Tyhjän täysi

[päiväkävelyllä lakia ja betonibrutalismia etsien]

Kyösti Salovaara, 2024.

Uusi ja uutta uudempi kaupunki.

Olemukseltaan rakentaminen on asumisen sallimista.

- Martin Heidegger

Valtiosääntöoikeus on keskeisiltä osiltaan sangen poliittista.

- Paavo Kastari

Taiteilijalle riittää, kun hän miellyttää itseään, arkkitehdin täytyy miellyttää kaikkia.

- Adolf Loos

Erään sanallisen erehdyksen välttämiseksi: Sen, mikä pitäisi hävittää tehokkaasti, täytyy olla sitä ennen hyvin lujana pidettyä; se mikä murenee, murenee, mutta sitä ei voi hävittää.

- Franz Kafka

Joku kirjoitti, että ihmisen vapaa tahto on vain illuusio, kuvitelma. Toinen sanoi, että noin kirjoitettaessa väite kumoutuu. 

    Niin tai näin, siitä olen melko varma ettei ihmisellä juurikaan ole ikiomia ajatuksia. Sen tähden on viisasta lainata muiden.

    No, jos lainattavia lauseita löytyy, eivätkö ne sitten ole ”jonkun” omia?

    Tätä kysymystä on vaikea kiertää vastaamatta, että kyllä kai, kyllä.

    Mutta onko jokaisessa lauseessa ja ajatuksessa pentimenton kaltaisia piilokuvia?

Olen usein siteeranut Paul Austerin New York -trilogiaa, josta kirjoitin arvostelun Demariin kauan sitten. Tai ehkä muistan väärin. Joka tapauksessa kirjoissani on alleviivauksia 1980-luvun lopulta.

    Me asumme kaupungeissa. Ne eivät ole New York Suomessa. Mutta kaikki kaupungit ovat sukua toisilleen. Rakennukset kertovat, että asuminen on sallittua. Siis: ihminen on sallittu!

    New York -trilogian ensimmäisessä teoksessa Lasikaupunki Auster kirjoittaa, että kaupunki on uuvuttava tila, loputtomien askelten labyrintti. Muistan jonkun todenneen, että vaikka James Joycen romaani Odysseus tuntuisi kuinka monimutkaiselta ja vaikealta hahmottaa, se on kuitenkin rakenteeltaan paljon yksinkertaisempi kuin Dublin, jonne romaanin tapahtumat sijoittuvat.

    Lasikaupungissa Auster kirjoittaa siitä kuinka ihminen rakentaa ympäristönsä itsestään lähtien: ”Maailma oli hänen ulkopuolellaan, edessään ja sen ripeä muuttuminen esti häntä paneutumasta mihinkään kovin kauan… Päämäärätön kuljeskelu tekee kaikista paikoista tasa-arvoisia, eikä ole enää väliä missä itse on. Parhailla kävelyillään hän kykeni tuntemaan ettei ollut missään. Eikä hän pohjimmiltaan muuta pyytänytkään kuin olla tyhjyydessä. New York oli tyhjyys, jonka hän oli luonut ympärilleen, ja hän käsitti ettei ikinä enää haluaisi poistua sieltä.” (1985. Suom. Jukka Jääskeläinen. Tammi, 1988.)

    Kaupunki on sopimus asumisen sallimisesta. Tyhjä ilman asujaansa.

Olipa ihmisellä vapaa tahto tai vähäisempi, melkein kaikki on sopimusta: lait, asemakaavat, moraali, arvot, paitsio, raha ja avioliitto. Sopimus tarkoittaa subjektia, joka sen tekee. Luonnonlait eivät ole sopimuksia vaan ikuisia, muuttumattomia, itsestään syntyneitä, ilman inhimillistä ohjausta tai kosketusta ilmaantuneita.

    Ihmisen tekemät sopimukset ovat koko ajan alttiita muutoksen paineelle. Koska monet sopimukset ovat ikivanhoja, ne tuntuvat luonnonlaeilta. Eihän ”kymmentä käskyäkään” parane muuttaa, koska ne ovat ohjanneet sivistystä ja kulttuuria niin pitkään kuin muistia riittää.

    Provosoivasti sanoen: kaikki sopimukset, lakeja myöten, ovat politiikkaa. Ja koska noin on, niistä voi aina olla toista mieltä. Onko se viisasta, on toinen juttu. Kun Helsingissä ajaa autolla, jokaisella reissulla näkee kuinka joku autoilija ajaa harkitusti punaisia valoja päin. Se ei ole viisasta lain ”tulkintaa” vaan hengenvaarallista.

