Estetiikkaa vai retoriikkaa

[siinäpä kysymys]

Kyösti Salovaara, 2023.

Nizza - estetiikan vai retoriikan kaupunki Enkelten lahdella?

Kukka. Ei kukkaa.

Usvaa - eikä usvaa.

Yösydännä tulee,

aamun sarastaessa lähtee,

tulee kuin keväinen uni,

               viipyy hetken, hetken,

menee niin kuin aamun pilvi, etsimättömiin.

- Po Chü-i: Korotan ääneni ja laulan. Suom Pertti Nieminen. Otava, 1975.

Jos kysyn, onko esteettisiä arvoja olemassa, lukija tuhahtaa ja vastaa, että tietysti on, joten jätän kysymättä.

    Jos väitän, että ainakaan universaaleja (absoluuttisia, objektiivisia) esteettisiä arvoja ei ole olemassa, joku nostaa kulmakarvojaan ja luettelee liudan asioita ja esineitä, joiden kauneudesta / rumuudesta ”kaikilla” ihmisillä näyttää olevan suht’koht yhdenmukainen käsitys.

    Mutta sitten on ”asioita”, joista yhteistuumin todetaan, että kauneus on katsojan silmässä eli todetaan kuinka esteettinen arviointi on subjektiivinen kokemus. 

    Olipa esteettinen arvo subjektiivinen tai objektiivinen ”laatuselitys” jollekin esineelle tai asialle tai olennolle, niin ilmeistä on, että se kertoo yleensä ”jotakin” näkemämme pinnasta eikä sen sisällä olevasta.

Kyösti Salovaara, 2023.

Cinque Terre - esteettistä asumista. Vai turhan ahdasta?

J.S, 2023.

Estetiikkaa sapuskan ympärillä,
trattoria Modenan lähellä.

On kiehtovaa miettiä maailmaa ihmisen näkökulmasta.

    Realistisempaa on todeta, ettei muita näkökulmia olekaan. Onko vuorien välissä kasvavaa puuta olemassa, jos sitä ei kukaan koskaan näe. Ja jos ei näe, ei kai se voi olla kaunis eikä ruma. Onhan myös sanottu, että värit ovat vain ihmisen aivoissa, eivät hänestä riippumattomasti, joten kaunis auringonlasku saa kirjonsa päässämme, ei taivaalla sellaisenaan. Eri väreille ei ole kaavaa, pelkästään tunne.

    Tietysti on äärimmäisen ihmiskeskeistä ja tolkuttoman narsistista väittää, että kaikki esteettinen on ihmisen keksimää ja kokemaa, mutta niin se on, tai ainakaan emme voi tietää miltä vuoristomaisema ”tuntuu” siellä leijailevasta kotkasta tai kotkan katsetta pakoon pinkovasta jäniksestä. 

    Jos tästä päätyy ajattelemaan, että maiseman ja metsän kauneus on kotkalle ja jänikselle vain toimintaa, onnistunutta tai tuhoon vievää, niin yllättäen päädymme samaan kuin Platon: ainoastaan esineen tai asian käyttäjä tietää esineen tai asian kauneuden, ei sen piirtäjä eikä selostaja.

    Lisäänpä kierrettä: kun kirjailija lumoutuu kauniista maisemasta, rakennuksesta tai jopa ihmisestä ja pukee sen sanoiksi, mitä hän lopulta kertoo? Kertooko hän jotakin yhteistä vai pelkästään subjektiivista? Annan periksi sen verran, että kirjailijan esteettinen kokemus ei voi olla umpisubjektiivinen, sillä jos se olisi, me lukijat emme ymmärtäisi sanaakaan hänen esteettisestä arviostaan.

    Nyt liikutaan heikoilla jäillä, sillä kieli, jolla kirjailija ilmentää kokemuksensa, on yhteistä, ei subjektiivista. Joten löysään vielä narua: kirjailija ei pysty kirjoittamaan mitään sellaista, joka olisi täysin subjektiivista, täysin hänen ikioma esteettinen arvionsa jostakin. 

J.S, 2023.

Auton kauneus on liikkeen "lyxiä"?
Ferrarimuseo Modenassa.

Kyösti Salovaara, 2023.

Freilassing, asema on junan funktio.

Kyösti Salovaara, 2023.

Beaulieu-Sur-Mer. Arkipäivää Rivieran loistossa.

Kyösti Salovaara, 2023.

Raitsikan paluu Nizzaan.

Kun katsomme maisemaa, toria tai taloa, taivasta tai maata, mäkeä tai tasankoa, näemme erivärisiä pintoja ja niiden suhteita toisiinsa. Esteettinen kokemus on nopea, eikä meidän tarvitse miettiä kuinka ihminen tulee toimeen jossakin kaukana vuorien takaisissa laaksoissa eikä sitä millaisia ihmisiä asuu kauniissa barokkitalossa eikä sitä kuinka taivaankannen halkaiseva suihkokone pysyy ilmassa.

    Esteettinen kokemus on pinnallinen. Mutta toisaalta se on väkevä tunne, joka joskus lohduttaa ja tuo mielenrauhan, kenties juuri siksi ettei meidän tarvitse katsoa pinnan taakse arkipäivään.

