Kumpi meistä on oikeassa

[minä vai Quentin Tarantino?]

Silloinkin kun amerikkalaiset kirjailijat välittävät työläisistä, he ovat taipuvaisia joko märehtimään menneisyyttä – jopa  Doctorow, Kennedy, Alice Walker – tai kirjoittamaan ”tavallisista ihmisistä” ikään kuin nämä olisivat eläintieteellisiä lajeja mikroskoopissa – Raymond Carver, Richard Ford jne. Kun taas parhaat rikoskirjailijat osallistuvat eri tavalla: he eivät pelkästään kirjoita ihmisistä; heillä on pakostakin läheisempi, synnynnäinen suhde tarpeeseen kirjoittaa massoille eikä niinkään kirjalliselle väelle. Tästä päästään tosiasiaan, että he ovat enemmän tai vähemmän poliittisia kuin valtavirran kirjailijat; rikos edellyttää  sittenkin poliittista reaktiota. 

- John Williams: Into the Badlands – A Journey through The American Dream. 1991.

En ole tullut pähkähulluksi. Mätäkuu ei pehmentänyt aivojani, vaikka muuten hallaa teki.

    Mutta kieltämättä tuntuu komealta kirjoittaa oma minä ja amerikkalaisen elokuvan viimeisten vuosikymmenten kenties merkittävin tekijä Quentin Tarantino (s. 1963) samaan lauseeseen. 

    Pohjan perukoilla uskaltaa olla tyhmänrohkea.

    Media on "kehunut" viime päivinä niin Englannissa, Espanjassa kuin Suomessakin Tarantinoa, joka radio-ohjelmassa paljasti, mitä ohjaamaamistaan elokuvista pitää parhaana. Tarantino on ohjannut ja käsikirjoittanut vuosina 1992-2019 yhdeksän pitkää elokuvaa.

    Tarantino sanoi, että Kunniattomat paskiaiset (2009) on hänen paras elokuvansa, mutta että Once Upon a Time in … Hollywood (2019) on hänen oma suosikkinsa. Tarantino selitti, että Bill Kill (kolme filmiä 2003-2006) on kuitenkin ”tarantinomaisin” filmi kaikista. ”Minusta Kill Bill on elokuva, jonka ohjaaksi synnyin”, Tarantino kertoi The Guardianin sanoin. ”Kunniattomat paskiaiset on mestariteokseni, mutta Once Upon a Time in … Hollywood on suosikkini.” 

    Minä väitän, että Jackie Brown (1997) on Tarantinon paras elokuva, melkein mestariteos. Näin ollen Tarantino on väärässä arvioidessaan omia taideteoksiaan, mutta tietysti hän tietää elokuvista hieman ellei paljonkin enemmän kuin suomalainen elokuvakatsoja. Toisaalta: minäpä katson elokuvia omasta kokemusmaailmastani käsin eikä Tarantino tiedä siitä mitään.

Tarantinon teki kansainvälisen läpimurtonsa tolkuttomalla väkivallalla ja hervottoman vitsikkäällä dialogilla herkuttelevalla Pulp Fictionilla vuonna 1994. Katsoin elokuvan pari päivää sitten ja pidän sitä edelleen osin vastenmielisenä tarinana (tai tarinoina) huumausaineitten, väkivallan ja nihilistisen käyttäytymisen nykymaailmasta. 

    Elokuvasivustolla IMDB (https://www.imdb.com/) Tarantinon yhdeksän filmiä noteerataan korkealle, kenties korkeammalle kuin kenenkään nykyohjaajan teokset. Pulp Fiction saa siellä pisteitä 8,8 (kymmenestä mahdollisesta), Kunniattomattomat paskiaiset saa 8,4 ja Once Upon a Time in … Hollywood tekijänsä omasta käsityksestä poiketen ”vain” 7,6. Jackie Brownille IMDB-yhteisö antaa 7,5 ja Kill Bill -sarjalle pisteitä väliltä 8,0 – 8,7.

