Suolaa vai kultaa

 [elämän janoon?]

Kyösti Salovaara, 2023.

James Joyce, 1882-1941.
Nino Spagnolin veistos, 2004.

On oikeastaan omituista, että ne n. s. tunteelliset ja taiteelliset henkilöt, jotka ovat kärkkäitä moittimaan nykyaikaa romantikan puutteesta, niin harvoin muistavat mainita yhtenä syynä siihen olevan sen, että nykyajalle on tyypillistä näkyväisen ylellisyyden, loisteliaisuuden, upeuden, ”lyxin”, vieroksuminen. Sillä eikö romantiikan ja romanttisten olosuhteiden luomisessa juuri räikeät vastakohdat  ja äärimmäisyysilmiöt esitä ratkaisevaan osaa? 

- Olavi Paavolainen: Nykyaikaa etsimässä, 1927.

Kuule nyt, Cranly, hän sanoi. - Olet kysynyt minulta mitä voisin tehdä ja mitä en tekisi. Sanon sinulle nyt, mitä minä teen ja aion jättää tekemättä. En tule palvelemaan sellaista, mihin en enää usko, olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän tai taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja niin täydellisesti kuin voin ja puolustuksekseni käytän ainoita aseita, jotka itselleni sallin – vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta.

- James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta, 1916. Suom. Alex Matson. Tammi, 1964.

Rajallinen mutta rajaton – siinäkö Euroopan nykytila nykyajassa?

    Yhdenmukainen erilaisuudessaan?

    Erilainen yhdenmukaisuudessaan?

    Turvallisen tuttu?

    Onko ”on the road” pelkkää pintaa, joka piilottaa arvaamattomuuden ja ristiriitaiset intohimot?

    Asfalttia, betoniteitä, nupukivitoreja, isoja laksoja, viiniköynnöksiä, maissipeltoja, sakeita metsiä, vuoria ja niiden välissä luikertavia moderneja polkuja. Jo roomalaiset kulkivat alppien solista Salzburgiin. Kaikki tiet veivät Roomasta pois.

    Ja takaisin.

Salzburg – suolalinna, ”Suolajoen” lävistämä.

   ”Suolalinnan” vanha, barokinaikainen kaupunki säilyi toisen maailmansodan aikaisilta pommituksilta.

    Kujilla elämä virkoaa, ainakin sunnuntaisin.

    Istut kapealla kujalla kapean pöydän ääressä. Tilaat baijerilaista olutta, koska Baijeri on tuossa muutaman minuutin päässä.

    Ohitse kulkee kaikenlaisia ihmisiä.

    Laiha mies kantaa karvaista koiraa kainalossa. Hänellä on keltainen paita, ja koiran pitkät karvat ovat melkein yhtä keltaisia.

    Nainen kantaa vauvaa sylissään, juttelee lapselle mutta terassilla istujien puheensorina peittää puheen, nainen pysähtyy ja odottaa miestään, joka työntää rattaita.

    Sitten vanhahko mies kääntyy kujalle. Hän kävelee hieman kumarassa. Maailman paino lepää miehen harteilla. Paltto on helteellä liian paksu. Miten voisit keventää noiden hartioiden taakkaa?

    Ei siihen ole sanoja.

Kyösti Salovaara, 2023.

Olutta vuodesta 1842.

Kyösti Salovaara, 2023.

Salzburg Hohensalzburgin linnasta katsottuna.

Historia on tiedettä asioista joita ei voi toistaa, ranskalainen Paul Valéry kirjoitti. On vain yksi historia, muu on jälkiviisautta. Kaunokirjallisuudessa kaikki asiat voivat olla toisin, mutta silloin, otaksun, itse asiassa historia selitetään nykyajasta tai oikeastaan selitetään nykyaikaa kätkeytymällä historiaan.

   Kun kulkee - pinnallisesti niin kuin sanoin - pitkin läntistä Tšekkiä, kohtaa nykyajan, jossa kaikki voisi olla ”Saksaa”. Kalrovy Varyssa (Karlsbad) voisi kuvitella olevansa saksalaisena saksalaisten keskuudessa. Pilsenissä ja Budejovicessa taitaa saksalla pärjätä paremmin kuin englannilla – jos saksankieltä hallitsee.

