torstai 10. syyskuuta 2020

Oma ikkuna

 [läpinäkyvää]


Kyösti Salovaara, 2020.
Modernin arkkitehtuurin lasipinnat, läpinäkyvät, piiloutuvat.
Kalasatama, Helsinki

Suurkaupungin houraileva uni

jättiläiskäsivarsin.
Teräskukkia, betonia, ammoniakkia.

Villin ihana olet,

lasiverhossa,
käärmejuovaisin valoin.
Sadan miljoonan sielun
lumottu houre:
teräskukkia auringonverkkojen alla.
    - Mika Waltari: Teräskukat. 1928.


Retorinen kysymys: eivät kai sanat voi olla elämää suurempia?

    Mutta jos sanoja ei olisi, mitä kerrottavaa meillä olisi?
    Joskus tuntuu, että todellisuus pakenee sanoja. Mitä enemmän yrität, sitä vähemmän tulee sanotuksi. Arkipäivä pistää hanttiin, ei suostu sanojen vangiksi. Juhlapuheita on helpompi pitää. Niiden perimmäinen onttous on luonnollista.
    Kuitenkin silloin tällöin joku taitava kirjoittaja löytää arkipäivästä jotakin sinänsä triviaalia, jonka hän saa hengittämään maagista lumoa. Silloin arkipäivästä, vaikkapa pizzan tai lasi-ikkunan olemuksesta syntyy runoutta.
    Kauan sitten, hyvin kauan sitten luin Sunday Timesistä pakinan, jossa käsiteltiin hyvän pizzan ominaisuuksia. Juttu oli kirjoitettu niin erinomaisesti,  että mietin josko seuraavien ulkomaanmatkojen aikana söisin pelkästään pizzaa ja kirjoittaisin kokemuksista hengästyttävän artikkelin.
    Jäivät syömättä. En kirjoittanut. En olisi osannut.
    Viime perjantaina espanjalainen kirjailija Antonio Muñoz Molina kirjoitti El País -lehden hienossa kolumnissa ikkunoista, siitä kuinka niiden läpi näkyy maailma. Juttu oli samalla kertaa arkipäiväisen konkreettinen ja ”juhlallisen” filosofinen. Sen otsikko oli yksinkertainen: Ikkunan läpi.


Ikkunan läpi näkyy, todellakin.

    Muñoz Molina sanoi, että koronakaranteenin kuukaudet paljastivat, kuinka ikkunoiden ja parvekkeiden merkitys on kuihtunut arkipäivän elämässä huomaamattamme; ja paljastui kuinka poikkeustila toi ihmiset takaisin ikkunoiden äärelle ja parvekkeille.
    Kun nyt epidemian aikana parvekkeelta ja ikkunan takaa on turvallista katsella ympäröivää maailmaa, niin ikkunalla oli aikaisemmin samalla tavalla tärkeä merkitys (muussakin kuin huoneen tuulettamisessa) arkielämässä. Ikkunasta on aina katseltu naapureita ja kadulla kulkijoita, ei ole tarvinnut pelätä tuntemattomien ohikulkijoiden väkivaltaa, on voinut viettää rauhallista elämää yhtä aikaa sekä julkisessa että omassa yksityisessä tilassa.
    Muñoz Molina kertoi, että esimerkiksi Lissabonin vanhassa kaupungissa näkee yhä ihmisiä, jotka laiskasti, samalla tavalla kuin kissat, seuraavat tuntikaupalla ikkunastaan ympäröivän maailman menoa. Ennen kuin autot täyttivät melullaan katukuilut, parvekkeiden ja ikkunoiden välillä vallitsi yhteisyys jossa sanattomia viestejä välitettiin päivästä toiseen.
    Ennen maailman näki ikkunasta: toki rajoitettuna, ahtaana, melkein samanlaisena päivästä toiseen. Nykyihminen tuijottaa maailmaa tv-ruudun tai tietokonenäytön kautta. Se on uudenlainen ”ikkuna”. Niinpä uusi maailmakin on avarampi, yllätyksellisempi, ja sen tapahtumat vyöryvät katsojan kotiin kaihtelematta ja lupaa kysymättä. Ennen saattoi vetää verhot eteen, sulkea ikkunaluukut. Nyt pitäisi sulkea telkkari tai läppärin ja älypuhelimen näyttö, mutta kuka uskaltaa sulkea, sillä eihän muuten tiedä mitä juuri nyt tapahtuu toisaalla, lähellä tai kaukana.
    Karanteenimääräykset (jotka toki olivat Espanjassa kovemmat kuin Suomessa) saivat myös parvekeviljelmät elpymään, niin myös Madridissa asuvan Antonio Muñoz Molinan taloudessa. Ikkunasta katselemisen lisäksi kukkien ja muiden kasvien kasvattaminen lohduttaa, koska se on niin konkreettista. Kärsimättömyys lieventyy kun kastelee kukkia, leikkaa kuolleita oksia ja miettii elämää tykönään. Sitä paitsi kukkiva parveke luo iloa ohikulkijalle, joka pysähtyy ja katsoo ja ihmettelee melkein kadehtien noiden kasvisverhojen taakse piiloutuvan ihmisen onnenhetkiä.


