Kirjoitus kellarissa

[murusia kuplan pohjalla]

                                                                   Kyösti Salovaara 15.11.2014.
Museokatu 13, Kotka.

Ei, en kirjoita Dostojevskistä, vaikka otsikko viittaa teokseen, joka kolahti lukijaan kauan sitten, aivan kuten samassa klassikkosarjassa ilmestynyt August Strindbergin melkein yhtä hullu Musta liput.

    'Kauan sitten' on kuin kellari, heitteille jätettyjä muistoja mutta myös tukevasti läsnä. Jos et tiedä mitä tehdä, mene kellariin katselemaan sinne vietyä, sinne jäänyttä, sinne unohdettua ja palaat maan päälle uutena miehenä tai naisena, jos nainen olet.

    Aivan varmasti kellari tyhjennetään joskus, ja se voi olla merkki siitä että elämänkupla siirtyy toisaalle, mutta myös siitä että maallinen vaellus päättyy eikä siellä uudessa paikassa, josta emme tarkemmin tiedä, kellarin tavaroilla ole käyttöä.

    Jos kellari on vanha, pitkään asutun ylemmän kerroksen maanalainen osa, sen sisällys leikkaa sukupolvia kuin lasersäde eikä sellaista kellaria pakahtumatta kestä. Täytyy muistaa, että kellari oli myös nykyhetkeä: syksyllä sinne tuotiin talven koivuhalot ja muutama säkki perunoita.

    Viime marraskuussa tyhjensimme neljä vuorokautta kellaria osoitteessa Museokatu 13, Kotka, postinumero 48100. Kellarin täyttämisen aloitti mummoni noin vuonna 1922. Äitini muutti Museokadulle 1946 ja minä synnyinkin sitten.

    Viime vuoden heinäkuussa äiti muutti pois hoivakotiin ja me ryhdyimme marraskuussa tyhjentämään kellaria.

    Kun se oli aivan tyhjä, tai melkein tyhjä otin valokuvia ja niistä näkyy että kellarin sisällä olevaan pienempään kellariin, jossa talvella säilytettiin perunoita ja kesällä helposti pilaantuvia ruoka-aineita, oli jäänyt vihreä muovipussi.

    Viime lauantaina otin pussista, joka oli pienessä kellarissa ison kellarin sisällä, neljä Parnasson numeroa, miten lie juuri tuonne joutuneet. Lehdet olivat vuosilta 1978-79, eli vaiheesta jolloin aloin kirjoittaa kritiikkiä Parnassoon. Päätoimittajana oli tuohon aikaan vielä Tuomas Anhava ja toimittajina Jarkko Laine ja Arto Kytöhonka. Lehden ilmiasu ja sisällöllinen fokus oli juuri uudistettu. Anhava ei kai enää paljon puuttunut lehden tekemiseen. Minä kommunikoin Kytöhongan kanssa. Kuuntelin hänen puhelujaan.

    Kolmekymmentäkuusi (36) vuotta taaksepäin – muutama askel hämärään kellariin. Miltä tuntuu? Tässäkö kuplani murusia lattian sedimenteistä kaavin esille?

    Lievästi myötähäpeää tuntien luen purkaukseni vuodelta 1979, kellarin kirjoituksesta löydän arroganssia itsesääliä. Mutta ollakseni kuplassa toistan sen tähän. Sen jälkeen valossa on valoisampaa.

    Muista: kuplan olemukseen kuuluu kepeys, heiveröinen pinta joka särkyy helposti.

                                                                           Kyösti Salovaara.
Kirjapussi kellarissa
15.11.2014.

"Kirjoitan kritiikkiä, olen kriitikko.

