Pitkäjalka, ynnä muita siltoja

[sekä jälkiä]

Kyösti Salovaara, 2019.

Jälkiä jää. Ne häipyvät tuuleen. Tai jäävät kirjaimiin.

    Askeleen pituus lyhenee kävellessä.

    Pilvenhattaroita, sade pois pyyhitty.

    Jälkiä mielessä, niin kuin…

    Niin kuin… eilinen Pil-Pil marbellalaisessa rantaravintolassa, chiliä ja katkarapuja… tai toissapäiväinen turska baskityyliin ”kotikadun” chiringuitossa… tai maasilta Tarifan kärjessä missä toisella puolen tyyni Välimeri ja toisella viuhuvat Atlantin aallot… tai mehiläisiä kihisevä tienpientareen kukkaloisto Estación de Cártamasta Pizarraan vievällä tiellä… tai mustapääkerttu, pensastasku, tikli, harjalintu ja minervanpöllö maaseudun kyläteiden varsilla ja autioituvien kylien räystäillä... tai Sierra Nevadan kylmä tuuli Lanjarónissa missä kaikki paikat tuntuivat olevan kiinni… ja pitkäjalka tepastelemassa Guadalhorcen suiston mudassa ruokaa etsien.

    Tervapääskyt lensivät Málagan seudulle viime perjantaina puolenpäivän jälkeen.

Runsaan kuukauden päästä tervapääskyt saapuvat Suomeen.

    Miksi ne sinne lentävät?

    Jos tätä kysyy kansanedustajaehdokkailta, mitä saa vastaukseksi?

    Tuskin mitään, sillä evoluution salaisuuksia ei ratkota parlamentissa eikä mediassa. Ketä kiinnostaa? Kuka kurkistelee evoluutioon?

    Kimalaisten supistuvat kannat huolestuttavat kaikkialla. Cantabrian vuoristossa asiaa on tutkittu, vähän. Yllätyksiä löydetään. Cantabriassa elää 24 kimalaislajia, myös hyvin harvinaisia.

    Tutkijat kertovat El Paísissa, että alle 900 metrin korkeudella kimalaisten kannat ja kimalaislajit supistuvat voimakkaasti, 900-1500 metrin välillä keskimääräisesti, mutta sitä korkeammalla kimalaiset runsastuvat merkittävästi. Samalla harvinaisimmat lajit antavat tilaa yleisimmille.

    Mitä tämä kehitys tarkoittaa kasvien pölytykselle – sitä kukaan ei tiedä eikä osaa arvailla.

    Appelsiinilehdon viereisellä tiellä Estación de Cártamasta Pizarraan kukkapelto kuhisee mehiläisiä.

Kyösti Salovaara, 2019.
Tarkoin vartioitu ikkuna
sitruunalehtoon. Álora.

Pallo pyörähti eilen Suomessa kohti kesää kun Veikkausliigassa pelattiin ensimmäiset ottelut.

    Lehdessä kerrottiin, että HJK:lla on suurin pelaajabudjetti, noin 1,5 miljoonaa euroa. Muut joukkueet taapertavat perässä kuin ison talon pienet porsaat.

    Madridilaisen Atléticon valmentaja Diego Simeone tienaa vuodessa yli 40 miljoonaa, palkkana ja sponsorisopimuksina. Mies pukeutuu mustaan pukuun, mustaan paitaan ja mustaan solmioon.

    El País julkaisi artikkelin, jossa kysyttiin, mitä tapahtuisi, jos jalkapallo loppuisi.

    Paljon tapahtuisi – espanjalaisessa taloudessa.

    Jalkapallo työllistää (suoraan ja välillisesti) Espanjassa n. 185 000 ihmistä. Jalkapallon liikevaihto on yli 15,6 miljardia euroa (kun Suomen valtion budjetti on n. 55 mrd) ja veroja jalkapallobisneksestä kertyy n. 4 miljardia euroa.

