Paras huonoin ja huonoin paras

 [tyhjä sana tynnyrissä kolisee]

Tom tuijotti Dickien suljettuja silmäluomia. Häneen tulvi mieletön vihan, rakkauden, kärsimättömyyden ja turhautumisen tunne, joka vaikeutti hänen hengitystään. Hän halusi tappaa Dickien. Hän ei ajattellut niin ensimmäistä kertaa… Hän vihasi Dickietä, koska miten hän kaikkea tapahtunutta katsoikin, syy epäonnistumiseen ei ollut hänen vaan johtui Dickien epäinhimillisestä härkäpäisyydestä. Ja räikeästä karkeudesta! Hän oli tarjonnut Dickielle ystävyyttä, toveruutta ja kunnioitusta, kaiken mitä hänellä oli tarjota ja Dickie oli vastannut kiittämättömyydellä ja vihamielisyydellä. Dickie yksinkertaisesti lakaisi hänet ulos kylmään. Jos tapan hänet tällä matkalla, Tom ajatteli, voin yksinkertaisesti sanoa, että hänelle tapahtui jokin onnettomuus. Hän voisi – hän oli juuri tullut ajatelleeksi jotakin nerokasta: hän voisi itse muuttua Dickie Greenleafiksi.

- Patricia Highsmith: Lahjakas herra Ripley (The Talented Mr. Ripley, 1955). Suom. Jorma-Veikko Sappinen. Fanzine, 1984.

Luonnollisella kielellä - sillä mitä puhumme ja jolla kirjoitamme – ilmaisemme käsityksen todellisuudesta ja välitämme käsityksiämme toisillemme. Vaikka pyrkisimme ilmaisemaan todellisuuden täsmälleen sellaisena kuin se on, emme juuri koskaan pysty olemaan täysin yksikäsitteisiä puheessa ja kirjoituksessa.

    Jos kielellä voisi kertoa kaiken täsmällisesti ja yksikäsitteisesti, emme tarvitsisi lakimiehiä tulkitsemaan lakeja, emme pappeja tulkitsemaan Raamattua emmekä kriitikoita tulkitsemaan kaunokirjallisuutta ja taidetta.

    Kirjoitukset ovat puutteellinen ”kuva” todellisuudesta. Mutta ehkä niin on hyvä, sillä muutenhan elämä olisi kuollutta kuin kivi ja ennalta tiedettyä kuin koneen toiminta.

    Sanat ja lauseet antavat mahdollisuuden ymmärtää todellisuutta monella eri tavalla. Feedbackina se muokkaa todellisuutta. 

 Toiset sanat ovat täsmällisempiä kuin toiset.

    ”Netflixin menestyssarja Ripley ei ole paras tulkinta Patricia Highsmithin kierosta hahmosta”, kirjoitti kriitikko Tero Kartastenpää Helsingin Sanomissa viime viikolla (3.7). Ensi lukemalta kriitikon väite kuulostaa järkevältä ja riittävän yksikäsitteiseltä ymmärrettäväksi. Mutta mitä Kartastenpää oikeastaan sanoo ja väittää?

     Millä perusteella Steven Zaillianin ohjaama ja Robert Elswitin mustavalkoiseksi kuvaama tv-sarja on ”huonompi” kuin jokin muu amerikkalaisen Patricia Highsmithin romaanista tehty elokuva? Ja jos se on huonompi, niin mikä sitten on ”paras” ja millä perusteella?

    ”Paras” ei ilmaise sellaisenaan mitään. Eikä Kartastenpää lopulta yritäkään perustella mitä hän sanalla tarkoittaa. Sitä olisikin vaikea perustella, koska ”huonoin” ja ”paras” ovat taiteesta (ja melkein kaikesta inhimillisestä) puhuttaessa olemattomia sanoja, subjektiivisen mielipiteen laiskoja henkäyksiä. Tällä en tarkoita moittia Hesarin kirjoitusta sinällään, koska jokainen meistä turvautuu näihin sanoihin heikkoina hetkinään, silloin kun ei jaksa kertoa mitä oikein tarkoittaa. 