    Funktionaalisia asuintaloja moititaan usein rumiksi särmiöiksi, mutta mitä talon pinta oikeastaan merkitsee, jos arvio pitäisi tehdä talossa asuvien elämän kannalta? Vai väitetäänkö että jugendtalossa väistämättä asuu onnellisempia ihmisiä kuin funktionaalisessa betonisärmiössä? Tietysti jugendtalossa saattaa asua onnellisempia ihmisiä kuin betonisärmiössä, mutta se johtuu kenties aivan muusta kuin talon ulkopinnan harmoniasta ja koristeellisuudesta, sillä jugendtaloon pääsee asumaan vain varakkaat ihmiset.

    Jos talot ovat ”asumiskoneita”, niin oleellista on talossa asuvan tunne olemisesta, ei asumiskoneen rakenteen estetiikka. Ei kai kukaan väitä (paitsi Platon), että auton käytettävyys riippuu siitä millaista estetiikkaa moottorin sisälle on rakennettu.

    Tähänkin voi tietysti lisätä, että hyvin usein ”koneen” (siis laajasti ymmärrettynä) tehokkuus ja toimivuus näyttää korreloivan sen funktionaalisen kauneuden kanssa. Monimutkainen on harvoin, jos koskaan kaunista.

Kyösti Salovaara, 2023.

Alpit ja ihmisen syvempi olemus - Attersee.

Kyösti Salovaara, 2023.

Kranjska Goran komeaa maisemaa.
Estetiikkaa vai karua retoriikkaa?

Kyösti Salovaara, 2023.

Cinque Terren takaisia vuorijonoja.

Provencessa Nîmesin ja Arlesin kaupunkien tienoilla on paljon muutakin kuin van Goghin ja tämän kumppanien taulujen maisemat. Pont du Gardin akvedukti, jonka roomalaiset rakensivat ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla, kertoo kuinka insinööritaito tuotti valtavan kauniita rakennelmia - tai rakennelmia jotka meidän useimpien silmissä ovat kauniita, ikään kuin vedenkuljetusjärjestelmän muoto olisi objektiivinen esteettinen arvo.

    Nykyään, kun insinöörillä ja arkkitehdilla on käytössään paljon enemmän teknologiaa suunnittelussa, aineen rakenteissa ja rakentamisen toteutuksessa kuin roomalaisella ”insinöörillä”, hän tuottaa paljon ”rumempia” järjestelmiä kuin roomalainen kollegansa, mutta samalla, niin uskaltaa väittää, paljon tehokkaampia ja monella tapaa ihmisiä enemmän hyödyttäviä kokonaisuuksia asumiseen, liikkumiseen ja veden jakeluun jne jne.

     Skeptikko tietysti lisää tähän, että roomalaisella oli suhteellisesti enemmän vaurautta toteuttaa siltojaan ja teitään kuin modernin ajan insinöörillä, jota yhteisön rahankäytön ”estetiikka” rajoittaa monin tavoin.

Edellä sanotun jälkeen, täytyy myöntää että kun otan valokuvia, kun katson maisemaa ympärilläni, huomaan etsiväni näkemälleni esteettistä arvoa, sopusointua ja suurien linjojen keskinäistä harmoniaa. 

    Tämä ei tarkoita, että kuvani olisivat jotenkin onnistuneita, että niissä olisi esteettinen arvo tavoitettu, vaan pelkästään vaistomaista yritystä etsiä tuollaista arvoa, olipa kuvan kohteena melkein mikä tahansa.

    Joskus täytyy kuitenkin tajuta, että sekava ja näennäisesti ”ruma” valokuva kertoo enemmän todellisuudesta kuin etäinen kultaista leikkausta henkivä kaunis sommitelma. Kuva Hampuria ohittavasta rekkakolonnasta kertoo enemmän globaalista todellisuudesta kuin alppivuoristojen jylhät kaaret - jotka tietysti kertovat paljon geologisesta historiasta.

    Urheiluauto on hyvin kaunis, kaikin tavoin. Paikallisjuna ei ole kaunis, mutta se kuljettaa paljon ihmisiä, siihen se on tarkoitettu, ei silmän estetiikkaa palvelemaan. Luotijuna puolestaan näyttää hyvinkin kauniilta, mutta sekin johtuu siitä, että kulkeakseen kovaa pitkiä etäisyyksiä, luotijunan muodon täytyy olla ”esteettinen”, vastatuuleen sujahtava.

   No, hemmetti, palasinko taas Platonin ajatukseen. Vain esineen ja asian käyttäjä tunnistaa kauneuden, ei se joka ottaa siitä kuvan, kertoo siitä, jäljittelee sen muotoja maalaukseensa. Onko sittenkin mahdollista, että esteettinen arvo on objektiivista eikä pelkkää retoriikkaa? 

 

Kyösti Salovaara, 2023.

Roomalaisen insinööritaidon "taideteos".
Käytännössä "vesijohto" Nîmesin kaupungin 50 000 asukkaalle 2000 vuotta sitten.