    Hollywoodia kuvaava filmi on minusta Tarantinon riman alitus. Huomaan että samalla kun Tarantinon filmit viettelivät minutkin mukaansa, koen ne jatkuvasti myös vastenmielisinä nihilistisen väkivallan takia. Eikä Tarantinon elokuvien ”puheripulia” aina kestä.

    Oma suosikkini Jackie Brown poikkeaa Tarantinon muista elokuvista. Se ei olekaan alkuperäiskäsikirjoitukseen perustuva vaan sovittaa valkokankaalle Elmore Leonardin romaanin Rommipunssi (Rum Punch, 1992. Suom. 1993.) Tässä elokuvassa tapaa Leonardin romaaneista tutun hieman romanttisen piirteen ja ihmisuskon siitä huolimatta millaisiin ongelmiin ihminen joutuu. Kenties Tarantino ei siksi pidä omasta filmistään; siihen on ikään kuin vahingossa livahtanut kahden kypsän keski-ikäisen ihmisen, lentoemäntä Jackie Brownin ja takuuasiamies Max Cherryn romanttisen karhea suhde, joka saattaa elokuvan päättyessä jopa jatkua. Ehkä rakastan tätä elokuvaa myös sen hieman tuntemattomien päätähtien takia. Pam Grierin ja Robert Forsterin katseissa on sellaista kemiaa, jonka valkokangas joskus maagisesti tavoittaa.

    Quentin Tarantinoa pitää tietysti kehua hänen elokuviensa musiikkitaustoista. Kukaan ei voi unohtaa Pulp Fictionin Chuck Berry -iloittelua. Jackie Brownissa soinut Bobby Womackin Across 110th Street (vuodelta 1972) soi yhä vuonna 2025 päivittäin suomalaisilla radiokanavilla. Ja kuinkakohan moni meistä Jackie Brownin nähtyään kiiruhti levykauppaan etsimään 1960-lukulaisen Delfonics-yhtyeen levyjä? 

Lainasin alussa Cardiffissa syntynyttä John Williamsia, joka matkusti 1989 Yhdysvaltoihin tutustuakseen amerikkalaisiin rikoskirjailijoihin, koska piti heitä aikakautensa parhaina kronikoitsijoina.

    Jos dekkarit laajasti ajatellen kuvaavat parhaiten yhteiskuntaa Williamsin esittämällä tavalla, miten tuo pätee amerikkalaiseen elokuvaan? Vai päteekö lainkaan?

    Romaani on aina yhden ihmisen, yhden elämänkokijan tilitys ja näkemys maailmasta. Samalla kun se on täysin henkilökohtainen, se myös kuvastaa yleistä ilmapiiriä. Mutta elokuvat tehdään väistämättä kollektiivisesti. Vaikka elokuvan ohjaaja olisi millainen diktaattori ja yltiökokija tahansa, hänen elokuvansa riippuu monista muista ammattilaisista, joiden henkistä ja fyysistä panosta ohjaaja tuskin pystyy täysin häivyttämään.

   Elokuvan historiaa pinnallistaen rohkenen väittää, että siinä missä amerikkalaisen elokuvan väkivalta (dekkareissa, westerneissä, sotaelokuvissa) oli 1970-luvulle asti moraalista oikeudenmukaisuutta tavoittelevaa, niin 1990-luvulta lähtien väkivalta muuttui nihilistiseksi ja kyyniseksi. Siitä tuli Coenin veljesten Fargon ja Tarantinon Pulp Fictionin myötä kyyninen vitsi, jolle katsoja sai nauraa väkivallan kuvauksen törkeydestä huolimatta, ja jolle katsojat, minä muiden mukana, myös nauroivat. Ehkä hieman häpeillen mutta nauroivat kuitenkin.

    Otsikkoni kysymykseen vastaan sopuisasti: Tietenkin me molemmat olemme oikeassa, minä ja Tarantino!

