[murusia
kuplan pohjalla]
 |
| Kyösti Salovaara 15.11.2014. Museokatu 13, Kotka. |
Ei, en
kirjoita Dostojevskistä, vaikka otsikko viittaa teokseen, joka
kolahti lukijaan kauan sitten, aivan kuten samassa klassikkosarjassa
ilmestynyt August Strindbergin melkein yhtä hullu Musta liput.
'Kauan
sitten' on kuin kellari, heitteille jätettyjä muistoja mutta myös
tukevasti läsnä. Jos et tiedä mitä tehdä, mene kellariin
katselemaan sinne vietyä, sinne jäänyttä, sinne unohdettua ja
palaat maan päälle uutena miehenä tai naisena, jos nainen olet.
Aivan
varmasti kellari tyhjennetään joskus, ja se voi olla merkki siitä
että elämänkupla siirtyy toisaalle, mutta myös siitä että
maallinen vaellus päättyy eikä siellä uudessa paikassa, josta
emme tarkemmin tiedä, kellarin tavaroilla ole käyttöä.
Jos
kellari on vanha, pitkään asutun ylemmän kerroksen maanalainen
osa, sen sisällys leikkaa sukupolvia kuin lasersäde eikä sellaista
kellaria pakahtumatta kestä. Täytyy muistaa, että kellari oli myös
nykyhetkeä: syksyllä sinne tuotiin talven koivuhalot ja muutama
säkki perunoita.
Viime
marraskuussa tyhjensimme neljä vuorokautta kellaria osoitteessa
Museokatu 13, Kotka, postinumero 48100. Kellarin täyttämisen
aloitti mummoni noin vuonna 1922. Äitini muutti Museokadulle 1946 ja
minä synnyinkin sitten.
Viime
vuoden heinäkuussa äiti muutti pois hoivakotiin ja me ryhdyimme
marraskuussa tyhjentämään kellaria.
Kun se
oli aivan tyhjä, tai melkein tyhjä otin valokuvia ja niistä näkyy
että kellarin sisällä olevaan pienempään kellariin, jossa
talvella säilytettiin perunoita ja kesällä helposti pilaantuvia
ruoka-aineita, oli jäänyt vihreä muovipussi.
Viime
lauantaina otin pussista, joka oli pienessä kellarissa ison kellarin
sisällä, neljä Parnasson numeroa, miten lie juuri tuonne
joutuneet. Lehdet olivat vuosilta 1978-79, eli vaiheesta jolloin aloin kirjoittaa kritiikkiä Parnassoon. Päätoimittajana oli tuohon
aikaan vielä Tuomas Anhava ja toimittajina Jarkko Laine ja Arto
Kytöhonka. Lehden ilmiasu ja sisällöllinen fokus oli juuri
uudistettu. Anhava ei kai enää paljon puuttunut lehden tekemiseen.
Minä kommunikoin Kytöhongan kanssa. Kuuntelin hänen puhelujaan.
Kolmekymmentäkuusi
(36) vuotta taaksepäin – muutama askel hämärään kellariin.
Miltä tuntuu? Tässäkö kuplani murusia lattian sedimenteistä
kaavin esille?
Lievästi
myötähäpeää tuntien luen purkaukseni vuodelta 1979, kellarin kirjoituksesta löydän arroganssia
itsesääliä. Mutta ollakseni kuplassa
toistan sen tähän. Sen jälkeen valossa on valoisampaa.
Muista:
kuplan olemukseen kuuluu kepeys, heiveröinen pinta joka särkyy
helposti.
 |
| Kyösti Salovaara. Kirjapussi kellarissa 15.11.2014. |
"Kirjoitan
kritiikkiä, olen kriitikko.
