[ovatko jazzin legendat jo kuolleet]
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. |
Jazz [jats] (harv. jatsi) on Yhdysvalloissa syntynyt musiikin laji, johon kuuluu monia toisistaan kauaksi erkaantuneita tyylejä. Useimmille niistä on tyypillistä synkopoitu keinuva rytmi sekä improvisaation tärkeys. Myös puhallinsoitinten keskeinen osuus on yksi jazzin leimaa-antava piirre.
- Wikipedia, Suomi
Analyysi: Pori Jazz keikkuu konkurssin partaalla – talous ei kestä enää yhtään huonoa kesää
- Otsikko Ylen nettisivulla 24.7.2024
Keskipäivällä kävelin Joutavanpolkua Pyhätunturin keskustaan päin. Oli lämmintä, suo näytti polun molemmin puolin vetiseltä, muutamassa kohdassa piti hyppiä lätäköiden yli etteivät kangaskengät kastuisi. Lumet sulivat kuulema keväällä myöhään. Ja sateitakin on piisannut.
Otin valokuvan kännykällä. Yritin häivyttää Pyhätunturin Kultakeron laella sojottavan radiomaston suomännyn rungon taakse, mutta jälkeenpäin näkee etten onnistunut. Jos masto olisi jäänyt piiloon, olisiko kuvaa voinut sanoa manipuloiduksi?
Kävellessä mietin Hesarista lukemaani juttua Pori Jazzista; siinä surkuteltiin jazz-konserttien vaatimatonta yleisömäärää tänä kesänä. Eikö jazz vedä, eivätkö tähdet enää vieraile Porissa?
Kun pääsin polulta pieneen metsikköön, vastaan käveli poro, joka näytti pitävän polkua omanaan. Kumpi väistyi?
Joutavanpolulla kävellessä yritin muistella Pori Jazzeissa kuulemiani ja näkemiäni jazz-tähtiä. Ensin en muistanut juuri ketään. Vähitellen aivojen syövereistä pullahti nimiä.
Kävin ensimmäisen kerran Pori Jazzissa kesällä 1972. Tuolta reissulta mieleen painui Jukka Tolosen ihmeellinen, maaginen kitaraesitys sunnuntai-iltapäivän raukeassa mielentilassa Kirjurinluodon ruohikolla, missä kuuntelijat lojuivat vilteillään ja siellä täällä viinipullojen keot kohosivat taivasta kohden.
Sen jälkeen olin melko uskollisesti joka kesä Porissa vuosina 1975-1990. Jälkimmäinen vuosi ei välttämättä ole ihan oikein, saatoin käydä jazzeilla 90-luvun alkuvuosiin asti. Joitakin vuosia todennäköisesti jäi väliin.
Joutavanpolulla palautui mieleen noina vuosina kuultuja jazzin legendoja: Benny Goodman, Sara Vaughan, Frank Foster, Sonny Rollins, Anita O’Day, Ted Curson, Cap Calloway ja Dexter Gordon.
Tenorisaksofonisti Dexter Gordonia kuunneltiin Yyterin hienossa hotellissa. Kaveri soitti niin kuivaa musiikkia, että mahaani alkoi koskea, ellei se sitten johtunut ravintolan sapuskasta. Seuraavana päivänä piti käydä Kirjurinluodon lääkintäteltalla. Antoivat hiilitabletteja. Maha toipui, kuiva jazz jäi soimaan kallossani.
Frank Fosteria ravintolajameissa kuulemaan päässeet eivät taatusti unohda Fosterin saksofonisoolona soittamaa Finlandiaa. Siinä kaikui myötämielinen tunne ihmisen sietorajoille saakka, eikä kenties lainkaan samanlaisena piilokritiikkinä kuin mitä Jimi Hendrixin kuuluisa kitarasoolo Yhdysvaltojen kansallislaulusta ilmensi.