    Jalkapallo on merkittävää viihdeteollisuutta. Erään maanlaajuisen baariketjun johtaja kertoo, että kun La Ligaa näytetään baareissa, pelipäivinä myynti nousee 22 %.

    Pallo on pyöreä. Sen takana näkyy moninaisten ammattien ja liikeyritysten verkosto, tv-kuvaajista bussikuskeihin, baarimikoista liiketalouden suunnittelijoihin.

    Suomessa kaikki on pienempää, miltei luomua.

Ajellaan kohti El Chorroa ja Ardalesin turkoosinvärisiä altaita.

    Áloran jälkeen tutussa mutkassa tullaan vanhalle sillalle, joka ylitetään niin nopeasti ettei siitä ehdi ottaa valokuvaa.

    Aikaisemmilta reissuilta on kuitenkin opittu, että heti sillan jälkeen, El Chorroon päin mentäessä, tien reunassa on kapea levike, johon auton saa pysäköityä, kun pysähtymiseen valmistautuu ja hidastaa vauhdin ajoissa.

   Sillat kiehtovat, aivan eri tavalla kuin vaikkapa tunnelit. Tunnelista haluaa mahdollisimman nopeasti päivänvaloon.

    Silta yhdistää erilaisuuksia, ihmisten ja maisemien moninaisuuden. Silta on metafora, parasta laatuaan.

    Eilen Sevillassa Espanjan pääministeri Pedro Sánchez ja Yhdysvaltain entinen presidentti Barack Obama totesivat yhteen ääneen, että siltojen rakentaminen on tärkeää, sen sijaan että pystytettäisiin muureja.

    Sillalta näkyy moneen suuntaan.

Ihmiset jättävät jälkiä kultturiin ja maisemaan.

    Meillä on tapana ajatella, että kehitys kulkee aina parempaan, että sivistys kasvaa, että suvaitsevaisuus lisääntyy, että yhä usempi saa ajatella mitä haluaa tai olla ihan vaan omissa oloissaan.

    Me näemme kauas, mutta lähellä olevan tajuaminen on vaikeampaa.

    Piilotammeko historian kuvia ollaksemme tasa-arvoisia, suvaitsevaisia, avaramielisiä?

    En vastaa kysymykseen. En osaa.

    C.J. Sansomin romaanissa Kapinalliset (2018) kerrotaan 1500-luvun puolivälin Englannista, missä uskonpuhdistuksen huumassa vanhat, katolisen ajan kuvat peitetään valkoisella maalilla; missä uuden suvaitsevaisuuden nimissä vanha kulttuuri mitätöidään, piilotetaan katseilta, aivan kuin historian voisi todella hävittää.

    ”Kirkossa oli mies maalaamassa yhtä seinää valkoiseksi”, romaanin minäkertoja, oikeusneuvos Matthew Shardlake hämmästelee. ”Hän peitti siveltimen levein vedoin maalausta, joka esitti enkeleitä värikkäissä, hulmuavissa kaavuissa. Muut seinät olivat jo valkoiset. Ikkunoista oli riisuttu lasimaalaukset pois, ja tilalle oli asennettu kirkas lasi arkkipiispa Cranmeren määräysten mukaisesti. Kuoriaitaus oli poistettu alttarin ja kirkkolaivan välistä. Yhdelle seinälle oli maalattu kymmenen käskyä mustin goottilaisin kirjaimin. Menneisyyden pyhäinkuvat oli vaihdettu Jumalan sanaan, vaikka suurin osa seurakuntalaisista oli lukutaidottomia.” (Suom. Ilkka Rekiaro. Otava, 2019)

    Ihminen maalaa uusia kuvia vanhojen päälle. Kirjaimia pyyhitään, vaihdetaan toiseksi. Jälkiä jää, katoaa.

    Pitkäjalka tepastelee joen mutaisessa suistossa.

Kyösti Salovaara, 2019.
Pitkäjalka (Himantopus himantopus) tepastelee
Guadalhorcen suulla Málagan keskustan
ja lentokentän välisellä suistomaalla.