Kirjailijako kiitoksella elää?

[lämmitellään kiistapuheen äärellä]

Ihmisen luomalla kulttuurilla kaikkineen - myös astianpesukone on tuota kulttuuria - on niin monia merkityksiä ja tarkoitusperiä, että melkein hirvittää.

     Melkein hirvittää ryhtyä pohtimaan merkityksiä, kuorimaan tarkoitusperiä löytääkseen sen perimmäisen. Kulttuuri on kuin sipuli jota kuorimalla kyynel herahtaa silmään ja lopulta ei ole jäljellä mitään muuta kuin tyhjä äärettömyys.

     Niin pitkälle ei kannata mennä.
     Tai jos menee, pitää valmistautua pettymykseen. 
     Tai ainakin uskoa tyhjän tavoitettuaan, että sillä on sittenkin merkitys, henkinen semmoinen.
     Ei kai kenenkään ylisemmoisen suunnittelema?
     

Päällisin puolin ristiriidan voi havaita, ainakin tässä esimerkkitapauksessa. Päällisin puolin kulttuurin pinnasta löytyy jotakin selittämisen arvoista. Siis selittämisen yrittämisen väärtiä.

     Viime viikolla kirjoitin dekkareiden "sairaasta" väkivallasta ja lainasin Matti Mäkelää, joka irtisanoutui arvostelemastaan trilleristä. Mäkelän mielestä (HS. 5.10) Marko Leino mässäilee ihmiskaupalla romaanissaan Saasta. Mäkelä kysyi, miksi kirjailija on kirjoittanut moisen kirjan. Hän ilmoitti ettei aio lukea Leinon romaanitrilogian muita teoksia.

     Viime sunnuntaina (13.10) Marko Leino vastasi Hesarissa Mäkelälle. Otsikko kuului: Moraalinen närkästys sokaisi kriitikon.

     ”Jos Saastan lukee ajatuksella”, Leino puolustautui, ”on liki mahdoton olla huomaamatta sitä rivienvälistä sanomaa, joka niin tässä kuin myös aiemmissa teoksissani puhuu ihmisyyden puolesta.”

     Leino kysyi, miksi Mäkelän piti kirjoittaa Saastasta jos se tuntui vastenmieliseltä. Miksi Mäkelä ei kieltäytynyt kirjoitustehtävästä?

     Tämän lisäksi Leino kohdisti kysymyksen Mäkelän jutun julkaisseelle Helsingin Sanomille. Miksi tällainen juttu on julkaistu lehden kulttuuriosastossa ”kirja-arvosteluna”?

Marko Leino sai kirjalleen ja kirjoittamiselleen muutama päivä aikaisemmin myönteistä julkisuutta kokonaisen sivun verran pohjoishelsinkiläisessä kaupunkilehdessä. Hän kertoi kirjansa taustoista ja tarkoitusperistä ilman että toimittaja kampitti vastaväitteillä.

     ”Temaattisella tasolla Saasta kertoo ennen kaikkea menettämisestä, eheytymisestä ja anteeksiantamisesta, etenkiin itselleen”, Marko Leino sanoi Koillis-Helsingin Lähitiedon toimittajalle Teija Loposelle.

     Mutta pelastukseksi ei riitä muiden lehtien antama kiitos. Ongelma keskittyy Helsingin Sanomien julkaisemaan moitteeseen. Kissa elää kiitoksella, sanotaan. Jos kohta en kissoja seuranneena tiedäkään, mitä sananlaskulla tarkoitetaan, on ilmiselvää että kirjailijat tuntuvat kiitoksella elävän.

     Vaikka kirjailija saisi 99 kiitttävää kritiikki, yksikin kielteinen riittää romahduttamaan maailman. Ainakin jos se on väärässä lehdessä.

Oletetaan että Saastasta on julkaistu kymmenen kehuvaa arvostelua.

     Leikitään että Marko Leino on tyytyväinen.