         

Kirjailijako kiitoksella elää?

[lämmitellään kiistapuheen äärellä]

Ihmisen luomalla kulttuurilla kaikkineen - myös astianpesukone on tuota kulttuuria - on niin monia merkityksiä ja tarkoitusperiä, että melkein hirvittää.

     Melkein hirvittää ryhtyä pohtimaan merkityksiä, kuorimaan tarkoitusperiä löytääkseen sen perimmäisen. Kulttuuri on kuin sipuli jota kuorimalla kyynel herahtaa silmään ja lopulta ei ole jäljellä mitään muuta kuin tyhjä äärettömyys.

     Niin pitkälle ei kannata mennä.
     Tai jos menee, pitää valmistautua pettymykseen. 
     Tai ainakin uskoa tyhjän tavoitettuaan, että sillä on sittenkin merkitys, henkinen semmoinen.
     Ei kai kenenkään ylisemmoisen suunnittelema?
     

Päällisin puolin ristiriidan voi havaita, ainakin tässä esimerkkitapauksessa. Päällisin puolin kulttuurin pinnasta löytyy jotakin selittämisen arvoista. Siis selittämisen yrittämisen väärtiä.

     Viime viikolla kirjoitin dekkareiden "sairaasta" väkivallasta ja lainasin Matti Mäkelää, joka irtisanoutui arvostelemastaan trilleristä. Mäkelän mielestä (HS. 5.10) Marko Leino mässäilee ihmiskaupalla romaanissaan Saasta. Mäkelä kysyi, miksi kirjailija on kirjoittanut moisen kirjan. Hän ilmoitti ettei aio lukea Leinon romaanitrilogian muita teoksia.

     Viime sunnuntaina (13.10) Marko Leino vastasi Hesarissa Mäkelälle. Otsikko kuului: Moraalinen närkästys sokaisi kriitikon.

     ”Jos Saastan lukee ajatuksella”, Leino puolustautui, ”on liki mahdoton olla huomaamatta sitä rivienvälistä sanomaa, joka niin tässä kuin myös aiemmissa teoksissani puhuu ihmisyyden puolesta.”

     Leino kysyi, miksi Mäkelän piti kirjoittaa Saastasta jos se tuntui vastenmieliseltä. Miksi Mäkelä ei kieltäytynyt kirjoitustehtävästä?

     Tämän lisäksi Leino kohdisti kysymyksen Mäkelän jutun julkaisseelle Helsingin Sanomille. Miksi tällainen juttu on julkaistu lehden kulttuuriosastossa ”kirja-arvosteluna”?

Marko Leino sai kirjalleen ja kirjoittamiselleen muutama päivä aikaisemmin myönteistä julkisuutta kokonaisen sivun verran pohjoishelsinkiläisessä kaupunkilehdessä. Hän kertoi kirjansa taustoista ja tarkoitusperistä ilman että toimittaja kampitti vastaväitteillä.

     ”Temaattisella tasolla Saasta kertoo ennen kaikkea menettämisestä, eheytymisestä ja anteeksiantamisesta, etenkiin itselleen”, Marko Leino sanoi Koillis-Helsingin Lähitiedon toimittajalle Teija Loposelle.

     Mutta pelastukseksi ei riitä muiden lehtien antama kiitos. Ongelma keskittyy Helsingin Sanomien julkaisemaan moitteeseen. Kissa elää kiitoksella, sanotaan. Jos kohta en kissoja seuranneena tiedäkään, mitä sananlaskulla tarkoitetaan, on ilmiselvää että kirjailijat tuntuvat kiitoksella elävän.

     Vaikka kirjailija saisi 99 kiitttävää kritiikki, yksikin kielteinen riittää romahduttamaan maailman. Ainakin jos se on väärässä lehdessä.

Oletetaan että Saastasta on julkaistu kymmenen kehuvaa arvostelua.

     Leikitään että Marko Leino on tyytyväinen.

