Huonoja hyviä

[ja hyviä huonoja uutisia]

Helsingin Sanomat 31.12.2023

Maailman jakaminen kahteen selvästi erottuvaan puoliskoon on yksinkertaista ja vaistomaista mutta myös dramaattista, koska se vihjaa konfliktiin, ja me teemme sitä koko ajan, ajattelematta. Journalistit tietävät sen. He esittävät tarinansa kahden vastakkaisen kansan, näkemyksen tai ryhmän konflikteina… Journalistit ovat tarinankertojia.

-  Hans Rosling: Faktojen maailma.

Kielteisen tekemiseen meidät on vasta velvoitettu; myönteinen on jo annettu meille.

- Franz Kafka: Mietelmiä synnistä, kärsimyksestä, toivosta ja oikeasta tiestä.

Vanhan vuoden väistyessä ja uuden pilkottaessa täkin alta media ryhtyi pesemään uutisiaan. 

    Sillä taitaa vähän omatunto kolkuttaa kun niin monta huonoa uutista on vuoden mittaan tullut painetuksi ja digipöydälle pannuksi.

    Sekä Helsingin Sanomat että Yle keräsivät hyviä uutisia vuoden 2023 varrelta. Niitä löytyi.

    Kyynikot toki väittävät ettei ”hyviä uutisia” ole olemassakaan, koska hyvän kertominen ei ole uutinen. Olemassaolo on hyvää sellaisenaan, kertoopa siitä julkisesti tai ei. Olemassaolevan tilan järkyttäminen on sitä vastoin uutinen, ja koska se järkyttää, se on huono uutinen. Kukapa haluaisi omaa tilaansa järkyttää.

Myönteinen on meille annettu, leukaili Franz Kafka. Kielteiseen pitää ryhtyä.

    Olen joskus lukenut, että negaatio sisältää enemmän informaatiota kuin myönteinen. En tiedä onko noin ja että olenko asian ymmärtänyt oikein.

    Mediaa seuraamalla niin voisi ajatella, mutta asiassa on toinen puolensa, tuo Hans Roslingin kuvaama ihmisen vaistomainen pyrkimys jakaa maailma kahtia, minuun ja muihin, meihin ja heihin, suomalaisiin ja kiinalaisiin, pitkiin ja pätkiin, lihaviin ja laihoihin, fiksuihin ja tyhmiin ja lopulta jalkapallon kannattajiin ja niihin jotka eivät ymmärrä hyvän urheilun päälle.

    No, jos mennään informaatioon, niin lause ”tänään ei sada vettä” ilmaisee enemmän kuin ylimalkainen ”tänään on poutapäivä”. Tai ainakin se ilmaisee säätilan tarkemmin kuin ”poutapäivä” monenlaista keliä luvatessaan.

    Täsmällinen ilmaisu ei ole epämääräistä.

Meillä on uutisista ja journalismista sinisilmäinen käsitys. Uskomme että uutinen on aina puolueeton, neutraali kuva jostakin mitä on tapahtunut, jostakin mitä kerrotaan jossakin ajatellun ja puhutun.

   Näin tehdessä unohtuu, että uutisen takana on ihminen, journalisti tai naapuri, joka kuulemma näki kun kissa juoksi puuhun.

   Mutta niin kuin Rosling sanoo ja kokemuksesta tietää, journalismi kertoo tarinoita, joissa pitää olla draamaa. Ja draama syntyy binaarisesta ajattelusta, konfliktien kuvaamisesta, niiden etsimisestä kissojen ja koirien avulla.

    Olemme lukeneet laatulehti New York Timesin hermostuneen huomatessaan, että tekoälyohjelmalle on ”opetettu” lupaa kysymättä miljoonia rivejä lehden artikkelimateriaalia. Moinen tietysti loukkaa ja varsinkin riistää lehden henkistä pääomaa, jota se on kerännyt vuosikymmeniä.

    Jokin aika sitten olin lukevinani (en muista mistä, anteeksi), että kun tekoälyohjelmalle esitettiin yhteiskunnallisia kysymyksiä, sen vastaukset olivat selkeästi vasemmistolaisia. Kyynikko kysyy: mistä se oli oppinut vasemmistolaiseksi? 

    Kyynikko vastaa itselleen: lukemalla laatulehtiä!

