Sananvapauden pamputtaminen

 [sensuurin ja itsesensuurin välissä]

Putinin hyökättyä Ukrainaan
Espanjan jalkapalloliigan ottelujen tv-lähetyksissä
ryhdyttiin muistuttamaan sodasta, ensin ruudulla luki STOP WAR
 ja sen jälkeen STOP INVASION.
Kuvakaappaus C More Sport -lähetyksestä Vitoria-Gasteizin
kaupungista ottelusta Alavés vs. Sevilla 4.3.2022.

Kouluhallitus on pyytänyt Suomi-Neuvostoliitto-seuralta lausunnon Laulajaisen ja Tahvosen kirjoittamasta Lukion maantiedon oppikirjasta, josta Taisto Sinisalo (kom) teki viime syksynä eduskuntakyselyn.

    Silloin määrättiin kirjasta poistettavaksi luku, jonka otsikkona oli Maailman poliittinen karttakuva. Tekijät kirjoittivat luvun uudelleen ja kouluhallitus pyysi siitä normaaliin tapaan kaksi asiantuntijalausuntoa.

    Kouluhallitus ei ilmeisesti katso niitä riittäviksi, koska se on nyttemmin pyytänyt myös Suomi-Neuvostoliitto-seuraa esittämään mielipiteensä.

    ”Tällaista ei ole tiettävästi koskaan ennen Suomen oloissa tapahtunut”, kertoo yliopettaja Eino Tahvonen.

- Helsingin Sanomat lauantaina 4.3.1972.

OY TEBOIL AB on pyytänyt Oulussa ilmestyvää sitoutumatonta sanomalehti Kalevaa pidättäytymästä sanan ”sota” käytöstä Teboilia koskevassa uutisoinnissa.  

    Kalevan mukaan pyyntö liittyi lehden Teboil-uutisointiin liittyvään journalistiseen tarkistusprosessiin. Prosessissa haastateltava saa sitaattiensa ohella nähdä myös niiden kontekstin eli käytännössä valmiin jutun.

   Teboilin Kalevalle tekemän pyynnön mukaan Ukrainan sotaa pitäisi kutsua lehden jutuissa sodan sijasta korkeintaan konfliktiksi. 

  ”Me olemme tehneet sen linjauksen, että emme osallistu poliittisiin keskusteluihin emmekä siksi käytä sanaa sota”, Oy Teboil Ab:n viestintäjohtaja Toni Flyckt perustelee pyyntöään Kalevassa.

- Ilta-Sanomat tiistaina 8.3.2022.

Näinä aikoina, eikä muita ole saatavilla, ihmisen mieli käpertyy negatiiviseen spiraaliin. Tuntuu että normaalista ollaan yhä kauempana sekä yleisesti että yksityisesti.

    Totalitaarisessa valtiossa valta ja tieto kulkevat samaan suuntaan, ylhäältä alas.

    Yksinvaltias kuvittelee tietävänsä kaiken. Hänen ei tarvitse välittää, mitä kansalaiset ajattelevat, koska nämä tottelevat johtajan komentoja.

    Mutta tietääkö johtaja sittenkään kansalaisten ajatukset?

    Ilmeisesti ei tiedä, koska Venäjällä säädettiin laki, joka määrää tiedotusvälineet valehtelemaan sodan kulusta. Sanaa ”sota” ei saa käyttää. Venäjä ei sodi Ukrainaa vastaan. Sodasta ja hyökkäyksestä kertomisesta tuomitaan vankeuteen.

    Kiinassa puolestaan harjoitetaan eräänlaista markkinataloutta, mutta tuskin lainkaan minkäänlaista demokratiaa. Niinpä Kiinassa kiellettiin Englannin Valioliigan pelien tv-lähetykset, koska englantilaisissa jalkapallokatsomoissa näkyy Venäjän hyökkäystä vastustavia plakaatteja ja Ukrainan kansan vapautta puolustavia tifoja.

