Suomen reunalla

[Onko sanomaton sana vapautta?]

                                                                                                     Kyösti Salovaara 2015.
Suomen reunalla - Kehä I tiistaina klo 13:30. 

”Suomi on pysynyt sananvapauden mallimaana vuosien ajan eri sananvapausjärjestöjen listauksissa”, kirjoitti Helsingin Sanomat viime sunnuntaina, ja jatkoi...

    Jatkoi siis, että Toimittajat ilman rajoja -järjestö sijoitti helmikuussa Suomen kuudennen kerran sananvapauden ykkösmaaksi.

    Sunnuntaina 3.5 vietettiin kansainvälisen lehdistönvapauden päivää.

    ”Jokaisella on sananvapaus”, todetaan Euroopan ihmisoikeussopimuksessa. ”Tämä oikeus sisältää vapauden pitää mielipiteensä sekä vastaanottaa ja levittää tietoja ja ajatuksia alueellisista rajoista riippumatta ja viranomaisten siihen puuttumatta.”

    Totisesti, sana on vapaata pohjan perukoilla tai ainakin Helsingissä.

Sanaa siis käytetään vapaasti. Mielipiteitä piisaa.

    Ihmisoikeussopimuksen 10. artikla julistaa, että mielipiteitä ja tietoja pitää saada vapaasti levittää, rajoista ja viranomaisista välittämättä. Torilla sanottu lause kantaa kuulijan korvaan ilman, että viranomainen puuttuu sen välittämiseen tai että sen sisältöä korjailtaisiin.

    Kun lehtimiehet ja mediapomot puhuvat sananvapaudesta, he tarkastelevat asiaa sanan lähettäjänä. Heillä on oikeus lähettää mielipiteitä ja tietoja vastaanottajille, joskus rahallista korvausta vastaan, joskus näennäisesti ilmaiseksi. Tiedon lähettämisen ja levittämisen markkina mittaa sananvapautta.

    Mutta sananvapauden julistuksessa puhutaan myös tiedon ja mielipiteen vastaanottamisen vapaudesta. Se on yhtä tärkeä vapaus kuin niiden lähettämisen ja levittämisen vapaus.

    Onko sana vapaa, jos tietoa ei kirjoiteta levitettäväksi? Jos ei ole mitään vastaanotettavaa? Kun sana jätetään sanomatta ja viesti lähettämättä, onko sekin sananvapautta?

Tietenkin vaikeneminen on sallittua. Ihan kultaa toisinaan.

    Mutta jos jostakin asiasta sanotaan jotakin, eikö siitä pitäisi sananvapauden toteuttamiseksi yrittää sanoa kaikki, tai ainakin kaikki oleellinen, kaikki se mitä pystytään sanomaan. (Koko totuus jää jumalien haltuun eikä siihen ole nokan koputtamista.)

    Aktuelli esimerkkini sanomatta jättämisestä on naiivi, eikä maailman tärkein asia, mutta... maailma on pullollaan tärkeitä asioita ja vähemmän eikä niistä etukäteen tiedä mikä on mitäkin.

    Nyt kun eletään jalkapallon juhlaviikkoja, niin kuin on täälläkin todettu, esimerkki koskee jalkapallojournalismia. Täsmällisemmin sanottuna Helsingin Sanomien jalkapallojournalismia – sitä mitä siellä sanotaan ja mitä ei.

    Helsingin Sanomien urheiluosasto on muuttanut suhdettaan kotimaiseen jalkapallon ja Veikkausliigan seuraamiseen.

    Itse asiassa Hesari ei enää seuraa Veikkausliigan tapahtumia. Se seuraa pelkästään helsinkiläisten liigaseurojen pelejä. Hesarin lukija saa syvätietoa HJK:n ja HIFK:n peleistä ja pelaajista, mutta ei lainkaan tietoja muiden liigaseurojen peleistä ja niiden pelaajista. Helsingin Sanomien lukija tietää paremmin ja enemmän NHL:n tai KHL:n tai jonkun muun L:n jääkiekkotapahtumista kuin jalkapallopeleistä Tampereella, Rovaniemellä, Kotkassa tai Turussa.

    Pari viikkoa sitten Hesarin urheiluosasto käytti monena päivänä paikallisottelun huuman nostamiseen ja jälkitunnelmien seurantaan sivukaupalla arvokasta palstatilaa. Tapio Keskitalo leijui pilvissä, hänen mukaansa "Stadin derby toi Veikkausliigan vihdoin kahvipöytiin". Keskitalon mielestä HJK:n ja HIFK:n välisen derbyn suosio nosti koko Veikkausliigan arvostusta ja merkitystä. Ulkopelillisen jalkapallokulttuurin rantautuminen Töölön areenalle villitsi HS:n toimituksen.