    Kriitikot ovat katoava laji. Korporatiiviseksi muuttuva yhteiskunta ei tarvitse kritiikin instituutiota. Kun yhteiskunnan taloudellinen ja poliittinen ohjausjärjestelmä ovat riittävän monisäikeisesti sitoutuneet toisiinsa, ei kritiikille jää tilaa liikkua, olla olemassa. Sitä ei suvaita, koska yhteiskunnalliset vastavoimat on saatettu ainakin näennäiseen tasapainoon. Kriitikin mahdollinen uutta luova käyttövoima on parempi pitää käyttämättömänä, koska se saattaisi järkyttää tasapainon, viedä ennalta arvaamattomaan kehitykseen. Kulttuuri on vain osasto tässä samassa tavaratalossa. Tavaran tekijä, tuottaja, myyjä ja kuluttaja eivät tarvitse ulkopuolisia herätteitä, epävarmuuden ja epäluuloisuuden kylväjiä. Arvostelija huomaa olevansa historiallinen rudimentti; hiertävä kivi yhteisessä kengässä.

    Minä kirjoitan kirjoista, kirjallisuudesta. Yhä uudestaan on aiheenani jokin sellainen minkä joku toinen – kirjailija – on luonut. En valitse aihetta, se valitsee minut. Kirjat eivät kuitenkaan synny tyhjiössä. Ne syntyvät maailmasta ja se on pelastukseni. Siksi minun on kirjoitettava myös maailmasta, vaikka joidenkin mielestä se on väärin, vallan väärinkäyttöä. Sillä itsestään ei arvostelijan odoteta kirjoittavan; omasta maailmastaan, kokemuksistaan, tunteistaan. Hyvä olisi, jos arvostelija olisi automaatti, jolle syötetään teksti ja joka tulostaa 'yhteisen totuuden' joka on kaikkien osapuolien mieleen. Koska tällaisia koneita ei vielä ole, on tavaksi tullut sanoa, että kritiikin harjoittaminen on laillistettua väärässä olemista.

    Kirjailija kirjoittaa tarpeestaan kertoa jotakin, ilmaista jotakin, yksityistä tai yhteistä. Kirjailijan lähtökohtana on näkemys maailmasta; hänen kokemuksensa, tietonsa, tunteensa. Kriitikko ei kuitenkaan saa kirjoittaa samasta syystä. Hänen ei kirjoituksillaan pidä ilmaista omaa maailmaansa. Hänen on kätkeydyttävä. Kirjailijan on lupa luoda teoksensa vaikkapa aggressioistaan. Kriitikko, joka kirjoittaa aggressioistaan, on hyvin huono kriitikko, ja mikä pahinta, ”huono ihminen”.

    Olen harrastanut kritiikin kirjoittamista viisi vuotta. Sen ajan olen kirjoittanut Suomen Sosialidemokraattiin. Jonkin aikaa olen nyt kirjoittanut myös Parnassoon. Arvosanaa kirjallisuustieteessä tai estetiikassa minulla ei ole; tähtitieteessä, tilastotieteessä, matematiikassa ja tietojenkäsittelyopissa on. Olen harrastelija, 'hack writer' ja silti olen tosissani. Suhteeni sanomalehdistöön on tosin perinne kolmen sukupolven ajalta; isoisäni oli jonkin aikaa jyväskyläläisen Sorretun Voiman vastaava toimittaja. Hän oli keksijä, toimittaja, kivenhakkaaja, taloudenhoitaja, istui muutaman kerran majestettirikoksesta Vaasan linnassa ja kuoli Tammisaaressa.

    Suomen valtioon olen työsopimussuhteessa. Se tarkoittaa, että päivätyössäni en kirjoita arvosteluja. Työlläni ei ole vähintäkään kosketusta kulttuuriin. Tämä taas tarkoittaa, että kirjoitan vapaa-aikanani. Joskus tuntuu ettei minulla ole vapaata aikaa. Vuodessa kirjoitan kolmestakymmenestä viiteenkymmeneen arvostelua, juttua. Sanon arvostelujani jutuiksi, koska en ole aivan varma siitä minkälainen oikean arvostelun pitäisi olla.

    Elän kahdessa maailmassa. Nämä maailmat eivät koskaan kohtaa toisiaan. Siinä skitsofreniani. Mutta kaksoiselämäni saattaa toisaalta olla käyttövoimani. Suhde normaaliin työelämään on ehkä terveellisempi perusta kuin suhde luentosaleihin, tutkijankammioihin tai toimituksiin.