Ajat muuttuvat tai jos eivät ajat, niin tavat jolla ihminen rakentaa ympäristöään. Muuttuvatko ihmisten tavat lopulta, lienee vaikeampi kysymys. Onko telkkarin katsominen pelkästään ikkunasta tuijottamisen uusi ilmenemismuoto vai kokonaan erilaista psykofyysistä hommaa?

   Vaikea sanoa, mahdoton tietää, kiinnostavaa arvailtavaksi.
    Nykyarkkitehtuuri rakastaa lasia, melkein kuin Mika Waltarin runossa vuodelta 1928. Onko kierretty kehää ja päädytty entiseen?
    Uudet asuintalot ovat täynnä suuria lasipintoja ja läpinäkyviä parvekkeita. On kuin julkinen ja yksityinen asetettaisiin päällekkäisiksi kerroksiksi, joiden välistä kenties löytää ihmisen. Uusien talojen lasiparvekkeet ovat suuria ja komeita. Usein ne on myös sisustettu hulppeasti, niin että ohikulkija haukkoo henkeään – kateudestakin.
    Mutta harvoin lasitetulla parvekeella näkee ketään. Kukat ja vaasit tuijottavat toisiaan: niitä ei katsele ohikulkijan lisäksi kukaan!


Kyösti Salovaara, 2012.
Historia: Herman Göringin rakennuttama
 virastotalo (osa) Berliinissä.
Ironia: seinämaalauksen ihanteellisuus DDR:n ajan Berliinissä.
Realismi: Detlev-Rohwedder-Haus on nykyään Saksan
valtionvarainministeriön käytössä.


Ikkuna on vertauskuva! Se on paljon enemmän kuin aukko seinässä.

    ”Ikkunat auki Eurooppaan!” julistivat Tulenkantajat 1920-luvun Suomessa. Ei riittänyt että ikkunasta katsoi ulos; se piti aukaista jotta Euroopan tuoksut ja äänet kantaisivat Pohjan perukoille.
    ”Elämä on pyhä. Me rakastamme elämää”, Tulenkantajat kirjoittivat lehtensä näytenumerossa vuonna 1928. Tulenkantajien ainoa päämääriä oli ”henkinen vapaus, kaiken arvostelemisen, kaiken käsittelemisen vapaus”. ”Emme tunnusta auktoriteetteja, sillä he ovat asemansa vuoksi pelkureita elämän edessä.”
    Niinpä: ”Katkaistaa rengas, joka pusertaa sydämiänne: Olkaa oma itsenne, tunnustakaa elämä!”
    Ikkuna oli vertauskuva, se avattiin ja Euroopasta kuului kaikenlaista. Pian moni olisi halunnut sulkea nuo ikkunat, mutta se oli myöhäistä. Auktoriteetteja pakenemalla juostiin auktoriteettien syliin.
    Berliinissä Wilhelmstrassen varrella sijaitsee ns. Detlev-Rohwedder-Haus, joka säästyi toisen maailmansodan pommituksissa. Herman Göring rakennutti mahtavan virastotalon johtamilleen ilmavoimille 18 kuukaudessa. Se valmistui 1936, ja siinä oli 4000 ikkunaa ja 2800 huonetta neljälletuhannelle natsihallinnon virkamiehelle.
    Osaammeko kuvitella Göringin seisomassa ikkunan äärellä ja katselemassa ohikulkevia saksalaisia? Tai miltä tuntuu kuvitelma, että ikkunan äärellä seisovan Göringin kasvoille heijastuu kirjarovioiden loimu puolentoista kilometrin päästä Opernplatzilta (nyk. Bebelplatz), missä natsiylioppilaat tuhosivat ”vaarallista” kirjallisuutta? Toki kirjoja poltettiin kolme vuotta aikaisemmin, mutta vertauskuvassa aika kadottaa merkityksensä ja antaa tilaa teon ajattomuudelle.
    Ikkunat avattiin ja kahleita katkottiin. Vapautuminen teki kipeää kaikkialla. Pommit särkivät miljoonia ikkunoita ja vasta rauhan tultua niitä päästiin sijoittamaan uudestaan rakennuksien seiniin.


