Kai he tiesivät

[Misericordia Andalusiassa]

Kyösti Salovaara, 2019.
Calle Castillo 6:
Olikohan tämä pääty Eeva-Liisa Mannerin talo?

Elämä on niin kuin on.

    ”Kai he tiesivät”, kirjoitti Eeva-Liisa Manner runoelmassaan Misericordia 1960-luvun Andalusiassa, ”että elämä ja kuolema ovat saman kuvion / oikea ja nurea puoli, kudottu samoissa puissa.”

    Misericordia julkaistiin Mannerin (1921-95) kokoelmassa Fahrenheit 121 vuonna 1968. Manner - runoilija, prosaisti, näytelmäkirjailija, kriitikko ja kääntäjä - tunsi Andalusiansa. Hänellä oli talo Churrianassa, kylässä Málagan lentokentän tuntumassa, rinteellä jota pitkin laskeudutaan lopulta Guadalhorce-joen deltaan, yhä ränsistyvien maapalstojen ja hökkeleiden suistoon.

    ”Kai sen tietävät myös nämä, / jotka oppivat rakastamaan suruaan / joka teki heidät eläviksi ja vähitellen musersi heidät. / Silti he eivät olleet sen orjia; / tätä minä sanoisin kärsimyksen tieteeksi.”

    Runoilija on andalusialaisessa kylässä sivullinen ja osallinen. Hän kirjoittaa runon, jossa kuollutta lasta, Sunnuntaita, viedään vankkureilla hautausmaalle. Lapsi on kuin pääskysen pesästä pudonnut linnunpoikanen. ”Hänet pantiin höyläämättömään arkkuun / joka muistutti kengänkiillottajan puista lipasta. / Kasvot olivat siniset, hiuksissa meren kenkiä, / Domingon näkinkenkäsato siltä päivältä.”

    Ja kaiken yllä misercordian, armon, valo, kovan lohduttava aurinko. Kauneuden ja köyhyyden törmäys.

    Kärsimyksen tiede.

Runoilija kirjoittaa yhdestä kylästä, kaikista.

    Kylä on kuin Churriana, tai niin kuin se oli kenties 1960-luvulla, tai Álora hoippumassa vuoren rinteellä tai Gaucín 600-metrin korkeudella Manilvasta ja Esteponasta Rondaan luikertavan serpentiinitien varrella. Valkoisia kyliä ja kaupunkeja jylhillä rinteillä riittää, ne ovat kuin esteetikon kokoamaa fiktiiviseltä näyttävää todellisuutta.

    Mielikuvia yhdestä paikasta, tunteita monesta.

    Runoilija valitsee tarkasti mitä sanoo, vielä tarkemmin sen minkä jättää sanomatta. Merkitys on myös poisjätetyssä.

    Eeva-Liisa Manner kulkee maiseman armoilla; hän kulkee armon maisemassa.

    ”Kadut niin tyhjät ja valkeat kuin kulkisi unessa”, Manner kirjoittaa Andalusiassa, ihmisten ja maiseman ristiriidassa. ”Kaikki ne loppuivat rotkoon tai taivaaseen.”

    Rotkoja, slummeja, rantakaistan kaatopaikkoja:

    yhden elämänlähteen: tunkion reunoilla kyliä,

    jotka on koottu tähteistä: pellistä, pahvista, lumpuista,

    laudoista: meren lahjoista.

    Nuo fantastiset majat riippuvat veden yli

    kuin lintujen kyhääminä,

    ja hoippuvat aasit kantavat törmää ylös

    uusia vettyneitä lautoja uusia rättikyliä varten,

    kristityt aasit, ainoat kristityt.

    …

    Murheeseen laskee Misericordian aurinko

    aina ja aina, en saa sitä silmistäni.

    Mutta se on aurinko, puut tuntevat sen, lehdet

    hetkessä puhkeavat heleät, keveät

    kuin lapsen nauru...

    Vastakohdat ovat kirkasvärinen kangas, väsyneet kädet jotka sen kutoivat. Valo on puhdasta, mutta elämä pakenee varjoihin, eikä tule vastaan vaikka kuinka sen perään huutaisi. ”Puoli vuotta kovassa valossa, ja silti / he elävät syvällä varjossa, se näkyy kasvoista”, Manner kirjoittaa vuoristokylien naisista, ”kivettyneistä ilmeistä, jyrkistä poskipäistä, / joiden yli iho on pingottunut tummana ja kuivana… Elämä on alituista varuillaanoloa / täällä missä se on hyvin köyhää: / kulunut maa, valon ja vuohien kaluama.”

Kyösti Salovaara, 2019.
Churrianan rappusia ja aukioita tänä keväänä.

Tärkeää on sanoa, keskeistä jättää pois.

    Andalusialaisen runollisen, valon-varjon kylän vieressä oli jo 1960-luvulla moderni maailma lentokoneineen, autoineen, huippuhotelleineen, turisteineen. Sekin kuuluu sivullisen äänessä (ehkä, kenties), vaikka sitä ei suoraan sanota, kerrota, mainita.