Kun katselen Pori Jazzin historiaa, pystyisin jatkamaan näkemieni ja kuulemieni jazzlegendojen listaa loputtomiin.
En jatka niin pitkälle, mutta tässä hitunen ”tähtisadetta” Pori Jazzin 1970- ja 1980-luvuilta: Stan Getz, Herbie Hancock, John McLaughlin, Ornette Coleman, Max Roach, Dizzy Gillespie, Muddy Waters, Modern Jazz Quartet, Bobby McFerrin, Miles Davis, Manhattan Transfer, Wynton Marsalis ja Lionel Hampton.
Hieman yleistäen ja aika lailla maallikon ”joutavin” ajatuksin olen näkevinäni jazz-legendojen luettelossa selväpiirteisen kuvan länsimaisen populaarimusiikin kaaresta ja eräänlaisesta kertakäyntisestä taitekohdasta, joka osui meidän suurten ikäluokkien, baby boomereiden, nuoruusvuosiin.
Suuret ikäluokat kuuntelivat - heillä oli siihen mahdollisuus - monen aikakauden musiikkityylien ja lajien sulautumista toisiinsa. Yhä oli kuultavissa musiikkia vaikkapa 1920- ja 1930-luvuilta ja sitten kuin vallankumouksena 1960-luvun rockin ja popin riehuva nuoruuden huuma.
Noina Pori Jazzin ”loistavina” vuosina kuulimme viimeistä kertaa suuria jazzin nimiä, legendoja, sillä väitän että sen jälkeen kun rockpop valtasi maailman musiikkikentän, ei jazz ole enää synnyttänyt legendoja. Ei Porissa tänä kesänä, ei viime eikä ensi kesänä esiinny jazzlegendoja 1980- tai 1990-luvulta, koska semmoisia ei ole. Siellä esiintyy kyllä popmusiikin staroja ja tähtiä, mutta ”jazz ”on esillä otsikossa, ei Kirjurinluodon konserteissa.
Maailma muuttuu, poikaseni. Ei sitä kannata murehtia. Uudet ajat, uudet musiikit, uudet tavat: eräänä päivänä Lapin taivaalla näkyi amerikkalaisia lentokoneita turvaamassa Suomen rauhaa.
Ja niin jazzin legendat puhaltavat suurenmoisia, toisinaan hirvittävän kuivakiskoisia improvisaatioitaan puhallisoittajien taivaassa. Sinne mahtuu myös rumpaleita, pianisteja, big bandeja ja Sara Vaughanin kaltaisia laulajia, joiden voimakas ja syvä ääni valloittaa Kirjurinluodon kuuntelijakunnan kuin jokaiseen inhimilliseen ja fyysiseen rakoon tunkeutuva mystinen voima.
Joutavanpolulla hypähdän lätäkön yli. Kun tulen taajaman keskustaan, näen kuinka äsken kohtaamani poro kävelee kiertoliittymässä liikennesääntöjen mukaisesti oikealta kiertäen.
On niin paljon opittavaa, muistettavaa, unohdettavaa.
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. |
Sinänsä jännästi monet musiikkidiggarit ovat kommentoineet että tällä hetkellä jazzin piirissä tapahtuu paljonkin kiinnostavaa ja jännittävää, musiikillisesti jazz voi paremmin nyt kuin pariin kolmeen vuosikymmeneen...
VastaaPoistaMutta se on myös mennyt reippaasti globaaliksi, eikä sieltä ehkä löydy sellaisia tähtiä jotka vetäisivät suuria massoja Porin festivaaleille. Vanhemmat starat ovat enemmän tyyliä John Zorn, Mulatu Astatke tai Alaide Costa, ja nuorempia on sitten näitä Jaubi, Cecile McLorin Salvant, Mary Halvorson, Amaro Freitas, Stefan Pasborg, joihin ei ehkä tutustu jos ei aktiivisesti yritä tutustua (ja osa ehkä puskee sen verran avantgardistisilla linjoilla että suuren yleisön suosiota tuskin kannattaa odottaa...)