     Viime aikoina on saarnattu meillä ja muualla oikeusvaltiosta ja sen rapautumisesta esim. Unkarissa ja Puolassa. Nyt uusi rajalaki herättää kiivaita tunteita. Onko oikeusvaltio murenemassa täälläkin? 

    ”Suomessa on totuttu ajattelemaan, että oikeusvaltio on asia, joka asettuu periaatteena politiikan yläpuolelle. Meillä on tietyt oikeudelliset raamit, joiden sisällä voidaan tehdä politiikkaa. Tässä tapauksessa ne raamit rikottiin,” sanoi Helsingin Sanomissa 13.7 valtio-opin dosentti ja yliopistotutkija Johanna Vuorelma Helsingin yliopiston Eurooppatutkimuksen keskuksesta.

    Vuorelma siis väittää, että ihmisten tekemän sopimuksen (esim. perustuslain) yläpuolella on jokin ihmisestä riippumaton universaali lakisopimus.

Tietenkin Vuorelma on väärässä. Ainakin arkijärjellä ajateltuna. Kaikkea emme voi tietää. Ehkä Mooses sai lakinsa jostakin muualta kuin ihmisten parista, mutta Suomen perustuslaki tiettävästi on fyysisten ihmisten aikaansaannos eikä sitä tarvitse tulkita eikä siihen vedota minään universaalina, tekijänsä ylittävänä sopimuksena.

    Kaikki politiikan kohteena oleva voidaan poliittisilla päätöksillä muuttaa. Ei ole olemassa oikeusvaltiota staattisena entiteettinä, kiveen hakattuna. Yhtä harjaanjohtavaa on väittää, että jokin EU-laki tai maailmanlaajuinen ihmisoikeussopimus olisi ihmisten päätösten yläpuolella oleva sopimus, jonka sisältöä ei voisi asettaa kysymyksen alaiseksi tai jonka sopivuutta tämän hetken todellisuuteen ei saisi kritisoida. 

    Kiistäessään lakien poliittisen perusluonteen, Vuorelma tekee itsekin politiikkaa. Hänen ajatuksensa ei ole puolueetonta tieteellisyyttä vaan puolueellista, jonkin puolesta jotakin vastaan.

    Paavo Kastari sanoi teoksessaan Suomen valtiosääntö (1977), että ”epäilemättä ovat perusoikeudet pakottaneet monia vastakkaisia näkökantoja ja intressejä kompromisseihin sekä siten kohtuullistaneet eturyhmien vaatimuksia. Mutta toisaalta ne ovat myös saattaneet jarruttaa ja viivästyttääkin lainsäädännön kehitystä joillakin aloilla. Ilmeistä on, että ne ovat ovat monesti aiheuttaneet hallituksille vaikeuksia reformipolitiikan ajamisessa.”

    Ironia on siinä, että 1970-luvulla perustuslain ehdottomuuteen vetosi oikeisto kun nyt 2000-luvulla siihen vetoaa vasemmisto.

Kyösti Salovaara, 2024.

Uutta uudempi Tapiola.

Samalla kun maassa kiihkoillaan oikeusvaltion ehdottomuuksista, käydään yleisönosastoissa keskustelua siitä, mikä kaupungissa on kaunista ja mikä rumaa.

    Betoni on rumaa, sanotaan. Betoni on brutaalia, sanotaan vielä kiivaimmin äänenpainoin. Tarvittaisiin kauniimpia taloja.

    Mikä on kaunista?

     Äkkipikaa keskustelua arvioiden kaupunkikeskustelussa ”kaunis” tarkoittaa ”koristeellisuutta”. Vaikka asumisen funktiona on asuminen, niin asumistalolta kuitenkin edellytetään myös esteettistä ulottuvuutta eikä funktionaalisuus silloin riitä. Suora on rumempaa kuin käyrä, ajatellaan.

    Kirjassa Oikeat ja väärät arkkitehdit (Gaudeamus, 2013) modernistiarkkitehti Timo Penttilä lainailee mm. le Corbusieriä funktionaalisuuden ilmaisijana. ”Meitä eivät kiinnosta esteettiset fantasiat eikä muodinmukainen pelehtiminen.” ”Rakentaminen on tekninen eikä esteettinen prosessi. Funktio suhteutettuna ekonomiaan. Ei muuta. Ideaalisesti ja kaikilta pääosiltaan talo on asumiskone. Le Corbusier herkutteli termeillä machine à demeurer ja machine à habiter (’pysyttelykone’ ja ’asumiskone’).”

