Oma ikkuna

 [läpinäkyvää]

Kyösti Salovaara, 2020.
Modernin arkkitehtuurin lasipinnat, läpinäkyvät, piiloutuvat.
Kalasatama, Helsinki

…

Suurkaupungin houraileva uni

jättiläiskäsivarsin.

Teräskukkia, betonia, ammoniakkia.

…

Villin ihana olet,

lasiverhossa,

käärmejuovaisin valoin.

Sadan miljoonan sielun

lumottu houre:

teräskukkia auringonverkkojen alla.

    - Mika Waltari: Teräskukat. 1928.

Retorinen kysymys: eivät kai sanat voi olla elämää suurempia?

    Mutta jos sanoja ei olisi, mitä kerrottavaa meillä olisi?

    Joskus tuntuu, että todellisuus pakenee sanoja. Mitä enemmän yrität, sitä vähemmän tulee sanotuksi. Arkipäivä pistää hanttiin, ei suostu sanojen vangiksi. Juhlapuheita on helpompi pitää. Niiden perimmäinen onttous on luonnollista.

    Kuitenkin silloin tällöin joku taitava kirjoittaja löytää arkipäivästä jotakin sinänsä triviaalia, jonka hän saa hengittämään maagista lumoa. Silloin arkipäivästä, vaikkapa pizzan tai lasi-ikkunan olemuksesta syntyy runoutta.

    Kauan sitten, hyvin kauan sitten luin Sunday Timesistä pakinan, jossa käsiteltiin hyvän pizzan ominaisuuksia. Juttu oli kirjoitettu niin erinomaisesti,  että mietin josko seuraavien ulkomaanmatkojen aikana söisin pelkästään pizzaa ja kirjoittaisin kokemuksista hengästyttävän artikkelin.

    Jäivät syömättä. En kirjoittanut. En olisi osannut.

    Viime perjantaina espanjalainen kirjailija Antonio Muñoz Molina kirjoitti El País -lehden hienossa kolumnissa ikkunoista, siitä kuinka niiden läpi näkyy maailma. Juttu oli samalla kertaa arkipäiväisen konkreettinen ja ”juhlallisen” filosofinen. Sen otsikko oli yksinkertainen: Ikkunan läpi.

Ikkunan läpi näkyy, todellakin.

    Muñoz Molina sanoi, että koronakaranteenin kuukaudet paljastivat, kuinka ikkunoiden ja parvekkeiden merkitys on kuihtunut arkipäivän elämässä huomaamattamme; ja paljastui kuinka poikkeustila toi ihmiset takaisin ikkunoiden äärelle ja parvekkeille.

    Kun nyt epidemian aikana parvekkeelta ja ikkunan takaa on turvallista katsella ympäröivää maailmaa, niin ikkunalla oli aikaisemmin samalla tavalla tärkeä merkitys (muussakin kuin huoneen tuulettamisessa) arkielämässä. Ikkunasta on aina katseltu naapureita ja kadulla kulkijoita, ei ole tarvinnut pelätä tuntemattomien ohikulkijoiden väkivaltaa, on voinut viettää rauhallista elämää yhtä aikaa sekä julkisessa että omassa yksityisessä tilassa.

    Muñoz Molina kertoi, että esimerkiksi Lissabonin vanhassa kaupungissa näkee yhä ihmisiä, jotka laiskasti, samalla tavalla kuin kissat, seuraavat tuntikaupalla ikkunastaan ympäröivän maailman menoa. Ennen kuin autot täyttivät melullaan katukuilut, parvekkeiden ja ikkunoiden välillä vallitsi yhteisyys jossa sanattomia viestejä välitettiin päivästä toiseen.

    Ennen maailman näki ikkunasta: toki rajoitettuna, ahtaana, melkein samanlaisena päivästä toiseen. Nykyihminen tuijottaa maailmaa tv-ruudun tai tietokonenäytön kautta. Se on uudenlainen ”ikkuna”. Niinpä uusi maailmakin on avarampi, yllätyksellisempi, ja sen tapahtumat vyöryvät katsojan kotiin kaihtelematta ja lupaa kysymättä. Ennen saattoi vetää verhot eteen, sulkea ikkunaluukut. Nyt pitäisi sulkea telkkari tai läppärin ja älypuhelimen näyttö, mutta kuka uskaltaa sulkea, sillä eihän muuten tiedä mitä juuri nyt tapahtuu toisaalla, lähellä tai kaukana.