Hyvä että huomautit tästä, kiitos.
PoistaEn tarkoittanut, etteikö jazzia soitettaisia (jossakin, missä?) vaan että sillä ei ole sellaisia hahmoja (Benny Goodman, Glen Miller, Charlie Parker, Miles Davis jne) jotka ovat tunnettuja genrensä ulkopuolellakin. Sekin on ehkä muuttunut, että aikaisemmin jazzin syövereissä oli myös niin paljon kevyen musiikin taustaa, muistaakseni esim. Charlie Parkerilla oli valtava "iskelmämusiikin" repertoaari päässään.
Mutta voihan tässä sekin olla, että kaikki on nykyään niin kuplissa. Kukapa kertoo kuuntelevansa free jazzia? tai soittavansa sitä? Ja varmaankin ne jotka kuuntelevat ja soittavat tunnistavat toisensa ja osaavat luetella mestarinsa.
Itse kuuntelen paljon Groove FM:ää joka soittaa pelkästään soulia, bluesia, funkia ja ihan perinteistä jazziakin, mutta en kuuntele niin että tuollaiset nimet joita kerrot jäisivät mieleen. Häpeä siis tunnustaa että jazzikin on tässä mielessä minulle taustamusiikkia muiden askereiden takana.
Mutta rehellisesti sanoen, enhän tiennyt esim. Frank Fosterista mitään kun menin jonain vuonna Poriin - se kuitenkin selvisi lukemalla että kyseessä oli eräänlainen legenda. Eli kaveri joka oli soittanut Count Basien orkesterissa (muistaakseni). Tässä mielessä Pori Jazz teki kulttuurityötä tuomalla suomalaisille tuntemattomia mestareita lavalle ja jameihin.
Joo, luulen että jazz on kyllä taas voimakkaasti kuplautunutta, että edes lajin harrastajat eivät kuuntele kaikkia huomionarvoisia tekijöitä...
PoistaNoita soul/r&b/jazz-sekoittajia vaihtelevilla sekoitussuhteilla on tosiaan, mutta sen harrastajat eivät helposti välitä freestä tai muuta avatgardistisemmasta ja toisinpäin, ja tosiaan myös kaikenlaisia etnofuusioita on jotka muodostavat sitten omia pieniä piirejään...ja varsinaiseen mainstreamiin eivät taida nousta edes Grammy-voittajat.
Monet "asiat" tuntuvat nykymaailmassa, nykykulttuurissa "kuplautuvan" - tosin tuo ilmaisu ei oikein ole paras kuvaamaan sulkeutumista jonkin ilmiön tai genren piiriin, mutta parempaa sanaa ei tahdo löytyä.
PoistaNämä nykyajan kuplat ovat jotenkin vaikeampia määritellä kuin entiset paikkaan tai luokkaan perustuvat. Ja mistäpä minä aidosti tiedän onko näitä uudenlaisia kuplia todella olemassa niin paljon kuin niistä puhutaan. Yhtä kaikki, moderni tiedonvälitys ja viime kädessä internet ovat mahdollistaneet uudenlaisen kuplautumisen. Osittain tässä samaan aikaan on siirrytty yhtenäiskulttuurista jonkinmoisiin globaaleihin erilliskulttuurreihin, uudenlaisiin heimorituaaleihin.
En taida olla edes elokuvatähdissä samanlaista yhteistä vastaanottoa eri puolilla maailmaa kuin oli vielä 1980-luvulla. Tuntuu että kun ikoniset "Hollywood" tähdet kuolevat, tilalle tulee pieniä planeettoja joilla on omat kannattajansa ja seuraajansa.
Mutta, niin kuin sanoin: mistäpä minä täällä Pohjan perukoilla kaikesta syrjässä tietäisin mitä maailmassa tapahtuu ja ketkä sitä sysäävät tapahtumaan.