Kriitikot
ovat katoava laji. Korporatiiviseksi muuttuva yhteiskunta ei tarvitse
kritiikin instituutiota. Kun yhteiskunnan taloudellinen ja
poliittinen ohjausjärjestelmä ovat riittävän monisäikeisesti
sitoutuneet toisiinsa, ei kritiikille jää tilaa liikkua, olla
olemassa. Sitä ei suvaita, koska yhteiskunnalliset vastavoimat on
saatettu ainakin näennäiseen tasapainoon. Kriitikin mahdollinen
uutta luova käyttövoima on parempi pitää käyttämättömänä,
koska se saattaisi järkyttää tasapainon, viedä ennalta
arvaamattomaan kehitykseen. Kulttuuri on vain osasto tässä samassa
tavaratalossa. Tavaran tekijä, tuottaja, myyjä ja kuluttaja eivät
tarvitse ulkopuolisia herätteitä, epävarmuuden ja epäluuloisuuden
kylväjiä. Arvostelija huomaa olevansa historiallinen rudimentti;
hiertävä kivi yhteisessä kengässä.
Minä
kirjoitan kirjoista, kirjallisuudesta. Yhä uudestaan on aiheenani
jokin sellainen minkä joku toinen – kirjailija – on luonut. En
valitse aihetta, se valitsee minut. Kirjat eivät kuitenkaan synny
tyhjiössä. Ne syntyvät maailmasta ja se on pelastukseni. Siksi
minun on kirjoitettava myös maailmasta, vaikka joidenkin mielestä
se on väärin, vallan väärinkäyttöä. Sillä itsestään ei
arvostelijan odoteta kirjoittavan; omasta maailmastaan,
kokemuksistaan, tunteistaan. Hyvä olisi, jos arvostelija olisi
automaatti, jolle syötetään teksti ja joka tulostaa 'yhteisen
totuuden' joka on kaikkien osapuolien mieleen. Koska tällaisia
koneita ei vielä ole, on tavaksi tullut sanoa, että kritiikin
harjoittaminen on laillistettua väärässä olemista.
Kirjailija
kirjoittaa tarpeestaan kertoa jotakin, ilmaista jotakin, yksityistä
tai yhteistä. Kirjailijan lähtökohtana on näkemys maailmasta;
hänen kokemuksensa, tietonsa, tunteensa. Kriitikko ei kuitenkaan saa
kirjoittaa samasta syystä. Hänen ei kirjoituksillaan pidä ilmaista
omaa maailmaansa. Hänen on kätkeydyttävä. Kirjailijan on lupa
luoda teoksensa vaikkapa aggressioistaan. Kriitikko, joka kirjoittaa
aggressioistaan, on hyvin huono kriitikko, ja mikä pahinta, ”huono
ihminen”.
Olen
harrastanut kritiikin kirjoittamista viisi vuotta. Sen ajan olen
kirjoittanut Suomen Sosialidemokraattiin. Jonkin aikaa olen nyt
kirjoittanut myös Parnassoon. Arvosanaa kirjallisuustieteessä tai
estetiikassa minulla ei ole; tähtitieteessä, tilastotieteessä,
matematiikassa ja tietojenkäsittelyopissa on. Olen harrastelija,
'hack writer' ja silti olen tosissani. Suhteeni sanomalehdistöön on
tosin perinne kolmen sukupolven ajalta; isoisäni oli jonkin aikaa
jyväskyläläisen Sorretun Voiman vastaava toimittaja. Hän oli
keksijä, toimittaja, kivenhakkaaja, taloudenhoitaja, istui muutaman
kerran majestettirikoksesta Vaasan linnassa ja kuoli Tammisaaressa.
Suomen
valtioon olen työsopimussuhteessa. Se tarkoittaa, että
päivätyössäni en kirjoita arvosteluja. Työlläni ei ole
vähintäkään kosketusta kulttuuriin. Tämä taas tarkoittaa, että
kirjoitan vapaa-aikanani. Joskus tuntuu ettei minulla ole vapaata aikaa. Vuodessa kirjoitan kolmestakymmenestä viiteenkymmeneen arvostelua,
juttua. Sanon arvostelujani jutuiksi, koska en ole aivan varma siitä
minkälainen oikean arvostelun pitäisi olla.
Elän
kahdessa maailmassa. Nämä maailmat eivät koskaan kohtaa toisiaan.
Siinä skitsofreniani. Mutta kaksoiselämäni saattaa toisaalta olla
käyttövoimani. Suhde normaaliin työelämään on ehkä
terveellisempi perusta kuin suhde luentosaleihin, tutkijankammioihin
tai toimituksiin.