    Sekä Venäjällä että Kiinassa johtajat pelkäävät kansalaisten ajatuksia. Siksi he eivät pääse perille näiden ajatuksista. Tätä paradoksia itsevaltias ei tajua. Lopulta se koituu tyrannin kohtaloksi.

”Vielä yksi asia panee vähän epäilemään propagandan tavoitteita”, kirjoitti Bertolt Brecht Natsi-Saksan tilanteesta vuonna 1937. Brecht päätti runonsa Propagandan välttämättömyydestä näin: ”Mitä enemmän meidän maassa / on propagandaa / sitä vähemmän on kaikkea muuta.”

    Kirjoittaako joku venäläinen runoilija näinä päivinä samanlaisia säkeitä, yhtä hyytäviä huomioita? Kirjoittaako henkensä kaupalla?

    Venäläistä ja kiinalaista komentotaloutta on helppo kritisoida, koska propaganda on äkkijyrkkää. Kävipä Putin Ukrainassa sotaa tai toimittipa hän siellä pelkästään sotilaallista erikoisoperaatiota, sanalla ei ole väliä, koska tiedämme että syyttömiä ihmisiä tapetaan, taloja pommitetaan ja alueita valloitetaan. Todellista todellisuutta ei voi häivyttää sopivia sanoja valitsemalla, epäsopivia välttelemällä.

    Totalitaarisessa yhteiskunnassa sensuuri perustuu pelkoon. Kansa pelkää, johtaja pelkää, kaikki pelkäävät toisiaan.

    Mutta mihin itsesensuuri perustuu Suomen kaltaisissa demokratioissa?

    Häijympi kysymys kuuluu: Onko suomalaisessa kulttuurissa jotakin samaa kuin venäläisessä? Onko Suomessa totuttu pitämään suut supussa ettei kuningas tai tsaari pahoittaisi mieltään ja ryhtyisi rajoittamaan kansalaisten vapauksia? Ja onko kuninkaan ja tsaarin tilalla nykyään militantit kansalaisaktivistit, jotka vahtivat sanoja ja niiden ”sallittuja” merkityksiä?

Otteluvälähdys Sevillasta La Ligan pelistä
Betis vs. Atlético Madrid 6.3.2022.
Kuvakaappaus C More Sport -lähetyksestä.

Sananvapaus saattaa liittyä oleellisesti sekä demokratiaan että markkinatalouteen, mutta voiko tuosta sidoksesta olla varma?

    Onko demokraattisia yhteiskuntia, joissa vallitsee totalitaarinen taloudenpito? Onko jossakin markkinatalouksia, joissa sana ei ole vapaata eikä kansalaiset pääse valitsemaan päättäjiään vapaasti?

    Sananvapaus on ikään kuin puun ja kuoren välissä, jotakin vallanpitäjän ja kansan välissä.

    Yrjö Ahmavaara pyrki 1970-luvulla todistamaan matemaattisesti, että yhteiskunnassa vallitsevat hierarkiat riippuvat ja johtuvat käytössä olevien tuotantovoimien säätelykyvystä. Mitä enemmän taloudessa on joustavuutta, resilienssiä ja autonomisia yksiköitä, sitä vähemmän tarvitaan hierarkiaa ja sitä vapaampia, niin luulen Ahmavaaran järkeilleen, sekä kansalaiset että instituutiot ovat. Taloudellisen säätelykyvyn voi Ahmavaaran mukaan investoida vaikkapa tasa-arvon toteuttamiseen.

    Sananvapaus lienee keskeinen tekijä hierarkioiden purkamisessa, joustavuuden ja autonomian kehittämisessä. Tuotantovoimien joustavuus edellyttää tietoa ja tekniikkaa.

    Ahmavaaran johtopäätös tuntuu myös tänään uskottavalta ja rationaaliselta: ”Yhteiskunnan jäsenenä olevan aktorin toimintavapauden rajoittaminen, kohdistuipa tämä yksilöihin tai kokonaisiin väestöryhmiin, on aina kaksiteräinen miekka: se lamauttaa myös jäljelle jäävän yhteiskunnan osan toimintakykyä. Jos toimintavapauden rajoitukset kehittyvät joidenkin väestöryhmien vainojen asteelle, seurauksena on koko yhteiskuntaelämän epäinhimillistyminen, raaistuminen: pelko astuu inhimillisten tarpeiden tyydyttämisen tilalle elämää hallitsevaksi motiiviksi.” (Ahmavaara: Yhteiskuntakybernetiikka. Weilin + Göös, 1976.)