    Paradoksi on siinä, että samaan aikaan Helsingin Sanomat ei sanallakaan kertonut millaisia pelejä muualla Suomessa pelattiin. Tekeekö vaikeneminen siis hyvää kotimaiselle jalkapallolle? Hiljaisuusko elvyttää Veikkausliigan?

    Helsingin Sanomien urheiluosaston lukijalle Suomi loppuu Kehä kolmoselle tai oikeastaan jo Kehä ykköselle. Sen jälkeen alkaa tuntematon maa, josta informaatio ei kulje reunan yli Helsinkiin kuin satunnaisesti.

    Suurimman suomalaisen lehden näkökulma on rajattu: Helsinki on Suomi, Suomi on Helsinki. Tähän se lisättynä että Helsinki tarkoittaa kantakaupunkia, sitä mainiota aluetta Pasilasta etelään.

    Suomi on vielä pienempi kuin sanotaan.

Otteluselostus (osa).
HS maanantaina 4.5.2015.

Ihmisoikeussopimuksen 10. artiklassa todetaan, että sananvapauteen kuuluu vapaus vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä.

    Toteuttaako Hesari tässä mielessä arvostamaansa vapautta? Tämän yhden esimerkin valossa.

    Jos kotimaisen jalkapallon joukkueita ei ole olemassa – lehden palstoilla – muuten kuin silloin kun ne pelavat Helsingissä tai kun helsinkiläiset matkustavat Kehä kolmosen taakse kohtaamaan jonkun ei-helsinkiläisen joukkueen, jota ei väliaikoina ole olemassakaan, niin toteutuuko lukijan sananvapaus saada tietoja?

    Kafkamaisessa tieteisromaanissa tämä tietenkin olisi kiinnostava asetelma: jossakin on joukkueita ja pelaajia jotka osallistuvat johonkin kokonaisuuteen, josta ei näy muuta kuin pari Helsingissä nähtyä pilkahdusta ja silti puhutaan Veikkausliigasta ja sarjasijoituksista ikään kuin muuallakin tapahtuisi jotakin vaikka kukaan ei tiedä siitä mitään. Muu Suomi siis vaikuttaa helsinkiläisten elämään vaikka siitä, tuosta Suomesta vaietaan eikä sitä ole olemassa.

    Niinpä tämän viikon maanantaina Hesari hehkutti, että HJK siirtyi Veikkausliigan piikkipaikalle, mutta onko se iso uutinen, jos ko. liigassa ei ole muita joukkueita kuin HJK ja HIFK? Mimmoinen piikkipaikka se oikeastaan on?

    Vakavampi kysymys kuuluu: olisiko Helsingin Sanomilla ei pelkästään oikeus vaan nimenomaan velvollisuus pyrkiä käsittelemään koko totuutta eikä vain sen pientä osaa?

Eduskuntavaalien jälkeen paljastui, että helsinkiläinen punavihreä (vihreänpunainen) taiteilijaeliitti elää kuplassa, joka ylettyy korttelikapakasta – oltiinpa sitten Punavuoressa, Kalliossa, Töölössä, Eirassa tai Katajanokalla – aina korttelin reunalle asti. Sen jälkeen alkaa tuntematon Suomi.

    Rehellisesti täytyy tietenkin tunnustaa, että jokainen meistä elää omassa kuplassaan. Miten sitä muuten pysyisi kuivana? Sekin on ilmeistä, että kuplan paikkaa voi hetkellisesti siirtää sen rikkoutumatta.

    Mutta saako ja voiko vastuuntuntoinen julkaisu elää samanlaisessa, muutaman korttelin laajuisessa kuplassa? Jos Suomi näyttää Elielinaukion tuntumasta katseltuna loppuvan totaalisesti Kehä ykköselle, niin onko vikaa näkijässä vai kokijassa? Sanoman lähettäjässä vai sen vastaanottajassa?

    Ironia on siinä, että me voimme olla samaa tai eri mieltä sanomasta, joka meille kerrotaan, välitetään ja levitetään, mutta miten suhtautua niihin ”sanomiin” joita ei ole sanottu, kirjoitettu eikä levitetty?

    Sanallapa kysyn: voiko sanomattomasta sanasta reklamoida?

    Edelleen, onko sanomaton sana sanatonta vallankäyttöä?

    ”Harvaan asutussa maassa ihmisiä voidaan valvoa kadottamalla heidät näköpiiristä”, kirjoitti Erno Paasilinna.

    Kehä ykkösen takaisen Suomen sanallinen unohtaminen on joko tarkoituksellista vallankäyttöä tai pelkkää itsekeskeistä tyhmyyttä.

                                              Kyösti Salovaara 2015.
Veikkausliigakenttä toisaalla:
Arto Tolsa areena, Kotka.
Maanantaina 4.5 uusi "nurmikko" odotti vielä
ensimmäistä peliä.