    Runoilija puhuu näkemäänsä, luo ”totta” fiktion tempuilla, fiktiota toden välineillä. Hän vaikenee ollakseen uskottava. Toden ja kuvitellun hybridi on runo elämästä ja maisemasta.

    ”Olin parilla lomamatkalla käynyt Churrianassa Eeva-Liisaa tapaamassa”, muistelee Jarl Hellemann, kustantaja Tammessa ja Mannerin ystävä, teoksessaan Lukemisen alkeet (Otava, 1996), ”mutta en oikein koskaan pystynyt näkemään paikkaa hänen silmillään… kylä oli mielestäni kuin mikä tahansa unelias, hieman rappeutunut espanjalainen esikaupunkialue. Hänen katunsa Castillo laskeutui porrastettuna loivasti alakylään johtavalle tielle. Talo numero 6, valkoiseksi rapattu yksikerroksinen talonpätkä, oli kylki kyljessä neljän viiden muun kanssa korkealla rinteellä, jonka juurella aukeni Málagan lentokenttään päättyvä alanko. Etäällä näkyi lentokoneiden siipien välke, ja silloin tällöin rauhan rikkoi jarruttavien moottorien melu. Villiintyneen puutarhan takana oli korkea valkoinen muuri, jonka yli kylän naiset tyhjensivät likaämpärinsä. Lapsia ja kissoja vilisi joka paikassa.”

    Ehkä taiteilija näkee enemmän kuin me muut. Vai kuvitteleeko hän enemmän?

    Seitsemänkymmentäluvun alussa Mannerilla oli vakava kriisi Churrianassa. Hänen talonsa oli hajoamassa, katon korjaajat tiessään. Yleisradion tekemä dokumentti Mannerin Churrianasta oli herättänyt pahaa verta suomalaisyhteisössä, kirjailijan Franco-kritiikkiä ei katsottu hyvällä silmällä, ja Manner kuvitteli vainoharhaisesti sekä Francon salaisen poliisi että paikallisten roistokoplien vainoavan häntä.

    Hellemann saapui pelastamaan Mannerin. Vei hänet ensin hienoon hotelliinsa pesulle ja syömään, sitten Suomeen missä Manner pääsi mielisairaalaan toipumaan.
    Lopulliset jäähyväiset Eeva-Liisa Manner jätti Andalusialla ja Churrianalle keväällä 1982. Hän kirjoitti Hellemannille jäähyväisistään näin: "Tervehdys tästä rosvotusta, ruostuneesta, rottaisesta ja osin romahtaneesta talosta." Churrianan kylä oli rappeutumassa, pois syöpymässä, kuolema kävi talojen kimppuun. 
    Hellemannin kertoo, että Manner julkaisi kesällä 1982 pienen lehtijutun, josta tuli Mannerin muistokirjoitus Churrianalle: "On hyvä päästä pakkomielteistään ja panna sydäntä lahottavat nostalgiset muistot kamferiin. Viimeistään nyt tiedän, ettei ihmisen pidä muuttaa asumaan paikkaan, josta paljon pitää - silloin sen menettää varmasti." 
     Pitäisikö ihmisen muutenkin välttää sitoutumasta siihen mitä eniten rakastaa? 

Nämä ovat sivullisen tarpeettomia ajatuksia / illan viiletessä, / kun taivas on syvä ja kirkas / ja verhottu aurinko paistaa / silkin läpi.

    Tänään Churriana on keskinkertaisen varakkaalta näyttävä lähiö, lentokoneiden melun poimuissa ja uudehkon kehätien kimaltavan autovuon kupeessa. Kehätieltä Churrianaan ja Alhaurín de la Torreen päin vievä ramppi on aina täynnä autoja, liikenne ei vedä. Taivaalle kimpoavat lentokoneet jättävät moottoriteiden pölyisät kaistat alleen.

    Churrianan reunamaalle on tasoitettu laaja kenttä valmiine katuineen ja jalkakäytävineen.

    ”Tämä on kummallinen tapa Espanjassa”, Jaakko sanoo kun ajamme  Churrianasta pois, ”rakennetaan ensin kadut ja jalkakäytävät valmiiksi ja muu vasta myöhemmin.”

    ”Tuleekohan tähän kerrostaloja?” minä lisään.

    Kuluu hetki.

    ”En tiedä osaanko vastata kysymykseen”, navigaattorin naisen heleä ääni vastaa puhelimestani pohdittuaan kysymystä aikansa.

    Francon poliisi (ehkä) vahti kirjailijan sanomisia, menemisiä, olemista 1960-luvun Andalusiassa.

    Vahtiiko meitäkin joku koko ajan, mutta hienovaraisemmin kuin Francon salainen poliisi?

Kyösti Salovaara, 2019.
Gaucín Rondan tiellä.