HS nettilehti 29.12.2023

HS printtilehti 30.12.2023

Kun uutinen kertoo jotakin, myös ilmaisulla on merkitystä. Uutisen muotoa ei voi täysin erottaa sen sisällöstä, substanssista. Muoto on myös sisältöä. Sanojen valinta ei ole puolueetonta, koska puolueettomia lauseita on vähän, jos lainkaan.

    Otan konkreettisen esimerkin.

    Viime perjantaina Helsingin Sanomat julkaisi nettilehdessään taloustoimittaja Alex af Heurlinin uutisartikkelin työeläkkeiden vuodelle 2024 tulevista korotuksista. Netissä artikkeli otsikoitiin raflaavasti: Eläkkeiden ostovoima kasvaa ensi vuonna kohisten.

    Seuraavana päivänä sama artikkeli julkaistiin printtilehdessä otsikolla Eläkkeiden ostovoima kasvaa ensi vuonna tuntuvasti.

    Netissä uutisjournalismi korosti vastakkainasettelua palkansaajat (joiden ansiot eivät kasva kohisten) vs. eläkeläiset, joilla menee liiankin hyvin.

    Printtilehdessä pantiin sordinoa otsikointiin kenties - jos salaliittoteoriaa haluaisi viljellä - siksi että nettiä lukevat nuoret (työssäkäyvät) ja printtiä vanhat (eläkeläiset). Haluttiin olla mielin kielin molemmille ryhmille.

    Mutta oleellisinta on, että itse artikkelissa Alex af Heurlin kertoi kokonaan toisenlaisen tarinan, eli sen kuinka eläkkeiden ostovoima laski pitkän aikaa ja vasta nyt inflaatiokorjauksen myötä saavutetaan monta vuotta sitten vallinnut ostovoiman taso.

   ”Ensi vuodesta on tulossa siis suhteellisesti hyvä eläkkeensaajille”, Alex af Heurlin kirjoitti. ”Eläkeläisten ostovoiman kehityksessä ei ole kuitenkaan hurraamista, jos tarkastelee asiaa neljän viime vuoden ajalta. Veronmaksajain keskusliiton laskelmien mukaan ainoastaan pienituloisimpien eläkeläisten ostovoima on noussut oleellisesti vuoden 2019 jälkeen. Pienituloisten, alle tuhat euroa kuukaudessa tienaavien ostovoima on ensi vuonna arviolta 4,5 prosenttia suurempi kuin vuonna 2019. Keskituloisilla ja suurituloisilla eläkeläisillä ostovoima noussee ensi vuonna käytännössä 2019 tasolle. Eläkeläisten ostovoima notkahti varsinkin vuonna 2022. Indeksitarkistukset jäivät tuolloin maltillisiksi, koska ne tehtiin vuoden 2021 maltillisten inflaatiolukemien perusteella.”

    Kenen pussiin Hesarin toimitus arveli pelaavansa vääristellessään otsikoinnilla af Heurlinin asiallisen ja neutraalin artikkelin substanssia?

Uutiset ovat uutisia ja kelit myös. Pipo päässä ei parane kävellä paljain jaloin.

   Eilen keskiviikkona kerrottiin, että Ruotsissa mitattiin kovempia pakkasia kuin Suomessa.

   Onko Ruotsi taas Suomea parempi?

   Vai onko se hyvä uutinen, että Suomessa on lämpimämpää?

   Voiko pakkasuutisen kokea myönteisenä tai kielteisenä?

   Jos voi, onko se hyvä huono uutinen vai huono hyvä?

Kyösti Salovaara, 1.1.2024.

Kireän pakkasen panema suomalainen maisema -
hyvä vai huono uutinen?

       

Mielipide on faktaa

[Ovatko faktat mielipide?]

Kyösti Salovaara, 2017.

Colonna, kuvailkaapa ystävillemme, kuinka voi noudattaa tai olla noudattavinaan demokraattisen journalismin erästä keskeistä periaatetta: faktojen ja mielipiteiden erottamista toisistaan. Lehteen tulee paljon mielipiteitä, jotka myös esitetään mielipiteinä, mutta kuinka osoitetaan, että muissa artikkeleissa on vain tosiasioita.