    ”Saksan kosketus” ei ole Tšekistä kadonnut, vaikka toisen maailmansodan jälkeen suuri saksalainen väestö karkotettiin Tšekkoslovakiasta ja heidän omaisuutensa ”sosialisoitiin”. Se kai oli oikea kosto saksalaisille, jotka antoivat itävaltalaisen, Linzissä asuneen Hitlerin johtaa itsensä turmioon. Mutta ei kai lampaita voi pitää syyttöminä idioottimaisen lammaskoiran johdattamanakaan?

    Tänään Linz on vilkas, mukava, vauras kaupunki ruskeanharmaana virtaavan Tonavan varrella. Viimeaikaisten tulvavesien jälkeen Johan Strauss ei kirjoittaisi kauniista blauen Donausta.

    Nyt ajatuksieni vuoripuro - ei ehkä niin kirkasvetinen mutta matalajuoksuinen - luiskahti väärään uomaan.

    Tarkoitin sanoa jotakin Jaroslav Hašekin sotamies Svejkistä, koska meillä oli yhteinen päämäärä, vaikka toinen meistä osasi perille ja toinen ei.

    Niin kuin muistamme sotamies Svejk oli matkalla ensimmäisen maailmansodan rintamalle, ajat olivat ankarat ja Itävalta-Unkarissa kuri kovaa, niin kovaa että jos keisarin taululle laskeutuvan kärpäsen huomasi, joutui kohta majesteettirikoksesta putkaan.

    Tämä prahalainen Svejk oli niin rehellinen kaveri, että häntä pidettiin idioottina, ja kun Svejkiltä kysyttiin oliko hän idiootti ja hullu, Svejk vastasi viattomasti että kyllä oli. Kukapa muu kuin hullu idiootti pyrkisi sotimaan.

    No joo, tietenkin Svejk jäi junasta ja lähti sitten etsimään sotilasyksikköään Budejovicesta. Kummallisesti hän tuntui kiertävän kohdettaan, sattumaako lie. Milevskossa Svjek totesi, ettei mikään maailman mahti voisi estää kunnon sotamiestä viimein saapumasta Budejoviceen.

    Eikä estänyt.

    Kun kunnon sotamies Svejk vihdoin löysi yksikkönsä Budejovicestä hän oli kävelymatkallaan käynyt Taborissa, Milevskossa, Kvetovissa, Vrazissa, Malcinissa, Cizovassa, Sedlecissä, Horazdovicessa, Radomyslissä, Putimissa, Steknossa, Strakonicessa, Volynissä, Dubissa, Vodnanyssä, Provinissä, taas Putimissa ja Pisekissä. 

    Budejovicessa sotamies totesi, että kaikki tiet vievät…

    Tuttuja paikannimiä, osittain, nuo, kun navigaattori kuljetti autoa kohti Budejoviceä ja matkalle sattui Plzeň (Pilsen), missä piti käydä koska siellä ”pilsneriä” on pantu vuosisatoja.

     Miksi Svejk eksyi ja minä en?

     Siihen on kaksi syytä. Svejk halusi eksyä, koska oli ”idiootti”, joka ei halunnut sotimaan. Minä löysin perille, koska halusin löytää Tšekin olutkaupungit ja minulla oli navigaattori, niin kuin kaikilla on (paitsi suomalaisilla poliitikoilla). 

Kyösti Salovaara, 2023.

Tonava virtaa Linzin läpi.

Kyösti Salovaara, 2023.

Tie Alppien läpi jossain Obertauernin kohdalla.
Muinaiset roomalaiset kulkivat tästä Salzburgiin.

Sitten kun pääsee asiaan, ei asiaa saa päästää käsistään.

    Kukapa ei tietäisi, että Mozartin syntymäkoti oli Salzburgissa ja että siitä talosta pitää ottaa pari valokuvaa ja muutama selfie, ollakseen nykyajassa. Otin minäkin, vaikka en selfietä, ja sen jälkeen funikulaarilla Hohensalzburgin linnaan, missä oivallus iskee seudun historiaa kertaavassa museossa. ”Hemmetti”, turisti huudahtaa, ”Salzburg tarkoittaa Suolalinnaa!”

    Salzburg oli 1000-luvun alkupuolella suolabisneksen keskuspaikka. Suolaa kaivettiin ja vietiin Italiaan, mistä tuotiin viiniä paluumatkalla. Suola toi vaurautta ja antoi valtaa seudun ruhtinaille.