    En tiedä lukeeko juttujani kukaan. Sen tiedän, että kultaisella 60-luvulla älymystön jäsenet lukivat toistensa tekstejä eri lehdistä. Nyt kun 'älymystö' on Helsingin Sanomien palkkalistoilla, se pääsee helpommalla, vähällä lukemisella.

    Joka tapauksessa juttujen tekemiseen menee kovasti aikaa. Arvostelijan on luettava muutakin kuin arvostelemansa kirjat. Kiihtyvällä nopeudella työvuodet syövät hänen henkistä pääomaansa. Vain heikkoina hetkinä kuvittelen olevani työn sankari. Kun harjoitan päivälehtikritiikkiä, luen käsiteltävänä olevan teoksen kertaalleen ja kirjoitan jutun kolmesti. Ensimmäisen version kirjoitan aina käsin, täytekynällä. Kun teen arvostelun Parnassoon, luen kirjan kahteen kertaan ja yritän lukea mahdollisimman monta tekijän muista teoksista, etsin tutkimuksia ja muuta aineistoa ja jopa luen ne, jos ehdin ja jaksan. Tekstin kirjoitan ainakin neljästi, usein useimmin.

    ”Kirjailijat ja päivänkriitikot ovat käsittääkseni erkaantuneet toisistaan paljolti siksi, että lehtimonopolit ovat imaisseet kriitikin kirjoittamisen irti luovan toiminnan piiristä”, Juhani Niemi sanoi kirjoituksessaan ”Kirjailija ja kriitikko” (Parnasso 8/78). Niemi on väärässä. Kriitikoita on muuallakin kuin lehtimonopoleissa. Muuten ”lehtimonopolit” sopivat hyvin korporatiivisen yhteiskuntavaiheen kuvaan, toimintaan. Mutta arvostelija on yksin ja kirjoittaa yksinäisyydessä. Hän 'luo' tuotantonsa kotonaan, kaukana pahasta maailmasta, kaukana monopoleista. Ja hän hioo tekstiään niin kuin hän kuvittelee oikeiden kirjailijoidenkin hiovan omalla tahollaan. Joskus kriitikko huomaa, että kirjailija ei olekaan välittänyt hioa tekstiään; välittänyt kantaa huolta kielestä, ilmaisuista.

    Kriitikollakin on kirjoittavan ihmisen kunnianhimo. Hänkin kuvittelee kirjoittavansa jonkinlaista kirjallisuutta; väliä on myös sillä miten hän asiansa ilmaisee. Tätä eivät kaikki ymmärrä. Kirjailijat toivovat, että kriitikko jää auton alle. Päivälehden toimitus toivoo, että arvostelijan jutut hukkuvat postiin.

    Se joka väittää että, että arvostelija on integroitunut lehden toimitukseen, ei tiedä mistä puhuu. Minä olen ollut tekemisissä Eteenpäin-lehden ja Demarin kanssa. Tavallisen pikkulehden toimitukselle arvostelija on harmin aihe; kiusankappale joka yrittää varastaa yhdentekeville jutuilleen tärkeitä palstamillimetrejä. Sitäkin kiusallisempaa toimituksen kannalta on, että kriitikko tuottaa tekstiä yhtä paljon kuin palkattu toimittaja, mutta käytännöllisesti katsoen ilmaiseksi.

    Ja tässä esimerkki: vuonna 1978 kirjoitin Demariin noin kaksikymmentä juttua, bruttopalkkioina sain yhteensä noin kaksituhatta markkaa. Tuosta summasta on huono integroitua mihinkään. Se sentään lohduttaa, että kirjallinen aikakauslehti arvostaa arvostelijan työtä.