En tiedä
lukeeko juttujani kukaan. Sen tiedän, että kultaisella 60-luvulla
älymystön jäsenet lukivat toistensa tekstejä eri lehdistä. Nyt
kun 'älymystö' on Helsingin Sanomien palkkalistoilla, se pääsee
helpommalla, vähällä lukemisella.
Joka
tapauksessa juttujen tekemiseen menee kovasti aikaa. Arvostelijan on
luettava muutakin kuin arvostelemansa kirjat. Kiihtyvällä
nopeudella työvuodet syövät hänen henkistä pääomaansa. Vain
heikkoina hetkinä kuvittelen olevani työn sankari. Kun harjoitan
päivälehtikritiikkiä, luen käsiteltävänä olevan teoksen
kertaalleen ja kirjoitan jutun kolmesti. Ensimmäisen version
kirjoitan aina käsin, täytekynällä. Kun teen arvostelun
Parnassoon, luen kirjan kahteen kertaan ja yritän lukea
mahdollisimman monta tekijän muista teoksista, etsin tutkimuksia ja
muuta aineistoa ja jopa luen ne, jos ehdin ja jaksan. Tekstin
kirjoitan ainakin neljästi, usein useimmin.
”Kirjailijat
ja päivänkriitikot ovat käsittääkseni erkaantuneet toisistaan
paljolti siksi, että lehtimonopolit ovat imaisseet kriitikin
kirjoittamisen irti luovan toiminnan piiristä”, Juhani Niemi sanoi
kirjoituksessaan ”Kirjailija ja kriitikko” (Parnasso 8/78). Niemi
on väärässä. Kriitikoita on muuallakin kuin lehtimonopoleissa.
Muuten ”lehtimonopolit” sopivat hyvin korporatiivisen
yhteiskuntavaiheen kuvaan, toimintaan. Mutta arvostelija on yksin ja
kirjoittaa yksinäisyydessä. Hän 'luo' tuotantonsa kotonaan,
kaukana pahasta maailmasta, kaukana monopoleista. Ja hän hioo
tekstiään niin kuin hän kuvittelee oikeiden kirjailijoidenkin
hiovan omalla tahollaan. Joskus kriitikko huomaa, että kirjailija ei
olekaan välittänyt hioa tekstiään; välittänyt kantaa huolta
kielestä, ilmaisuista.
Kriitikollakin
on kirjoittavan ihmisen kunnianhimo. Hänkin kuvittelee
kirjoittavansa jonkinlaista kirjallisuutta; väliä on myös sillä
miten hän asiansa ilmaisee. Tätä eivät kaikki ymmärrä.
Kirjailijat toivovat, että kriitikko jää auton alle. Päivälehden
toimitus toivoo, että arvostelijan jutut hukkuvat postiin.
Se joka
väittää että, että arvostelija on integroitunut lehden
toimitukseen, ei tiedä mistä puhuu. Minä olen ollut tekemisissä
Eteenpäin-lehden ja Demarin kanssa. Tavallisen pikkulehden
toimitukselle arvostelija on harmin aihe; kiusankappale joka yrittää
varastaa yhdentekeville jutuilleen tärkeitä palstamillimetrejä.
Sitäkin kiusallisempaa toimituksen kannalta on, että kriitikko
tuottaa tekstiä yhtä paljon kuin palkattu toimittaja, mutta
käytännöllisesti katsoen ilmaiseksi.
Ja tässä
esimerkki: vuonna 1978 kirjoitin Demariin noin kaksikymmentä juttua,
bruttopalkkioina sain yhteensä noin kaksituhatta markkaa. Tuosta summasta on huono integroitua
mihinkään. Se sentään lohduttaa, että kirjallinen aikakauslehti
arvostaa arvostelijan työtä.
”Kriitikko
on alistunut osaksi systeemiä helpommin kuin kirjailija”, Juhani
Niemi väittää. Tässäkin näkyy hänen vääristynyt
näkökulmansa. Minäkään en ole alistunut minkään systeemin
osaksi, minkään kulttuurisen systeemin osaksi. Minulla ei ole
tapana istua kirjailijoitten pöydissä ravintola Kosmoksessa. En
tunne yhtään kirjailijaa. Arvostelijoitakaan en juuri tunne. Meidän
mafiamme ei puno juonia kirjailijaparkojen pään menoksi.