Ikkunat ovat kollektiivisen katseen silmiä.

    Amerikkalainen Philip Roth lainasi romaanissaan Miehen muotokuva Henry Jamesin esipuhetta tämän romaanista Naisen muotokuva. Lainauksessa James puhuu kirjallisuuden talosta.
    Oikeastaan Jamesia lainaa Nathan Zuckerman, joka on kirjailija. Mutta ihan tarkasti ottaen Zuckerman on Peter Tarnopolin kirjoittaman kertomuksen fiktiivinen päähenkilö. Tarnopol puolestaan on Rothin kirjoittaman Miehen muotokuvan fiktiivinen kirjailijapäähenkilö.
    Kuka lie lopulta lainaakaan Henry Jamesia, kun Rothin fiktiivinen Tarnopol kertoo fiktiivisen Zuckermanin siteeraavan Jamesia: ”Kirjallisuuden talossa ei lyhyesti sanottuna ole vain yksi ikkuna, vaan miljoona ikkunaa laajassa julkisivussa… ja jokaisen niistä on läpäissyt tai jokaisen niistä voi läpäistä yksilöllisen näkemyksen tarve tai yksilöllisen tahdon paine...”
    Kirjallisuuden talossa on miljoona yksilöllistä ikkunaa, katsottuna ja katsoen!
    Ajatus kiehtoo siitä riippumatta löysikö Jamesin esipuheen Roth vai Tarnopol vai Zuckerman. Sekin kannattaa panna merkille, että Roth/Tarnopol/Zuckerman poimi Jamesin esipuheesta sen helpoiten ymmärrettävät lauseet. James ehkä vei monimutkaisen ajatuksen pidemmälle: jokaisesta ikkunasta maailman, todellisuuden, elämän näkee erilaisesta kulmasta, niin että sama yhteinen todellisuus on jokaisesta ikkunasta eri näköinen. Ja sama toisinpäin: ikkunat näyttävät katselijasta samanlaisilta, mutta hänestä riippumatta jokaisen ikkunan takana on erilainen yksilö katselemassa ulos.
    Tätä ajatusta ei pääse pakoon.


Ikkunaa ei tarvitse avata nähdäkseen ulos. Mutta jos aukaisee, kuulee ääniä ja haistaa syksyn tuoksun.

    Joskus kuulen pääradalla kulkevien pikajunien kohinan. Ja toisinaan jarruttavan suihkukoneen äänet kantautuvat Helsinki-Vantaan lentokentältä kuistilleni. Autoja kulkee ohi ja Harley Davidson papattaa raittia edetessään.
    Historian saatossa ikkunan takana istuva ihminen oli turvassa. Hän osallistui katselemalla ulos ja pysyttelemällä kodin suojassa.
    Tänään kaikkien pitää osallistua. Elämä on läpinäkyvä lasinen parveke, kukat kukkivat ja koriste-esineet julistavat… jotakin. Mutta ihmiset eivät astu parvekkeelle osallistuakseen. He pysyttelevät toisaalla ja avaavat digitaalisen näytön, jolla pääsee maailmaan, siihen todellisuuteen joka näyttää todelta vaikka on kuva.