    Karanteenimääräykset (jotka toki olivat Espanjassa kovemmat kuin Suomessa) saivat myös parvekeviljelmät elpymään, niin myös Madridissa asuvan Antonio Muñoz Molinan taloudessa. Ikkunasta katselemisen lisäksi kukkien ja muiden kasvien kasvattaminen lohduttaa, koska se on niin konkreettista. Kärsimättömyys lieventyy kun kastelee kukkia, leikkaa kuolleita oksia ja miettii elämää tykönään. Sitä paitsi kukkiva parveke luo iloa ohikulkijalle, joka pysähtyy ja katsoo ja ihmettelee melkein kadehtien noiden kasvisverhojen taakse piiloutuvan ihmisen onnenhetkiä.

Ajat muuttuvat tai jos eivät ajat, niin tavat jolla ihminen rakentaa ympäristöään. Muuttuvatko ihmisten tavat lopulta, lienee vaikeampi kysymys. Onko telkkarin katsominen pelkästään ikkunasta tuijottamisen uusi ilmenemismuoto vai kokonaan erilaista psykofyysistä hommaa?

   Vaikea sanoa, mahdoton tietää, kiinnostavaa arvailtavaksi.

    Nykyarkkitehtuuri rakastaa lasia, melkein kuin Mika Waltarin runossa vuodelta 1928. Onko kierretty kehää ja päädytty entiseen?

    Uudet asuintalot ovat täynnä suuria lasipintoja ja läpinäkyviä parvekkeita. On kuin julkinen ja yksityinen asetettaisiin päällekkäisiksi kerroksiksi, joiden välistä kenties löytää ihmisen. Uusien talojen lasiparvekkeet ovat suuria ja komeita. Usein ne on myös sisustettu hulppeasti, niin että ohikulkija haukkoo henkeään – kateudestakin.

    Mutta harvoin lasitetulla parvekeella näkee ketään. Kukat ja vaasit tuijottavat toisiaan: niitä ei katsele ohikulkijan lisäksi kukaan!

Kyösti Salovaara, 2012.
Historia: Herman Göringin rakennuttama
 virastotalo (osa) Berliinissä.
Ironia: seinämaalauksen ihanteellisuus DDR:n ajan Berliinissä.
Realismi: Detlev-Rohwedder-Haus on nykyään Saksan
valtionvarainministeriön käytössä.

Ikkuna on vertauskuva! Se on paljon enemmän kuin aukko seinässä.

    ”Ikkunat auki Eurooppaan!” julistivat Tulenkantajat 1920-luvun Suomessa. Ei riittänyt että ikkunasta katsoi ulos; se piti aukaista jotta Euroopan tuoksut ja äänet kantaisivat Pohjan perukoille.

    ”Elämä on pyhä. Me rakastamme elämää”, Tulenkantajat kirjoittivat lehtensä näytenumerossa vuonna 1928. Tulenkantajien ainoa päämääriä oli ”henkinen vapaus, kaiken arvostelemisen, kaiken käsittelemisen vapaus”. ”Emme tunnusta auktoriteetteja, sillä he ovat asemansa vuoksi pelkureita elämän edessä.”

    Niinpä: ”Katkaistaa rengas, joka pusertaa sydämiänne: Olkaa oma itsenne, tunnustakaa elämä!”

    Ikkuna oli vertauskuva, se avattiin ja Euroopasta kuului kaikenlaista. Pian moni olisi halunnut sulkea nuo ikkunat, mutta se oli myöhäistä. Auktoriteetteja pakenemalla juostiin auktoriteettien syliin.

    Berliinissä Wilhelmstrassen varrella sijaitsee ns. Detlev-Rohwedder-Haus, joka säästyi toisen maailmansodan pommituksissa. Herman Göring rakennutti mahtavan virastotalon johtamilleen ilmavoimille 18 kuukaudessa. Se valmistui 1936, ja siinä oli 4000 ikkunaa ja 2800 huonetta neljälletuhannelle natsihallinnon virkamiehelle.

