Lontoosta länteen

[4° 36' 43" W]

Kyösti Salovaara, 2019.
Euroopan rajalla:
Tarifa, Gibraltarin salmi, Marokon rannikon vuoret:
kulttuurien ja ideoiden välinen viiva on veteen piirretty.

Topologia värähtelee.

    Käytän sanaa vinosti; sovitan tarpeeseen.

    Kulttuuri on topologinen verkko ajassa ja paikassa. Menneisyyden nykyisyys ja päinvastoin. Erottamaton, murtuva, pois häipyvä, uniin jäävä. Osat ovat toisiaan, eivät irtoa.

    Sammakot lurittavat purossa yhä lemmenlaulujaan. Mustapääkerttu livertelee eukalyptuslehdossa – ainakin luulen että se on mustapääkerttu, Sylvian joululaulusta tuttu.

    Paikkani pituuspiiri on otsikossa. Silti kello on tunnin edellä Lontoon aikaa. Miten se on mahdollista?

    Syytetään Francoa. Hän halusi olla Adolf Hitlerin veroinen ja ainakin kaveri, joten Espanjassa kellot siirrettiin samaan aikaan Saksan kanssa. Topologinen kello värähteli tuimasti.

    Mutta myös oman mielen kuva vääristää käsityksen maapallon pinnasta. On vaikea tajuta, että Malagan seutu on lännempänä kuin oikeastaan yksikään Englannin suurista kaupungeista.

    Sanaan ”länsi” sitoutuu kosolti positiivista. Valta haluaa omistaa sanat ja niiden merkityksen. Siksi pitää olla varuillaan. Puron reunalla, meren äärellä, sinisen taivaan alla. Täällä jossakin, neljä astetta läntistä pituutta ja risat.
    Idässä ei halua asua kukaan - paitsi "idässä" asuvat.

Mihin suuntaan historia virtaa?

    Sulje silmät ja mieti – mitä näet? Mihin suuntaan historia virtaa?

    Pariisissa paloi Notre Damen katedraali, ei kokonaan mutta pahoin. Eurooppalaisen kulttuurin symboli.
    Keskustornin kaatuessa ihmiset huokailivat, joku itki, jumalat vaikenivat. Mitä paloi poroksi?

    Notre Dame korjataan, saadaan taatusti entisen näköiseksi. Mutta onko se sama katedraali kuin pois palanut? Onko historia läsnä fyysisessä vai henkisessä? Jos sortuneen tornin puukehikot korvataan palamattomalla teräksellä, puhuuko Jumala samaa kieltä kuin 1200-luvulla keskustornin valmistuessa?

    Jos historia juoksee eteenpäin, sen rinnalle voi kiriä, vaikka ohi ei pääse. Mutta entä jos se juoksee taaksepäin – silloin ei auta peruuttaa, koska ajassa ei voi peruuttaa eikä elämässä, joka on aikasi yhteen puristettuna.

    Kulttuurin topologinen verkko värähtelee, venyy ja painuu lommolle mutta ei katkea, sillä se on mahdotonta.

    Sanoja omitaan, otetaan omaan käyttöön ja kielletään toisilta käyttäjiltä. Se jolla on valtaa tietää mitä merkitys merkitsee.

Nykyään huudetaan asiantuntijoiden perään. Heitä on liian vähän tai paljon.

    Riippuu näkökulmasta.

    Hans Rosling kertoo pitävänsä asiantuntijoista, koska he ymmärtävät maailmaa. Mutta heilläkin on rajoituksensa, Rosling sanoo teoksessa Faktojen maailma (Otava, 2018.) Asiantuntija on asiantuntija vain omassa asiassaan, usein hyvin pienessä, melkein mitättömässä. Siitä huolimatta asiantuntija heittäytyy usein kaikkien alojen mestariksi, koska sellaisesta media pitää ja sellaista ”asiantuntijaa” jokainen rakastaa.
    Heikoilla jäillä harva osaa kulkea.
    Moni asiantuntija on täysin hakoteillä globaalin arjen faktoissa.

    ”Älykkyys”, Rosling sanoo, ”numeroiden hallitseminen tai koulutus tai edes Nobelin palkinnon saaminen, ei ole oikotie globaalien faktojen hallintaan. Asiantuntijat ovat asiantuntijoita vain omalla alallaan.”

    Miksi intellektuellit ja taiteilijat, kaikista maailman ihmisistä, suutelevat murhanhimoisia diktaattoreja – kysyi puolestaan Steven Pinker teoksesaan Enlightenment Now (2018). Esimerkkejä piisaa. Älymystö tykkää kurin maailmasta. Arkijärjellä ajatellen tilanteen pitäisi olla päinvastoin; että älymystö ja taiteilijat vastustavat vallan keskittymistä ja edistävät inhimillisen myötätunnon leviämistä.