Kyösti Salovaara, 2020.
Oma ikkunani syyskuuhun.


13 kommenttia:

  1. Ikkunat ja myös ovet ovat mielenkiintoisia vertauskuvia. Ikkuna kiinni ja ikkuna auki ovat vastakohtia, mitä niihin sitten liittääkin. On hyvin persoonakohtaista mitä ikkuna merkitsee, ja itsellekin se on merkinnyt erilaisia asioita eri aikoina.

    Tänään minusta tuntui ikään kuin ikkunanäkymäni olisi valostunut, kun huomasin Suomen Kuvalehdessä Anna-Lena Laurénin Näkökulma-jutun Oikeaoppiset kirjan kimpussa.
    "Kirjallisuuden tehtävänä ei ole tarjota ideologista oikeaoppisuutta." Juuri niin!

    Vielä muutama vuosi sitten tuntui, että ikkunat ovat auki kaikkialle, ei vain Eurooppaan, nyt maailma ikkunan takana on mutkistunut monella tavalla.
    Kun ikkunoita ja ovia suljetaan, niin omahyväisyys lisääntyy aivan varmasti vertailukohtien puuttuessa. Korona-aika lisää käpertymistä "oma maa mansikka" -ajatteluun, samoin taisteluasemia, kun kytätään, mistä se virus tulee ja eikö ne nyt osaa hoitaa asioita siellä muualla. Ei tajuta, miten täysin erilaista on tiheään asutuissa maissa kuin meillä.

    Tällaisia keskeneräisiä haja-ajatuksia täältä ikkunani äärestä.
    Digimaailmassa on paljon mietittävää, esim. siinä miten vähän siellä itse asiassa on oikeaa kommunikointia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin noteerasin tuon SK:n jutun ja jopa hieman yllätyin, koska eihän juuri kukaan eikä missään "uskaltaudu" sanomaan, että taideteoksen tehtävänä ei ole ideologisen oikeaoppisuuden julistaminen. Media ja some ovat täynnä vastakkaista ajattelua, siis että kaiken taiteen pitää "julistaa" hyväksi ja oikeaksi tunnettua.

      Melkein huvittaa, että tästä eteenpäin elokuvissa pitää olla tietty määrä tietynlaisia ihmisrooleja, jos taideteos haluaa päästä Oscar-palkinnolle. Sitä ei kai vielä edellytetä mitä henkilöiden pitää sanoa, mitä he eivät saa sanoa.

      Otin piruuttain tuonne pakinaan pätkiä Tulenkantajien julistuksesta. Sellaista ei tällä hetkellä mikään porukka uskalla julistaa. Sisäsiisteys on tärkeämpää kuin henkinen vapaus - toki hyvässä tarkoituksessa.


      Mutta, kun Saksassa ja Neuvostoliitossa 1930-luvulla kiellettiin suuri osa modernista taiteesta (dekadenttina, yhtiskunnalle vaarallisena jne), niin kaipa heilläkin, sikäläisillä päättäjillä oli "hyvä tarkoitus".

      Poista
    2. Kaiken lisäksi Oscar-elokuviin vaaditaan myös, että näyttelijöissä ja koko tuotannossa avustajia myöten pitää toteutua tietyt vähemmistövaatimukset.
      Minä luulen, että pian tulee myös sellainen vaatimus, että elokuvan teossa ja itse elokuvassa pitää olla kaikenmuotoisia ja -painoisia ihmisiä, ettei tapahdu bodyshamingia ja fatshamingia.
      Oscar-elokuvista tuleekin sitten oma lajinsa, eräänlainen vitsi.
      Oman blogini toiseksi viimeisen kirjoituksen lopussa oli tästä keskustelua. Blogiystäväni Meri oli löytänyt Junnu Vainiolta hyvän sanoituksen, joka sopii tähän:
      "alvar antenninsa latvaan veti näreen / kaikki filmit ajoissa hän taltioi / sillä aavisti tään ajanhengen äreen: / holhousyhteiskunta kaiken sensuroi."

      Muuten: sinun aloituskuvasi ei näy toisten blogeissa vieläkään, minulla alkoi näkyä 9.9. ilman, että tein itse mitään. Ilmeisesti Blogger on koko ajan muutosvaiheessa.