    Osaammeko kuvitella Göringin seisomassa ikkunan äärellä ja katselemassa ohikulkevia saksalaisia? Tai miltä tuntuu kuvitelma, että ikkunan äärellä seisovan Göringin kasvoille heijastuu kirjarovioiden loimu puolentoista kilometrin päästä Opernplatzilta (nyk. Bebelplatz), missä natsiylioppilaat tuhosivat ”vaarallista” kirjallisuutta? Toki kirjoja poltettiin kolme vuotta aikaisemmin, mutta vertauskuvassa aika kadottaa merkityksensä ja antaa tilaa teon ajattomuudelle.

    Ikkunat avattiin ja kahleita katkottiin. Vapautuminen teki kipeää kaikkialla. Pommit särkivät miljoonia ikkunoita ja vasta rauhan tultua niitä päästiin sijoittamaan uudestaan rakennuksien seiniin.

Ikkunat ovat kollektiivisen katseen silmiä.

    Amerikkalainen Philip Roth lainasi romaanissaan Miehen muotokuva Henry Jamesin esipuhetta tämän romaanista Naisen muotokuva. Lainauksessa James puhuu kirjallisuuden talosta.

    Oikeastaan Jamesia lainaa Nathan Zuckerman, joka on kirjailija. Mutta ihan tarkasti ottaen Zuckerman on Peter Tarnopolin kirjoittaman kertomuksen fiktiivinen päähenkilö. Tarnopol puolestaan on Rothin kirjoittaman Miehen muotokuvan fiktiivinen kirjailijapäähenkilö.

    Kuka lie lopulta lainaakaan Henry Jamesia, kun Rothin fiktiivinen Tarnopol kertoo fiktiivisen Zuckermanin siteeraavan Jamesia: ”Kirjallisuuden talossa ei lyhyesti sanottuna ole vain yksi ikkuna, vaan miljoona ikkunaa laajassa julkisivussa… ja jokaisen niistä on läpäissyt tai jokaisen niistä voi läpäistä yksilöllisen näkemyksen tarve tai yksilöllisen tahdon paine...”

    Kirjallisuuden talossa on miljoona yksilöllistä ikkunaa, katsottuna ja katsoen!

    Ajatus kiehtoo siitä riippumatta löysikö Jamesin esipuheen Roth vai Tarnopol vai Zuckerman. Sekin kannattaa panna merkille, että Roth/Tarnopol/Zuckerman poimi Jamesin esipuheesta sen helpoiten ymmärrettävät lauseet. James ehkä vei monimutkaisen ajatuksen pidemmälle: jokaisesta ikkunasta maailman, todellisuuden, elämän näkee erilaisesta kulmasta, niin että sama yhteinen todellisuus on jokaisesta ikkunasta eri näköinen. Ja sama toisinpäin: ikkunat näyttävät katselijasta samanlaisilta, mutta hänestä riippumatta jokaisen ikkunan takana on erilainen yksilö katselemassa ulos.

    Tätä ajatusta ei pääse pakoon.

Ikkunaa ei tarvitse avata nähdäkseen ulos. Mutta jos aukaisee, kuulee ääniä ja haistaa syksyn tuoksun.

    Joskus kuulen pääradalla kulkevien pikajunien kohinan. Ja toisinaan jarruttavan suihkukoneen äänet kantautuvat Helsinki-Vantaan lentokentältä kuistilleni. Autoja kulkee ohi ja Harley Davidson papattaa raittia edetessään.

    Historian saatossa ikkunan takana istuva ihminen oli turvassa. Hän osallistui katselemalla ulos ja pysyttelemällä kodin suojassa.

    Tänään kaikkien pitää osallistua. Elämä on läpinäkyvä lasinen parveke, kukat kukkivat ja koriste-esineet julistavat… jotakin. Mutta ihmiset eivät astu parvekkeelle osallistuakseen. He pysyttelevät toisaalla ja avaavat digitaalisen näytön, jolla pääsee maailmaan, siihen todellisuuteen joka näyttää todelta vaikka on kuva.

Kyösti Salovaara, 2020.
Oma ikkunani syyskuuhun.