    Kun sanon jotakin romaania tai elokuvaa ”parhaaksi”, kukaan ulkopuolinen ei voi tietää mitä tarkoitan – eikä sitä mihin kaikkeen ko. romaania vertaan puhumattakaan siitä millaisia kriteerejä, tietoisia tai alitajuisia, mielessäni on kun yritän verrata yhtä romaania tai elokuvaa toiseen ja toisiin.

    100 metrin juoksukilpailun voittaa tuon kilpailun ”paras” juoksija, joskus myös historian parhaalla ajalla. Kirjat eivät kilpaile juoksuradalla eikä ”parasta” kirjaa ole olemassa, ei tässä ajassa eikä historiassa.

Katsoessani edellä mainittua Netflixin Ripley-sarjaa, se alkoi ahdistaa; tulin levottomaksi ja mietin moneen kertaan kannattaako jatkaa. Andrew Scottin maagisesti tulkitsemassa Tom Ripleyssä ei ollut mitään positiivista, ei leikkisää, ei sympaattista. Scottin esittämä Ripley on hyytävä psykopaatti, liukas tunari joka jotenkin selviää murhateoistaan, ja mies joka tuntuu suorastaan etsivän mahdollisuutta selvitä ongelmistaan tappamalla ihmisiä.

    Mutta jokin sai ja saa silti katsomaan Ripleyn tarinaa, myös tässä Scottin vastenmielisessä hahmossa. Miksi? En todellakaan osaa sanoa. Ehkä en halua edes ajatella miksi katson jotakin mistä en pidä lainkaan, ja että miksi kuitenkin toivon että Ripley selviää murhistaan, niin kuin selviää viidessä Highsmithin kirjoittamassa romaanissakin. Onko Scottin roolisuoritus pelottavan realistinen?

    Minulla oli mielikuva, että Highsmithin romaaneiden ytimessä, tai jossakin rivien välissä on mustaa huumoria, hirtehishuumoria ihmisen huonon puolen ja normaalin todellisuuden välisestä suhteesta. Mutta Zaillianin filmistä en löydä tippaakaan huumoria, en edes mustaa mustempaa. Tv-sarjan katsottuani lukaisin pari muutakin Ripleytä ja täytyy myöntää: ei niissä ole mustaa huumoria.

     Niissä on, kenties, jotakin mitä en (ehkä) haluakaan ymmärtää enkä kohdata oikeassa elämässä.

Jutussaan Tero Kartastenpää vetosi muihin Ripley-sovituksiin (ja muiden kriitikoiden ajatuksiin niistä) ikään kuin tätä uutta sovitusta parempina elokuvateoksina. Mutta ei hän pystynyt tai yrittänyt perustella, että miksi ne olisivat ”parempia” kuin Zaillianin ja Scottin Ripley. Voiko ihmisiä tappavasta psykopaatista tehdä ”parhaan” elokuvan? Ja jos voi, niin minkä siinä täytyy olla ”parasta”?

    Sana edellyttäisi selittämistä. Varsinkin sana "paras".

    Tietysti jonkinlaisen ”parhaan” saa äänestämällä ”parasta”. Mitä se todistaa, on toinen asia, mutta jotakin kuitenkin. Zaillianin, Elswitin ja Scottin Ripley-elokuva (tv-sarja) on pääosin saanut kriitikoilta täydet pisteet, viisi tähteä viidestä. ”Maaginen”, oli eräänkin arvostelijan yhteenveto.

    En halua asettaa Ripley-elokuvia paremmuusjärjetykseen, koska niin tehdäkseni pitäisi perustella oman mielensä syövereitä suhteessa todellisuuteen ja koska toisaalta en ole vähään aikaan noita vanhempia filmejä katsonut. Mutta en väitä, että Kartastenpää olisi väistämättä väärässä sanoessaan, että Zaillianin, Elswitin ja Scottin elokuva ei ole ”paras” Ripley-sovitus. Kenties kriitikko pystyisi arvionsa perustelemaan, jos paneutuisi näkemäänsä ja kokemaansa kunnolla.