      Poista
    3. Kuvaat hyvin, liian hyvin, kuinka taidepuhe muuttuu farssiksi. Vai ovatko puhtaan taiteen vaatimukset jo ilmiselvää tragediaa? Välillä ihmettelen, että eivätkö puhtaan taiteen vaatijat edes huomaa omaa falskiuttaan.

      Muuten, viime viikolla sen Connery-jutun alkukuva näkyi muiden bloggaajien sivuilla.

      Hetken mietittyäni esitän hypoteesin: uusi bloggerversio julkaisee alkukuvan jos se on koooltaan jonkun rajan alapuolella. Viime viikon Connery-kuva oli n. 0,4 megatavua - ja julkaistiin - kun taas tämän pakinan kuva oli n 10 megatavua eikä sitä sitten näy muiden blogeissa. Käsittääkseni blogger muutenkin "heikentää" kuvan laatua omiin tietokantoihin viedessään.

      Mutta, jos tarkkaan katsot, sain tyhjät välirivit (kappaleiden välillä) hävitetyksi. Eli, paranoo, paranoo...

      Poista
    4. Niinpä kokeilin.

      Kun tuon alkuaan 10 mt kuvan kopioi pakinan nettiversiosta takaisin windowshakemistoon, se on kooltaan n 0,1 mt eli blogger on rajusti käsitellyt kuvan kokoa.

      Tämä ei kuitenkaan ole tieteellisesti pätevä testi, mutta...

      Poista
    5. Joo, joskus näkyy, joskus ei. Kävin vaihtamassa alkukuvan kokoa ja silloin kuvaksi olikin vaihdettu kirjoituksessa myöhemmin ollut kuva, ja nyt ei taas uuden kirjoitukseni kuvaa näy. Tutkimattomat ovat bloggerin tiet, tai olethan sinä niitä tutkinutkin.

      Poista
    6. Yep. Tästä bloggerista ei tiedä, onko se kokonaan uusi ohjelma (jossa lastentauteja) vai jostakin muualta ostettu ohjelma, jota nyt sovitetaan valmistajan konseptiin. Esim. tunnisteiden lisääminen on ilmiselvästi muuttunut (paremmaksi) tässä muutaman viikon aikana.

      Poista
  2. Syvennän erästä detaljia. Vielä 1930 - luvulla hallintorakennuksien julkisivussa oli näyttävä parveke kera avattavien ovien. Aikalaiskielellä Führer-parveke. Siinä voi hyvin nähdä imperiaalisen perinteen: hallitsija saattoi tervehtiä kansaa ja vastaanottaa suosionosoituksia. Myös Weimarin tasavallan perustaminen 1918 ilmoitettiin linnan parvekkeelta, oliko Ebert puhemiehenä. Tässä ilmailuministeriön rakennuksessa parveketta ei kuitenkaan ole. Alin ikkunarivi on kuitenkin korostettu. Liekö tarkoitus olla korostaa rationalismia ja tehokkuutta.

    Retorinen kysymys: minne mahtoi arkkitehtuurikritiikki kadota päivälehdistöstä. Tai yleensä kulttuurikeskustelusta. Viimeinen mieleen tuleva esimerkki on Arne Nevanlinna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lisään tähän mielenkiintoisen "naisten parvekkeen" kaukaa maurien ajan Espanjasta.

      En tiedä onko tämä totta vai olenko lukenut joskus jostakin väärin vai muistanko väärin.

      Andalusiassa, esimerkiksi Malagassa, näkee yhä rakennuksien seinämillä isoja "erkkepiparvekkeita"; ne on lasitettu ja yleensä verhoilla peitettyjä.

      Muistan lukeneeni, että ne periytyvät maurien ajoilta, jolloin nainen ei saanut liikkua julkisesti vaan hän pysytteli sisällä ja tuollainen parveke oli sitten suojainen paikka tarkkaili maailmaa.

      Viime vuonna yritin etsiä mistä olisin moisen asian lukenut ja että onko se "totta". En löytänyt. Ehkä todellakin muistan väärin tai olen ymmärtänyt lukemani väärin.