Kustantajia en tunne. He eivät tunne minua. En saa ruokaa, juomia,
etelänmatkoja. En saa edes rahaa. Puolueiden virkailijat eivät ota
minuun yhteyttä; minua ei komenneta, kehoteta, pakoteta, minulle ei
luvata virkaa sieltä eikä täältä. Enkä oikeastaan tunne
toimittajiakaan, toimituksista puhumattakaan. Jutut lähetän
postitse. Saattaa tuntua uskomattomalta, mutta joskus käy niin, että
lokakuussa kirjoitettu ja lehteen toimitettu arvostelu ilmestyy
seuraavan vuoden juhannusaaton Demarissa. Mutta minä odotan,
kriitikon kärsivällisyydellä. Palkkioitakin jaksan odottaa.
Kirjailijat
näyttävät sittenkin putoavan pehmeästi yhteiskunnan turvalliseen
syliin. Se on kaikkien etujen mukaista, myös kustantajien.
Viimeistään tässä vaiheessa arvostelija putoaa kelkasta. Edut
summataan, haitat minimoidaan, poistetaan.
Aika
turhauttavaa on kriitikon hakea apurahoja. Turha odottaa kunniaa,
mainetta, kiitosta. Arvostelijan hyveisiin kuuluu olla vähään
tyytyvä. Hänestä kasvatetaan hyvää ihmistä.
En ole
kuitenkaan niin turhautunut kuin näyttää. Kirjoittaminen on tärkeämpää. Se on uskomattoman vaikeaa. Vaikeuksien voittaminen,
ainakin hetkellisesti, kasvattaa ja antaa jotakin, tyydytystä.
Kirjoittamaan ei ikinä opi kunnolla. Kirjoittamisen oppiminen on
sitä paitsi ajattelemisen oppimista. Siksi ei aiokaan hellittää,
luovuttaa. Luovuttamisestani ei minulta kysytäkään. Kriitikko
lopettaa kirjoittamisen, kun päätetään. Päätökset tehdään
systeemin sisäpuolella. Sitten kriitikko tekee
pöytälaatikkokritiikkiä. Se on vaaratonta.
Kriitikolla
ei ole muuta suojaa kuin katos bussipysäkillä. Tästäkin eteenpäin
yritän väistellä autoja. En usko, että minusta tulee systeemin
osa. Semminkään kun systeemillä ei tunnu olevan pienintäkään
halua siepata minua syliinsä. Ties mitä tekisin jos minua
lähestyttäisiin. Pakoon juoksisin tai päälle kävisin. Minä olen
tavallinen ihminen. En syntynyt neitseellisesti. Rakastan kirjoja ja
elän aviollista elämää. Pidän kissoista ja anisviinasta, kuolen
aikanani."
-
Parnasso 3/1979
Kun tuosta
jutusta puhdistaa turhautumisen pölyn, hurskastelun ja itsesäälin vaikerruksen,
tajuaa että vuonna 1979 kirjallisuuskritiikin asiat olivat melkein
hyvällä tolalla, elettiin vielä idyllissä, oli varaa jopa pohtia
mihin älymystö oli linnoittautunut, hah.
Tänään
ei tarvitse pohtia.
Jos
jossakin on älymystö, se on liuennut eräänlaiseen keskivertoiseen
huuhaamiseen sinne sun tänne. Ei tarvitse pohtia
kirjallisuuskritiikin tilaa päivälehdissä, koska se on satunnaista ja kohteetonta vikinää. Sisäsiistiä höpötystä.
Mutta se ei välttämättä ole kritiikin vika eikä puute.
Maailma
on muuttunut, Kyöstiseni.
Tai
sitten elän edelleenkin kuplassa. Eikä ole varmaa tajuanko sen. Sillä kuplan ohutta seinämää ei näe, parhaimmillaan sen vaistoaa.
”Muuten:
Mistä ihminen puhuu kaikkein mieluummin? Vastaus: itsestään.
Siispä puhun itsestäni.” (Fedor Dostojevski: Kirjoituksia
kellarista.)
 |
| Kriitikko työssään - vai huvikseenko lukee? Raili Salovaaran akvarelli vuodelta 1975. |