    ”Kriitikko on alistunut osaksi systeemiä helpommin kuin kirjailija”, Juhani Niemi väittää. Tässäkin näkyy hänen vääristynyt näkökulmansa. Minäkään en ole alistunut minkään systeemin osaksi, minkään kulttuurisen systeemin osaksi. Minulla ei ole tapana istua kirjailijoitten pöydissä ravintola Kosmoksessa. En tunne yhtään kirjailijaa. Arvostelijoitakaan en juuri tunne. Meidän mafiamme ei puno juonia kirjailijaparkojen pään menoksi. Kustantajia en tunne. He eivät tunne minua. En saa ruokaa, juomia, etelänmatkoja. En saa edes rahaa. Puolueiden virkailijat eivät ota minuun yhteyttä; minua ei komenneta, kehoteta, pakoteta, minulle ei luvata virkaa sieltä eikä täältä. Enkä oikeastaan tunne toimittajiakaan, toimituksista puhumattakaan. Jutut lähetän postitse. Saattaa tuntua uskomattomalta, mutta joskus käy niin, että lokakuussa kirjoitettu ja lehteen toimitettu arvostelu ilmestyy seuraavan vuoden juhannusaaton Demarissa. Mutta minä odotan, kriitikon kärsivällisyydellä. Palkkioitakin jaksan odottaa.

    Kirjailijat näyttävät sittenkin putoavan pehmeästi yhteiskunnan turvalliseen syliin. Se on kaikkien etujen mukaista, myös kustantajien. Viimeistään tässä vaiheessa arvostelija putoaa kelkasta. Edut summataan, haitat minimoidaan, poistetaan.

    Aika turhauttavaa on kriitikon hakea apurahoja. Turha odottaa kunniaa, mainetta, kiitosta. Arvostelijan hyveisiin kuuluu olla vähään tyytyvä. Hänestä kasvatetaan hyvää ihmistä.

    En ole kuitenkaan niin turhautunut kuin näyttää. Kirjoittaminen on tärkeämpää. Se on uskomattoman vaikeaa. Vaikeuksien voittaminen, ainakin hetkellisesti, kasvattaa ja antaa jotakin, tyydytystä. Kirjoittamaan ei ikinä opi kunnolla. Kirjoittamisen oppiminen on sitä paitsi ajattelemisen oppimista. Siksi ei aiokaan hellittää, luovuttaa. Luovuttamisestani ei minulta kysytäkään. Kriitikko lopettaa kirjoittamisen, kun päätetään. Päätökset tehdään systeemin sisäpuolella. Sitten kriitikko tekee pöytälaatikkokritiikkiä. Se on vaaratonta.

    Kriitikolla ei ole muuta suojaa kuin katos bussipysäkillä. Tästäkin eteenpäin yritän väistellä autoja. En usko, että minusta tulee systeemin osa. Semminkään kun systeemillä ei tunnu olevan pienintäkään halua siepata minua syliinsä. Ties mitä tekisin jos minua lähestyttäisiin. Pakoon juoksisin tai päälle kävisin. Minä olen tavallinen ihminen. En syntynyt neitseellisesti. Rakastan kirjoja ja elän aviollista elämää. Pidän kissoista ja anisviinasta, kuolen aikanani."

    - Parnasso 3/1979

Kun tuosta jutusta puhdistaa turhautumisen pölyn, hurskastelun ja itsesäälin vaikerruksen, tajuaa että vuonna 1979 kirjallisuuskritiikin asiat olivat melkein hyvällä tolalla, elettiin vielä idyllissä, oli varaa jopa pohtia mihin älymystö oli linnoittautunut, hah.

    Tänään ei tarvitse pohtia.

    Jos jossakin on älymystö, se on liuennut eräänlaiseen keskivertoiseen huuhaamiseen sinne sun tänne. Ei tarvitse pohtia kirjallisuuskritiikin tilaa päivälehdissä, koska se on satunnaista ja kohteetonta vikinää. Sisäsiistiä höpötystä. Mutta se ei välttämättä ole kritiikin vika eikä puute.

    Maailma on muuttunut, Kyöstiseni.

    Tai sitten elän edelleenkin kuplassa. Eikä ole varmaa tajuanko sen. Sillä kuplan ohutta seinämää ei näe, parhaimmillaan sen vaistoaa.

    ”Muuten: Mistä ihminen puhuu kaikkein mieluummin? Vastaus: itsestään. Siispä puhun itsestäni.” (Fedor Dostojevski: Kirjoituksia kellarista.)

Kriitikko työssään -
vai huvikseenko lukee?
Raili Salovaaran akvarelli vuodelta 1975.