    Mutta ehkäpä, kuten jotkut arvelevat, älymystön narsismi selittää heidän käyttäytymistään.
    Älymystö on mustasukkainen liberaalin yhteiskunnan rahvaalle, joka tekee mitä haluaa ja ostelee kaupoista mitä mieleen tulee. Älymystö haluaisi tiukemman suunnitelman, ja sellaista, siis ylhäältä alas heijastuvaa suunnitelmallisuutta, diktaattorit tarjoavat.
    Intellektuelli – joka tietää tietävänsä enemmän kuin muut – haluaa aina olla toteuttamassa yhteiskunnan läpikäyvää ehdotonta ideaa, vaikka sen olisi suunnitellut Hitler tai Mussolini tai Ho Chi Minh tai Stalin – tai Ilmastopiru.

    Ehkä kyse ylisummaan on yli-ihmissyndroomasta. Yli-ihminen tietää mitä tehdä. Luulee tietävänsä.

    Niinpä: pistäpä silmäsi kiinni ja mieti mihin suuntaan historia juoksee.

Kyösti Salovaara, 2019.
Kilometrin korkeudella sadepilvi kiitää alhaalta ylös.

Tarifan vanha kaupunki sijaitsee Espanjan lounaiskolkassa, noin nelisenkymmentä kilometriä rannikkoa pitkin länteen kun ajaa Gibraltarin ohitse.

    Tarifa on Euroopan mantereen eteläisin piste. Topologisten värähtelyjen reuna.

    Kun seisoo Tarifan sataman vieressä ja näkee kaukana mutta aika lähellä siintävän Marokon rannikon, ja kun ajattelee, että tässä Välimeri ja Atlantti muuttuvat toisikseen, sekoittuvat toisiinsa vinhojen tuulien saattamana, luulee hetken tajuavansa mitä historia on ja missä sen pohjavirrat vyöryvät.

    Kuvaannollisesti, ei fyysisesti, voi ajatella että elokuussa 1492 tästä silmien edestä purjehtivat Kolumbuksen laivat kohti Kananariansaaria ja sitten Amerikkaan, minkä jälkeen mikään ei ollut entisen kaltaista. Tämä on tietenkin metafora, sillä oikeasti Kolumbus lähti purjehdukselleen Huelvan vierestä, Palosin satamasta Rio Tinto -joen suumailta.

    Joidenkin tutkijoiden mielestä tämän jälkeen Välimeri menetti merkityksensä – nykyään sillä on erityismerkitys vain kirjallisuudessa ja kirjallisuuden historiassa.

    Guillermo Altares kirjoitti muutama päivä sitten El País -lehdessä Välimeren kulttuurisesta historiasta, merkityksestä. Hänen otsikkonsa kuului: Jumalien ja kirjojen meri.

    Välimeri on sotien, haaksirikkojen, merirosvojen, orjien sekavaa historiaa, mutta siitä polveutuu myös kulttuurin topologiset värähtelyt oliiviöljystä Ateenan torille, muistikuvien rantoihin, joilla niin monet erilaiset, toisilleen vieraat ja tutut kansat ja kulttuurit ovat purjehtineet, foinikialaisista roomalaisiin, kartagolaisista arabeihin ja lopulta kiiltävissä lentokoneissaan muovituolien ja mössömäisen paellan tarjoamiin turistikeskuksiin pohjoisen turistilaumat. Ja yhdellä meren rannalla Palestiinan ja Israelin välinen konflikti kytee sammumattoman vihan hehkuvana hiilipesänä.

    Ei ole yhtä selitystä, ei yhtä luonteenpiirrettä, ei yhtä ainoaa ja oikeaa merenkulkijaa kotoaan eksyneenä. Odysseuksen retki jatkuu

    Tarifan rannassa Välimeri kohtaa Atlantin. Erään englantilaisen tutkijan mielestä Välimeri symboloi kehtoa ja hautaa, yhteyttä ja muuria, jumalan lahjaa ja taistelukenttää.

Kun ajaa korkealla vuoren selänteellä, joutuu kilometrin korkeudessa sadepilveen eikä tiedä missä on, mistä tulee, millaiselta pilvi näyttää.

    Kulttuuri on samanlainen olotila, sinua ympäröivä joka puolella etkä oikein tiedä että missä se on, miten sen saa kiinni, jos haluaa perässä juosta. Vuorella hiukset kastuvat, kulttuurissa silmät.

    Euroopan topologisen värähtelyt ovat sumeita, kuin vuorenhuipun sadepilvessä, heikosti läpi näkyviä.

    Sadepilven reuna kiipeää rinnettä ylös. Hämmästyneenä katsot sen vauhtia: onko tämä mahdollista?

    Viime lauantaina pysähdyin rantakadulla. Kovien tuulien synnyttämä ”sisälampi” hohkasi vihreää väriä. Mukana lammikossa oli vuorilta valunutta makeaa vettä.

    Otin vihreästä merilammesta valokuvan.

    Kun rajasin sitä tietokoneella, huomasin että kuvan keskellä tyttö ottaa selfietä, aivan kuin merellä ja historialla ja nykyhetkellä ei olisi muuta kerrottavaa kuin narsismi.

    Laitan silmät kiinni.

    Kuuntelen: mustapääkerttu livertää. Torreblancan mäelle kipuava kuorma-auto kaasuttaa moottoriaan kiihdyttäen, hiekkalasti painaa. Sammakot kujertavat purossa.

    Historia juoksee, mutta en näe mihin suuntaan.

Kyösti Salovaara, 2019.