      Poista
    2. Arkkitehtuurista. Onhan tuolla semmoinen blogisti kuin Arkkivahti. Minusta edelleen pätevä. Mutta en muista nyt mikä hänen nimensä on.

      Käsittelee kyllä aika laajasti arkkitehtuuria vähän kaikkialla maailmassa, mutta aivan ilmeisesti on suomalainen joka tapauksessa. Jostain saanut sen käsityksen että on nainen. Ei kai se muuta hänen painoarvoaan mitenkään?

      Poista
    3. Kiitos vinkistä. En tuntenut blogia. Tutustun ja perehdyn.

      Kun kirjoittaja on mitä ilmeisemmin nainen, se voi tuoda kiinnostavaa lisäarvoa. Vertailun vuoksi moderni klassikko: Jane Jacobs: Life and death of great American cities. Tämä kuului valistuneen aikalaisen kotikirjastoon n. 50 vuotta sitten. Tunnettiin myös Suomessa ja hyvinkin lukemisen arvoinen yhä. Mutta kertoo myös ajan hengestä: arkkitehtuuri ei ole enää samalla tavalla läsnä kulttuurikäsityksessä kuin aiemmin. Lewis Mumfordin Kaupunkikulttuuri käännettiin suomeksi jo 40-luvulla. Pidettiin alan perusteoksena hyvin kauan, mutta nykyisin ammattipiirit suhtautuvat siihen kaiketi kuriositeettina. En siis ole havainnut enää uusia teoksia aiheesta, jotka saavat laajan lukijakunnan. Manfredo Tafuri teki vielä minuun vaikutuksen, mutta hän lienee varsin vähän tunnettu. - Kiinnostava aihe ja laajemmankin pohdinnan väärti.

      Poista
    4. Olen nähnyt noita naisten parvekkeita Istanbulissa. Siellä ne olivat umpinaisia aika korkealle ja turistiopas selitti, että näin ei ollut vaaraa, että naisista näkyisi enempää kuin kasvot. Siellä oli vanhoissa taloissa paljon myös vilpoisia ja varjoisia suojattuja sisäpihoja. Ne ovat mukavia kaikille nykyään, mutta olivat ennen varattuja etupäässä naisille, joiden ei sallittu lähteä miesten maailmaan kaduille ja teehuoneisiin. Andalusialaisissa rakennuksissa on paljon maurien aikaista, joten uskon, että muistat Kyösti tämän parvekejutun ihan oikein. Pitääkin katsella parvekkeita, jos - huokaus - joskus vielä pääsee sinne ihanaan välimerelliseen tunnelmaan.

      Poista
  3. Kiinnostavia kommentteja Ripsa, Lauri ja Marjatta!

    Jos ulkokehältä - kuitenkin kehä kolmosen sisäpuolelta - seuraa arkkitehtien "käymää" keskustelua kaupunkiarkkitehtuurista, niin eipä tule juuri muuta mieleen kuin kaikenlaisen muutoksen vastustaminen. Se on aika ironista, sillä eikö arkkitehtuuria ole totuttu pitämään konkreettisen ja taiteellisen avantgardisena hybridinä

    Minulla on poikani kassa eräänlainen "harrastus" katsella uusien talojen asuntojen pohjapiirroksia. Koska meillä molemmilla on paljon kirjoja, kiinnitämme huomiota siihen miten asuntoon, olipa se yksiö, kaksio tai kolmio, mahtuisi kirjoja eli kirjahyllyjä.

    Kummalliselta tuntuu, että jopa 100 neliön asuntoihin ei saa mihinkään kolmen-neljän metrin kirjahyllyjä (siis vierekkäin), koska kaikki tilat ovat avointa, seinättömiä. (Koronaikana etätyöntekijät ovat havahtuneet huomaamaan että isostakin asunnosta puuttuu privaatti työtila perheen molemmille vanhemmille!)

    Jos siis asumisen ja rakentamisen avangarde on "päättänyt" että ihminen ei tarvitse kirjoja eikä niille pidä luoda tilaa modernissa kodissa, niin mitä minun tulisi ajatella tällaisesta avantgardesta, tällaisista arkkitehdeistä?

    Ei ainakaan mitään hyvää tule mieleen.

    VastaaPoista