    Ihmisellä on ristiitainen taipumus tukeutua vanhaan ja muuttumattomaan, mutta sitten kuin raivonpuuskassa tuhota vanha uuden alta pois.

    Timo Penttilän (1931-2011) viimeisiksi modernin arkkitehtuurin ilmauksiksi jäivät Tapiolaan rakennetut toimistotalot. Em. kirjan jälkisanoissa Jorma Mukala kirjoittaa, että ”Penttilän arkkitehtuurin sopeutumiskyvystä kertovat Tapiolan keskustan laajennusosan toimistotalot, jotka ovat aivan erilaisia kuin punatiiliset voimalaitokset. Suomen Sokeri (1980) ja Makrotalo (1986) asettuvat vaakasuuntaisina, jykevinä ja vaaleina osaksi Tapiolan keskustaa. Korkeat pilarit ja ulokkeena korostettu ylin kerros antavat ilmettä taloille.”

    Antavat ilmettä taloille ja Tapiolalle?

    Eivät anna enää. Molemmat talot on purettu Tapiolan uusimman keskustan tieltä. Voittiko tässä ekonomian funktio esteettisen funktion vai eivätkö Penttilän toimistotalot olleet riittävän ”kauniita” 2000-luvun uusmakuun?

Kyösti Salovaara, 2024.

Tapiolan kirkko (1965) takaapäin.
Houkutteleeko se eksyneen sisälleen?

Kävelen ja jokaisella askeleella luon tyhjyyden ulkoiseen ympäristööni. Voisin olla missä vaan, vaikka olen tässä.

     Nyt etsin betonibrutalismia Tapiolasta. Portlandin sementin keksimisestä tuli juuri 200 vuotta. Maailman kaupungit on ”sementöity” 200 vuodessa. Huikea saavutus!

     Suomalaiset lähiöt, esimerkiksi, eivät edusta betonibrutalismia, koska niissä talot, toki useimmiten betonista kasattuja, sijaitsevat kaukana toisistaan, vehreiden pihojen ja pikkumetsiköiden erottamina, niin että suomalaisesta kodista ei yleensä (ilman kiikareita) näe naapurikodin sisälle. Toisin on vanhoissa eurooppalaisissa  kaupungeissa, missä talojen välissä kulkee hevosen levyinen kuja, jonka yli toisen talon asukas melkein voi ojentaa viinilasin kujan toiselle puolella asuvalle. Ja näitä kaupunkeja suomalaisetkin betonibrutalismista suuttuneet käyvät ihailemassa, koska nuo tiheää tiheämmin rakennetut kaupungit ovat niin viehättäviä. No, ovathan ne viehättäviä ja kaukaa katsoen ”koreita”.

    Aarne Ruusuvuoren suunnittelemaa Tapiolan kirkkoa (1965) voinee pitää aitona betonibrutalismin edustajana. Jumalan huone on ulkopäin kuin bunkkeri, jonne ei ole pääsyä pahoilla ajatuksilla eikä ihmisillä. Samalla rakennus huokuu nöyryyttä, kaikki tekopyhä on karsittu sen ulkoseinistä, yhtään turhaa penniä ei ole tuhlattu valheellisen koristeellisuuden aikaansaamiseksi.

    Onko Tapiolan kirkko kaunis? Vai ruma? Nöyryyttä huokuva? Vai jotakin muuta? Houkutteleeko se ihmispoloisen sisälleen hiljentymään vai karkottaako hänet ulkoseinän karheuden pelästyttämänä yhä kauemmaksi? Kääntyykö uskominen betonibunkkerissa sisäänpäin, maailman hyljäten?

    Betonibrutalismi ei kai ollut provokaatio, mutta ehkä kuitenkin vastalause. Kävelen Tapiolan kirkolta Otaniemen vesitornin juurelle. Tämäkin betonirakennus on maineikkaan arkkitehdin suunnittelema. Alvar Aallon vesitorni (1971) on betonibrutalismia kauneimillaan (?). Sen muoto ja pinta hämää katsojan täydellisesti: brutaalin betonipinnan sisäpuolella loiskuu kristallinkirkas vesi, elämän lähde!

Kyösti Salovaara, 2024.

Otaniemen vesitorni (1971).
Alvar Aallon betonibrutalismia.