Negatiivisten ajatusten syövereistä silmäilen ranskalaisen Alexis de Tocquevillen teosta Demokratia Amerikassa, joka ilmestyi alkuaan vuosina 1835 ja 1840.

    Tocquevillen havainnoissa on selittämätöntä viisautta ja kaukonäköisyyttä. Häntä lukiessa luulee oivaltavansa perusasioita, jotka pätevät yhä, vaikka 2000-luvun demokraattinen yhteiskunta on päällisin puolin aivan toisenlainen kuin 1830-luvun Yhdysvallat.

    Tulee myös tunne, että meidän ajassamme asiat ja ilmiöt kääritään vihjauksiin ja epämääräiseen sanomiseen eikä niistä puhuta suoraan, toisin kuin Tocqueville puhuu tai ainakin yrittää puhua.

    Kun Tocqueville kirjoittaa sanomalehdistä, hän tuntuu olevan tiedonvälityksen ja "joukkomedian” ytimessä, vaikka kyyninen 2020-luvun kansalainen saattaa pitää hänen huomioitaan naiivina ja romanttisena. Sitä paitsi, ei kai vuonna 1830 ollut mitään joukkotiedotusta?

    Silläkin uhalla, että olen naiivi ja romanttinen, lainaan Tocquevilleä.

    Tocquevillen mielestä sanomalehtiä tarvitaan, jotta erillään asuvat ja toisistaan riippumattomat ihmiset saadaan toimimaan yhdessä. Sanomalehti on tiedonlähde jota ei tarvitse etsiä, ”vaan se ilmestyy päivittäin ja kertoo lyhyesti päivän asioista”.

    Sanomalehden olemus liittyy tasa-arvoon. ”Sanomalehdet ovat siis sitä tarpeellisempia, mitä tasa-arvoisempia ihmiset ovat ja mitä enemmän on syytä pelätä individualismia”, Tocqueville sanoo. ”Olisi niiden merkityksen väheksymistä luulla, että ne vain takaavat vapauden. Nehän pitävät yhteiskuntaa yllä.” (Tocqueville: Demokratia Amerikassa. Suom. Sami Jansson. Gaudeamus, 2006.)

    Tocqueville myöntää, että sanomalehdet saavat demokraattisten maiden ihmiset usein ryhtymään harkitsemattomiin hankkeisiin, mutta ilman sanomalehtiä ei olisi yhteistoimintaa lainkaan. Lehtien avulla ihmisjoukot omaksuvat saman suunnitelman ja myös keinot toteuttaa yhdessä laaditut suunnitelmat.

    ”Mitä tasa-arvoisemmiksi olot käyvät ja mitä heikommiksi yksilöt muuttuvat, sitä helpommin he jättäytyvät virran vietäviksi”, Tocqueville kirjoittaa ja kuulostaa modernilta somekriitikolta. ”Silloin heidän on vaikea pitää yksin kiinni muiden hylkäämästä mielipiteestä.”

    Tarkoittaako demokratia todellakin jossakin mielessä yksilöllisyydestä luopumista? Sitäkö kompromissit merkitsevät? Konsensuksen idea?

    Tocquevillen johtopäätös:

    Sanomalehti vastaa yhdistystä: voisi sanoa, että se puhuu kullekin lukijalleen kaikkien muiden nimissä ja vie lukijansa mukanaan sitä helpommin, mitä heikompi kukin on yksinään. Sanomalehden valta siis kasvaa sitä mukaa kuin ihmiset tulevat tasa-arvoisemmiksi.

Otteluvälähdys Madridista 5.3.2022
La Liga ottelusta Real Madrid vs. Real Sociedad.
Kuvakaappaus C More Sport -lähetyksestä.