Sammakkoperspektiivi

[uintiliikkeitä]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

Haloo, maailma!

    Ei minulla ole mitään asiaa sinulle.

    Onko sinulla minulle?

    Huutelen tässä kun en muuta keksi. Otsikkoni on tänään absurdi, mutta piti sommitella jotain sanottavaa lumeen juuttuneen ”sammakon” ympärille.

    Sitten sateet tulivat ja lumi suli.

    Uintiliikkeitä kuivalla maalla, Eurooppa ihmettelee.

Kohtuuttomia vaatimuksia. Todellisuus pitäisi nähdä todellisuuden ulkopuolelta. Helikopterista näkee maiseman muodot. On jopa vaadittu, että sieltä heiteltäisiin rahaa maan matosille.

    Se elvyttäisi.

    Yhtä aikaa kaukana ja lähellä, ilmassa ja ihan maan pinnassa, poski sitä vasten, kylmää piisaa.

    Korostetaan luovuutta, uudenlaista ajattelua. Vaaditaan että tutkijan tai taiteilijan pitää pystyä hyppäämään ”laatikon ulkopuolelle”. Mutta jos pystyy, halutaanko hänet takaisin? Että hyppää takaisin laatikkoon?

    Kaivataan uusia ajatuksia ja tukeudutaan vanhaan. Haikaillaan entistä, jota ei ollut olemassa. Sammakkoperspektiivistä tajuaa yksilön mittakaavan, ruohonjuuritasolla heinänkorret kutittavat korvaa. Kuuluuko mitään?

    Kafka opastaa miten ruohonjuuritasolla käyttäydytään : ”Kaksi elämänalun tehtävää: Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.”

Leonard Cohenin kuolemasta tuli mieleen monta asiaa.

    Tai ainakin yksi: nuoruus.

    Melkein esimmäiseksi ajattelin Robert Altmanin elokuvaa McCabe & Mrs. Miller. Näin sen Helsingissä marraskuussa 1971. Filmi oli täynnä Leonard Cohenin musiikkia. Se jäi mieleen.

Leonard Cohenin esikoisalbumi julkaistiin 1967.

    Altmanin filmi ei teattereissa pitkään pyörinyt. Ehkä se häipyi ohjelmistosta kahden viikon päästä. Näin muistelen, en tiedä. Tilastojen mukaan filmin näki Suomessa syksyllä 1971 alle 8000 katsojaa, joten ehkä muistan oikein. Hyväkään elokuva ei aina kiehdo katsojia. Ei kiehtonut silloin, myöhemmin kyllä. 
    Altmanin filmi iski minuun kuin vasara ja kirjoitin muistikirjaani elokuvasta pakahduttavan, jos kohta kummallisen "luokkatietoisen" runon.

    Ei siitä sen enempää, mutta luultavasti kuulin Cohenia ensimmäisen kerran juuri Altmanin filmin soundtrackilta. Se musiikki jäi maagisena soimaan päässäni. Altman valitsi elokuvaansa kolme laulua Cohenin esikoisalbumilta. The Stranger Song avaa elokuvan.

    Seuraavana kesänä menin vakituiseen palkkatyöhön ja syksyllä naimisiin.

    Nuoren perheen kodissa sitten soi Cohen, Moustaki, Adamo, Keith Jarrett, MJQ, Artie Shaw, blues ja Agit Prop, Kaj Chydeniuksen musiikki ja vanhat työväenlaulut.

    Oliko tuo 60-lukulaisuutta?

Ei oikeastaan.

    Oikeastaan myöhästyin vähän. Kun Vanhaa vallattiin marraskuussa 1968 olin katsomassa Heimolan talossa amerikkalaista elokuvaa Vihreät baretit.

    Tämä kuulostaa pahalta, mutta ei ole sitä.

    Olin kyllä menossa johonkin ”valtauskokoukseen” mutta sinne ei mahtunut. Joten menin elokuviin. Kontrasti näyttää hurjalta: John Wayne vs. vuoden 1968 opiskelijaradikalismi.

    Sieluun ei jäänyt vammaa, ei ainakaan tuosta kontrastista.