     Sitten hänelle paljastuu, että itse asiassa arvosteluja on kirjoitettu 13, mutta kolme negatiivista on jätetty julkaisematta, sensuroitu ”hyvässä tarkoituksessa”.

     Haluaisiko hän lukea myös nuo sensuroidut? Vai pitäisikö hän ”sensurointia” hyvänä asiana. Toteaisi viileästi että romaani on päätynyt ”väärien” ihmisten käsiin ja siksi ”vääriä mielipiteitä” ei pidäkään julkaista.

     Leikitään vielä pidemmälle. Oletetaan että Hesarin kulttuuriosasto joutui pyytämään vaikkapa viisi arvostelua Leinon romaanista ennen kuin löytyi ensimmäinen myönteinen. Se julkaistiin.

     Olisiko tämä oikeaa ja sopivaa journalismia? Mihin kategoriaan ja roskakoriin nuo neljä hylättyä kuuluisivat? Jäisikö rivien väliin jotain oleellista? Onko vain julkaistu mielipide olemassa?

Leino saattaa olla oikeassa moittiessaan Mäkelän arvostelua kohtuuttoman yksipuoliseksi. Lukijana Mäkelä ei sietänyt lukemansa kirjan moraalia ja kirjoitti sen tähden itsensä romaanista ulos.

     Mutta toisaalta, miksi Mäkelän olisi pitänyt käsitellä romaanin muita osia (rakenteita, henkilökuvia, teemoja jne) ikään kuin irrallaan tuosta kokemastaan ”moraalittomuudesta”, kauheuksilla mässäilystä? Miksi rivien välejä olisi pitänyt kuurata, kun rivit jo sellaisenaan riittivät pahoinvointiin? Leinon mielestä Mäkelä oli väärässä, mutta onko kirjailijan tehtävänä määritellä millaiset mielipiteet hänen kirjastaan ovat ”oikeita”?

     Silti voi kysyä, niin kuin Anna Pöysä kyselee Mafalala-blogissaan Bukowskin seksismiä ihmetellessään, että saako lukija heittäytyä "eettiseksi poliisiksi". Entä sanomalehtikriitikko? Onko hän tavallinen lukija vai roolitettu kansanvalistaja?

    Seuraava kysymys sitten kuuluu, että kenelle kirja-arvostelu oikein kirjoitetaan? Kirjailijalle vai mahdolliselle lukijalle vai kustantajalle vai uteliaille ihmisille ylipäänsä?

     Jos arvostelu kirjoitetaan lukijoille – tuleville tai jo kirjan lukeneille – niin pitääkö tehdä pelkästään selvitys tuotteen (kirjan) sisällöstä ja rakenteesta vai saako ottaa kantaa myös kirjailijan ”asenteeseen” ja ”sanomaan” ja ”moraaliin”? Asenteen, sanoman ja moraalin arviointi on tietysti hemmetin vaikeaa ja melkein mahdotonta ja joka tapauksessa hyvinkin tulkinnanvaraista. Asenteen tulkinta saattaa myös johtaa harhateille. Sitä paitsi: Kuka määrittelee kenen asenne ja moraali on ”oikeaa”?

     Mutta haluaako kirjailija todella, tässä tapauksessa 12 vuotta trilogiaansa kirjoittanut Marko Leino, että arvostelija laatii romaanista pelkän referaatin? Sekö on parasta kirjallisuuspuhetta? Silläkö tavoin keskustelu etenee ja puhe paranee? 

     Jos kotimaisen kirjallisuuden arvostelut ovat nykyään ylipäänsä kovin maireita, niin kuin Putte Wilhelmsson arveli Aleksis Kiven päivänä Turmio ja perikato -blogissaan, niin iskikö Mäkelän jyrkkäsanainen kirjoitus lommon vallitsevan ja hiljaisesti sovitun konsensuksen kiiltävään kylkeen? 

Koillis-Helsingin Lähitieto. 9.10.2013