    Mutta koska kulttuurin pitää (pitäisi) hengittää myös leikillisyyttä ja triviaalia hupia poimin tähän ”elokuvakansan” keskiarvo-mielipiteen muutamista Ripley-elokuvista, niistä jotka Kartastenpää otti jutussaan esille.

Kansan mielipide on  tulkitsematonta. Ihmiset äänestävät vaaleissa ja kyselyissä monista eri syistä monilla eri tavoilla. Ei ole yhtä perustelua, jota äänestys heijastaa, ei missään eikä minkäänlaisissa äänestyksissä.

    Yhtä kaikki, jokseenkin suositulla IMDb (International Movie Database) -sivustolla esitellään lähes kaikki ”maailmassa” valmistuneet elokuvat tekijöineen (myös suomalaiset) ja sivuston käyttäjät antavat katsomilleen filmeille arvosanan välillä 1-10. En tiedä millaiset ihmiset elokuvia arvostelevat enkä sitä voiko jonkin filmin suosiota vedättää. Yleisesti ottaen IMDb:ssä ”hyvät” elokuvat kyllä erottuvat ”huonoista” ja ”tuomiot” ovat kohtuullisen kriittisiä eivätkä ainakaan selvästi hetken muotiin hypettyviä. Itse pidän IMDb:n antamia pistemääriä vähän osuvampina kuin esim Hesarin kriitikoiden arvioita. Jos joku elokuva saa vähintään keskiarvopisteet 6,6 / 10, se kannattaa katsoa.

    No, tässä sitten Ripley-elokuvien pistemääriä.

    Réne Clémentin elokuvassa Plein Soleil (1960, Kuuma aurinko) Ripleytä esittää Alain Delon. IMDb:n arvio: 7,7 / 10.

    Wim Wendersin elokuvassa Der Amerikanische Freund (1977, Amerikkalainen ystävä) Ripleytä esittää Dennis Hopper. IMDb:n arvio: 7,4 / 10.

    Anthony Minghellan elokuvassa The Talented Mr. Ripley (1999, Lahjakas Herran Ripley) Ripleytä esittää Matt Damon. IMDb:n arvio: 7,4 /10.

    Liliana Cavanin elokuvassa Ripley’s Game (2002) Ripleytä esittää John Malkovich. IMDb:n arvio 6,6 / 10.

    Roger Spottiswooden elokuvassa Ripley Under Ground (2005) Ripleytä esittää Barry Pepper. IMDb:n arvio: 5,9 / 10. 

    Steven Zaillianin 8-osaisessa tv-sarjassa Ripley (2024, Ripley) Ripleytä esittää Andrew Scott. IMDb:n arvio: 8,2 / 10.

Niinpä tässä ”kilpailussa” voiton sittenkin ottaa uusin Ripley-filmi. Jos ”elokuvakansan” mielipiteeseen on uskominen Steven Zaillianin Ripley on ”paras” Ripley-elokuva.

    Tai hetkinen. Tero Kartastenpää sanoi, että tämä Netflixin tv-elokuva ei ole paras Highsmithin Ripley-romaanien ”sovitus”. Sehän on eri asia kuin paras Ripley-elokuva. 

    Näin Hesarin kriitikko pääsee pälkähästä - ja voi väittää edelleen olevansa oikeassa.

    Kokonaan toinen ja täysin selittämätön asia on, että mitä tarkoitetaan ”hyvällä” tai ”parhaalla” romaanin elokuvasovituksella. Täytyykö sen olla teoksen elokuvallinen kuvitus vai ymmärtävä tulkinta vai kriittinen näkemys romaanin teemoista vai ihan jotain muuta.

    Johtopäätös: Lienee parasta että kritiikissä ja taiteen tutkimuksessa paras-sana jätetään käyttämättä.