     Sitten hänelle paljastuu, että itse asiassa arvosteluja on kirjoitettu 13, mutta kolme negatiivista on jätetty julkaisematta, sensuroitu ”hyvässä tarkoituksessa”.

     Haluaisiko hän lukea myös nuo sensuroidut? Vai pitäisikö hän ”sensurointia” hyvänä asiana. Toteaisi viileästi että romaani on päätynyt ”väärien” ihmisten käsiin ja siksi ”vääriä mielipiteitä” ei pidäkään julkaista.

     Leikitään vielä pidemmälle. Oletetaan että Hesarin kulttuuriosasto joutui pyytämään vaikkapa viisi arvostelua Leinon romaanista ennen kuin löytyi ensimmäinen myönteinen. Se julkaistiin.

     Olisiko tämä oikeaa ja sopivaa journalismia? Mihin kategoriaan ja roskakoriin nuo neljä hylättyä kuuluisivat? Jäisikö rivien väliin jotain oleellista? Onko vain julkaistu mielipide olemassa?

Leino saattaa olla oikeassa moittiessaan Mäkelän arvostelua kohtuuttoman yksipuoliseksi. Lukijana Mäkelä ei sietänyt lukemansa kirjan moraalia ja kirjoitti sen tähden itsensä romaanista ulos.

     Mutta toisaalta, miksi Mäkelän olisi pitänyt käsitellä romaanin muita osia (rakenteita, henkilökuvia, teemoja jne) ikään kuin irrallaan tuosta kokemastaan ”moraalittomuudesta”, kauheuksilla mässäilystä? Miksi rivien välejä olisi pitänyt kuurata, kun rivit jo sellaisenaan riittivät pahoinvointiin? Leinon mielestä Mäkelä oli väärässä, mutta onko kirjailijan tehtävänä määritellä millaiset mielipiteet hänen kirjastaan ovat ”oikeita”?

     Silti voi kysyä, niin kuin Anna Pöysä kyselee Mafalala-blogissaan Bukowskin seksismiä ihmetellessään, että saako lukija heittäytyä "eettiseksi poliisiksi". Entä sanomalehtikriitikko? Onko hän tavallinen lukija vai roolitettu kansanvalistaja?

    Seuraava kysymys sitten kuuluu, että kenelle kirja-arvostelu oikein kirjoitetaan? Kirjailijalle vai mahdolliselle lukijalle vai kustantajalle vai uteliaille ihmisille ylipäänsä?

     Jos arvostelu kirjoitetaan lukijoille – tuleville tai jo kirjan lukeneille – niin pitääkö tehdä pelkästään selvitys tuotteen (kirjan) sisällöstä ja rakenteesta vai saako ottaa kantaa myös kirjailijan ”asenteeseen” ja ”sanomaan” ja ”moraaliin”? Asenteen, sanoman ja moraalin arviointi on tietysti hemmetin vaikeaa ja melkein mahdotonta ja joka tapauksessa hyvinkin tulkinnanvaraista. Asenteen tulkinta saattaa myös johtaa harhateille. Sitä paitsi: Kuka määrittelee kenen asenne ja moraali on ”oikeaa”?

     Mutta haluaako kirjailija todella, tässä tapauksessa 12 vuotta trilogiaansa kirjoittanut Marko Leino, että arvostelija laatii romaanista pelkän referaatin? Sekö on parasta kirjallisuuspuhetta? Silläkö tavoin keskustelu etenee ja puhe paranee? 

     Jos kotimaisen kirjallisuuden arvostelut ovat nykyään ylipäänsä kovin maireita, niin kuin Putte Wilhelmsson arveli Aleksis Kiven päivänä Turmio ja perikato -blogissaan, niin iskikö Mäkelän jyrkkäsanainen kirjoitus lommon vallitsevan ja hiljaisesti sovitun konsensuksen kiiltävään kylkeen? 

Koillis-Helsingin Lähitieto. 9.10.2013