- Umberto Eco: Numero Zeron tapaus. Suom. Helinä Kangas. WSOY, 2015

Älyllinen integriteetti on juuri sitä: että antaa itselleen aikaa ajatella omilla aivoillaan. Mutta ennen kaikkea älyllinen integriteetti tarkoittaa, ettei osta sitä, mikä menee parhaiten kaupaksi näkemysten markkinoilla.

- Yrsa Stenius: Sanojen valtias. Suom. Laura Jänisniemi. Teos & Förlaget, 2016.

Integriteetti: Koskemattomuus, loukkaamattomuus.

- Nykysuomen sivistyssanakirja – Vierasperäiset sanat. WSOY, kuudes painos, 1980.

Faktum(i): (lat. Factum < facere = tehdä), mon faktat, tapahtunut seikka; tosiasia, todellinen tapahtuma.

- Sivistyssanakirja. Otava, kymmenes painos, 1960.

Näinä aikoina puhe sanoista ja merkityksistä kuulostaa ylellisyydeltä.

    Hapuilevasti yritän pohtia sitä, että ovatko faktat pelkästään faktaa vai muuttuvatko ne ”mielipiteeksi” kun niitä sopivasti yhdistellään ja kun niistä osa tarkoituksella jätetään kertomatta.

    Mitä fakta tarkoittaa?

    ”Tapahtunut seikka, tosiasia, todellinen tapahtuma”, selittää sanakirja, joka ei tunnista sanaa ”fakta”, koska latinan kielessä yksikkömuoto on factum. Mutta sanan alkuperäinen merkitys on kiehtova johtolanka aiheeseen: facere = tehdä.

    Joo, tiedän, että sanojen ja merkityksien pohtiminen juuri tänään kuulostaa ylellisyydeltä. Se on vähän samaa kuin runsaan lounaan jälkeen kaivelisi hammastikulla hampaiden välejä samaan aikaan kun ravintolan toisessa päässä ihmisiltä katkotaan päitä suruttomasti – ja päiden katkojat ovat antaneet sanoille uudenlaisia merkityksiä, joiden tarkoituksena on estää todellisuuden ymmärtäminen.

Sanojen, lauseiden ja sitä mukaa todellisuuden ymmärtämiseen tarvitaan älyllistä integriteetiä ja älyllistä kunniallisuutta, niin kuin Yrsa Stenius kirjoitti teoksessaan Sanojen valtias.

    Ei pidä ostaa sitä, mikä menee näkemysten markkinoilla parhaiten kaupaksi.

    Steniuksen muistutus panee tarkkailemaan uutisvirtaa kriittisesti, hieman etäältä. Faktoja käytetään myös mielipiteiden myymiseen.

    Älyllinen kunniallisuus on melkein sama asia. ”Älyllinen kunniallisuus on sitä, ettei anna minkään asiaankuulumattoman vaikuttaa käsitykseen, jonka muodostaa ja jonka ilmaisee itselleen ja muille”, sanoo Stenius. ”Jos joku, josta en lainkaan pidä, kirjoittaa loistavan artikkelin aiheesta, jonka itsekin hallitsen, vaatii älyllistä kunniallisuutta myöntää, että artikkeli on oikein hyvä, ja etenkin myöntää se itselleen.”

    Jos älyllisen kunniallisuuden suhteen pettää itseään, eksyy pahasti ja tekee itselleen enemmän pahaa kuin muille.

    Takin kääntäminen ei näin ollen ole kohtalokas synti, ei varsinkaan silloin jos takkia on pitänyt yllään väärinpäin.

Mutta miten toimittaja Colonna vastasi esitettyyn kysymykseen Umberto Econ journalismia satiirisesti käsittelevässä teoksessa Numero Zeron tapaus?

    Faktojen ja mielipiteiden erottaminen toisistaan on aivan yksinkertaista, Colonna vastasi.

    Jos uutinen on esimerkiksi tulipalo tai auto-onnettomuus, toimittajat eivät voi tietenkään kirjoittaa mitä he itse ajattelevat tapauksesta. ”Niinpä he ottavat artikkeliin jonkun todistajan, kadunmiehen, julkisen mielipiteeen edustajan lausunnon.” Kun tuo lausunto pannaan lainausmerkkeihin, siitä tulee tosiasia, fakta. Se on fakta siinä mielessä, että noinhan haastateltu on vastannut. Facere = tehdä - ja tehty on!