    ”Ihmiskunta voi elää ilman kultaa, mutta ei ilman suolaa!”

     Lause on kirjoitettu museon seinälle Salzburgin suolahistorian kunniaksi. Lauseen mukaan ihmisellä on kullan himoa arvokkaampia tunteita ja tarpeita.

    Vai onko?

     Pari päivää sitten jossakin suomalaisessa lehdessä lääketieteen huippuasiantuntija julmisteli, että suomalaisten pahin synti terveyden kannalta on suolan syöminen. Niinpä heräsi ajatus nykyajasta: toisten terveydestä huolehtivat asiantuntijat, tietämismiehet ja tuntemisnaiset vannovat enemmän kullan ja rahan nimeen kuin ihmisen tunteiden ja nautintojen nimeen.

    Ilta-Sanomien ja Hesarin terveysjutut eivät kuitenkaan johda Salzburgin kaupungin nimen muuttamiseen. Niin oletan.

Ihminen kompastelee elämässään kaikenlaiseen, joskus tahallaan, toisinaan vahingossa.

    Olen lukenut alussa lainatun kohdan James Joycen romaanista Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta monta kertaa. Toisinaan se maistuu mielettömän hyvältä, toisinaan ei.

    Joyce vietti vuosina 1904-1920 paljon aikaa Triestessä, milloin englanninkielen opettajana, milloin työttömänä. Taiteilijan omakuva julkaistiin 1916.

    Onko mahdollista, että jokainen meistä - teistä ja heistä - voisi allekirjoittaa Joycen sankarin, tulevan kirjailijan Stephen Dedaluksen itsenäistymisjulistuksen? Onko se edes järkevää? Eikö yhteisössä ole aina periaatteita, käytäntöjä ja arvoja jotka jokaisen pitää ottaa lukuun, siitä huolimatta mitä sisällään ajattelee? 

    Komealtahan tuo kuitenkin kuulostaa: ”... minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän tai taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja niin täydellisesti kuin voin ja puolustuksekseni käytän ainoita aseita, jotka itselleni sallin – vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta.”

    Tätä sitaattia on usein käytetty kuvaamaan myös rikollisen suhtautumista yhteisöönsä, niin kuin myös siihen kuinka  ”isänmaansa” pettävä vakoilija  perustelee petoksensa moraalin.

    Niinpä sanon, että periaatteessa jokaisen pitäisi seurata Dedaluksen ajatusta. Ja lisään ettei se käytännössä ole mahdollista, paitsi ehkä rikolliselle mielenlaadulle. Taitelijat toki luulevat että...

    Dedaluksen / Joycen ajatuksessa yksilön vapaudesta määritellä oma asemansa ja omat arvonsa kaikuu usko ihmisen hyvyyteen - jos vapautta käytetään (oman) hyvyyden lisäämiseen. Yhtä kaikki, on vaikea kuvitella, että Stephen Dedalus lähtisi torille kapinoimaan jotakin sellaista vastaan tai sellaisen puolesta, mitä hän ei itse ole määritellyt. Oikeastaan ei voi olla olemassa mitään ”yhteistä” barrikaadia jolle Dedalus nousee. Tässä suhteessa monet taiteilijat poikkeavat Joycen sankarista, koska he ovat aina valmiita kulkemaan niiden lippujen perässä, joita on muodikasta kulkea.

    Kaikenlaiseen kompastuu.

    James Joyce loi kirjailijanuraa tukeutumalla myös ystäviinsä ja tuttuihinsa. Muistelen Pariisissa kirjakauppaa ja taideväen kohtaamispaikkaa pitäneen Sylvia Beachin kertoneen, kuinka itsekäs Joyce oli. Ehkäpä Joyce hetkittäin noudatti Dedaluksen selviytymisoppia: viekastele, vaikene, pakene.

    Yhtä kaikki Joyce on klassikkokirjailija, modernisti, jota moni yrittää lukea ja jonka moni jättää kesken. Hänet kuitenkin tunnetaan ja muistetaan. Minäkin käyn ottamassa kuvan Joycen patsaasta Triestessä, Välimeren pohjukassa, Adrianmeren koillisnurkassa, kulttuurien ja historian risteyksessä.

     

Kyösti Salovaara, 2023.

Kuu Karlovy Varyssä.