    Sammakko tietää mihin lampeen kannattaa pulahtaa.

    Kun olin pikkupoika rintauintia sanottiin ”sammakoksi”. Sen jos osasi, pidettiin uimataitoisena. ”Koiran” uiminen ei ollut paljon mistään. Räpiköintiä.

    Koska aikuistuin 1970-luvulla, olen kai sittenkin 70-lukulainen. Sitä vuosikymmentä ei pidetä minään, pelkkänä politiikkana ja suomettumisena, mutta eihän se niinkään mennyt. Ei yksilön kannalta, sammakkoperspektiivistä.

    Kirjoitin parhaat kirjoitukseni, tai ainakin kirjoitin enemmän kuin koskaan, noin kymmenen vuoden aikana 1975-1987. Olisin hupsu, jos ryhtyisin moittimaan noita vuosia mitättömiksi.

    Mitättömyys on katseeni.

Kalle Haatanen haastatteli viime lauantaina Yle Ykkösen toimittajaa Olli Seuria, joka on tehnyt väitöskirjan siitä miten 60-luku näkyi Helsingin Sanomissa vuosina 2008 ja 2013.

    Seurin väitöskirjan otsikko kuuluu: Historian journalistinen esittäminen. 1960-luku Helsingin Sanomissa 2008 ja 2013.

    Kuulostaa kiinnostavalta.

    Radiohaastattelussa Seuri totesi kuinka 1960-luvusta on tullut melkein myyttinen vuosikymmen. Sitä pidetään optimismin vuosikymmenenä. Silloin alettiin rakentaa hyvinvointivaltiota kaikissa ulottuvuuksissaan.

    Oikeastaan on kummallista, että 70-lukuun ja 80-lukuun liitetään niin monia negatiivisia muistikuvia, vaikka juuri silloin Suomi vaurastui, silloin se hyvinvointivaltio todella rakennettiin ja silloin, lopulta, Suomi ryhtyi avautumaan maailmaan.

    Historia on myös tunteita.

    Ne selittävät myytin, ne muistavat optimismin.

Eurooppa kiemurtelee tulevaisuuden edessä. Peili on asetettu. Kuka kehtaa tarkistaa siitä kuvansa?

    Näyttää että Ranskassa äänestetään ensi vuonna siitä kumpi konservatiivi sopii kansan mielestä paremmin hyydyttämään eurooppalaisuuden. Rajat kiinni! Valtiot kunniaan! Sammakkoperspektiivi etusijalle! Mars, mars ruohonjuuritasolle!

    Vielä yksi huutomerkki ja nauran hysteerisesti.

    Liioittelu kuuluu poliitiikkaan, näyttämölle ja taiteeseen.

    Albert Camus lainaa teoksessaan Kapinoiva ihminen Lazare Bickeliä, jonka mielestä älykkyys on kyky, joka estää ihmisiä tekemästä ajattelussaan äärimmäisiä johtopäätöksiä. Vain sillä tavalla voi uskoa todellisuuteen.

    Jonkinmoisen kohtuuden etsiminen oli myös Camusin omien mietteiden keskiössä, kun hän vuonna 1951 pohti, että moraalissakin pitää muistaa realismi. ”Puhdas hyve on tuhoisaa”, Camus kirjoitti. ”Kaikessa realismissa on moraalilla oltava osansa: kyynisyys on yhtä tuhoisaa. Siksi ei humanitäärinen suunsoitto ole sen paremmin paikallaan kuin kyyninen provokaatiokaan.”

    Älykkyys on keino välttää äärimmäiset johtopäätökset.

    ”Ihminen ei ole täydellisesti syyllinen”, Camus jatkoi, ”hän ei aloittanut historiaa; hän ei liioin ole täydellisen viaton, sillä hän jatkaa sitä.”

Sammakko hyppää lammikkoon.

    Ihminen laittaa oven kiinni.

    ”Laatikon ulkopuolelta” kuuluu rapinaa. Nobelin saanut tutkija miettii.

    Peruskallio kastuu mutta ei mene rikki.

    Kello käy.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.