetta, viihdyttää, korruptoi, leikkii luonnontieteilijää ja harrastaa alkemiaa.

    Updiken noitanaisia voi pitää feminismin ilkikurisina symboleina. Kirjailija rakastaa naisiaan ja pilkkaa feminismiä, yltiöpäisyyttä, harhakuvitelmia. Darryl van Hornen johdolla Eastwickin naiset kuvittelevat vapautuvansa syyllisyydestä ja vastuusta. Miesten tavoin he kuvittelevat olevansa oman onnensa ja seksinsä herroja.

    Se että Updike tuntuu nauravan feminismille, on saanut monen kriitikon karvat pystyyn. Time-lehden arvostelija varoitti tulevasta kesästä sanoen, että uimarannalta kantautuva kiljunta ei ole peräisin kalalokeista vaan vapautuneista rouvista ja herrasmiehistä, jotka lukevat Updiken ’Noitia'. Mutta lukemani naiskriitikot ovat suhtautuneet ’Noitiin’ yllättävän myönteisesti. Sekä Margaret Atwood (The New York Times Book Review) että Diane Johnson ylistivät Updiken naiskuvia eivätkä löytäneet kirjasta feminismin vastaisuutta. Johnson piti Updiken sankarittaria pienistä virheistä huolimatta kauttaaltaan vakuuttavina, »ikään kuin Updikella olisi ollut erittäin hyvä vakooja naisleirissä kertomassa hänelle asioista, joista mies ei muuten voi tietää». Atwood puolestaan kiitti Updiken maagista realismia. »Kukaan ei tutki Updikea paremmin seksuaalisuuden surullisuutta, motellijuttujen alakuloa.»

    Kenties feminismin määritteleminen on vaikeampaa kuin ensi alkuun tuntuu; ehkä Updiken satiirin kohteena eivät olekaan vapautumista etsivät naiset vaan tuosta etsimisestä syntyneet muodikkaat liikkeet ja yhdistykset. Voi olla, että Updiken iva kohdistuu feministiseen kaunokirjallisuuteen, joka oli varsin muodikasta ja elinvoimaista jokin aika sitten. Hyvin usein feministinen kaunokirjallisuus tarjosi miehisiä malleja naisen vapautumiseen. Miehisen vastuuttomuuden ja holtittomuuden tilalle tuli naisen vastuuttomuus. Vapautumista mitattiin orgasmien lukumäärällä, ei muulla. Ei ihme, että vastareaktio tällaiseen nais-šovinismiin päätyi homoseksuaalisuuden ihannointiin, kuten tapahtui Francine du Plessix Grayn romaanissa 'Rakkautta ja sortoa'.

    Kun 'Noitien’ Alexandra, Jane ja Sukie tavoittelevat estotonta, syyllisyydentunteesta ja vastuusta vapaata seksuaalisuutta ja yhteiskunnallista asemaa, heidät voi yhtäältä nähdä tuollaisen muodikkaan feministisen romaanin à la Erica Jong sankarittarina, mutta toisaalta heidät voi liittää vanhaan amerikkalaiseen kirjalliseen perinteeseen, jossa miehet etsivät vapautta ja itsenäisyyttä järjestäytyneen sivilisaation ulkopuolelta, niin kuin etsivät Fenimore Cooperin Natty Bumppo, Mark Twainin Huckleberry Finn ja Jack Kerouacin monet sankarit.

    Jos Updikella on tähän jotain sanottavaa, niin ehkä se, että tuollainen haave vapaudesta on mahdoton, että vain noita tai hupsu kuvittelee sellaista. Kenties Updiken asenne kaunokirjalliseen feminismiin on samanlainen kuin Joyce Carol Oatesilla, joka kirjoitti vuonna 1977 feministisestä muotikirjallisuudesta näin: »He ovat ajankohtaisia, he ovat muodikkaita, heitä luetaan paljon ja heistä keskustellaan paljon, mutta he eivät ole kirjailijoita, jotka pitäisi ottaa vakavasti, ja on vaikea uskoa, että he säilyisivät vuosikymmentä pitemmälle. Kukaan heistä ei ole kirjoittanut seksuaalisuudesta yhtä älykkäästi kuin Doris Lessing tai Colette häntä ennen.»

    Kyösti Salovaara

- - -

John Updike: Noidat. (The Witches of Eastwick, 1984.) Suom. Eva Siikarla. Esipuhe Kyösti Salovaara. WSOY, 1987.

Tämä on "esipuhetrilogian" kolmas osa. Ensimmäinen osa 3 amerikkalaista kirjailijaa - Roth julkaistiin 1.7.2021. Toinen osa 3 amerikkalaista kirjailijaa – Mailer ilmestyi 8.7.2021.

"Tunnusomaista Updiken proosalle on sen kotioloisuus.
 Hän ei juuri kuvaa yksilön romanttista
 identiteetin etsimistä, mutta sitäkin
 haltioituneemmin vauvaöljyn tai uima-altaan
kloorin hurmaavia tuoksuja."