    Mutta jos toimittaja ottaa mukaan vain yhden haastatellun mielipiteen, joku voi pitää sitä toimittajan omana ajatuksena. Tämän estämiseksi toimittaja haastattelee kahta ihmistä, joilla on tapahtuneesta eri näkemys, vastakkainen. Näin lukija tajuaa, että lehti ottaa kiistämättömän tosiseikan huomioon.

    ”Oveluus piilee siinä”, Colonna selittää, ”että ensiksi lainausmerkeissä kerrotaan hyvin banaali mielipide, sitten toinen järkevämpi, joka lähenee toimittajan omaa näkemystä. Näin lukijalle syntyy mielikuva, että häntä on informoitu kahdesta eri asiasta, vaikka todellisuudessa hänet johdatellaan hyväksymään uskottavana vain toinen niistä.”

    Ikään kuin lukijan huomaamatta fakta muuttuu mielipiteeksi, mutta koska vaihtoehtoisista mielipiteistä vain yksi tuntuu uskottavalta, mielipiteestä tuleekin faktaa.

    ”Uutiset eivät tee lehteä vaan lehti tekee uutiset”, Umberto Eco piruilee.

Helsingin Sanomien kulttuuriosaston
"etusivu" tiistaina 8.3.2022
johdattaen Suvi Aholan kirjoittamaan artikkeliin.

Otan toisenlaisen esimerkin. Se tuntunee rohkealta, mutta suhtaudun esimerkkiini enemmän huvittuneena kuin journalismiin pettyneenä. Tai niin kuin Stenius sanoi: älyllinen kunniallisuus tarkoittaa erilaisten mielipiteiden hyväksymistä, joskus jopa niiden kannalle siirtymistä.

    Helsingin Sanominen kulttuuriosasto avautuu joka päivä johtoartikkelilla, jolla on oma etusivunsa. Tällä etusivulla iso kuva tai piirros johdattaa artikkelin aiheeseen ja/tai sen väitteisiin. Yleensä artikkelissa haastatellaan jotakuta taiteilijaa, joka syystä tai toisesta on juuri tänään ”uutinen”. Facere = tehdä.

    Tunnustan että nämä Hesarin kulttuurin pääartikkelit ovat enemmän tai vähemmän ärsyttäneet minua ja aika harvoin viitsin lukea niitä perinpohjaisesti. Ne eivät puhuttele minua, koska liikkuvat niin usein kummallisessa voimaannuttavan tyttöenergian tai sukupuolettomuuden kulttuurimiljöössä.

    Niinpä melkein repesin riemusta, kun viime viikolla tajusin, että aikavälillä 3.3 – 12.3.2022 kultuuriosaston pääartikkelien pääosassa oli pelkästään naisia, naistaitelijoita, ja vain yhdessä artikkelissa oli mukana myös toista sukupuolta edustava haastateltava.

    Oliko kysymys vahingosta vai lehden linjasta? Tarkoitettiinko sanoa, että vain naisilla on vuonna 2020 merkitystä taiteessa ja kulttuurissa? Tai jos ei tarkoitettu, mihin sitten pyrittiin?

    Jopa Umberto Econ toimittaja Colonnalla olisi haastetta yrittäessään selittää, miten Hesarin kulttuuriosasto valitsee aiheensa.

    Jotta esimerkkini ei jäisi uskon varaan, listaan tähän Hesarin kulttuurin pääartikkelien taiteilijat aikavälillä 3.3. - 12.3.2022: Hanna Bergholm, Siiri Solalinna, Saila Kivelä, Rauha Kyyrö, E.L. Karhu, Tatiana Elf, Henna Karppinen-Kummunmäki, Viivi Korhonen, Tuukka Leppänen, Emma Klingenberg, Vesta Burman, Emmi-Liia Sjöholm.

    Kulttuuriuutiset eivät tee lehteä vaan lehti tekee kulttuuriuutiset. Se mitä ei sanota, jää kertomatta.

Edellä sanottua ei pidä käsittää väärin.

    Tarkoituksenani ei ole vaatia, että lehdet eivät julkaisisi mielipiteitä. Päinvastoin, yhteiskunnallinen ja kulttuurinen kehitys edellyttää mielipiteitä asioista, joihin ei ole selvää ja yhtä oikeaa ratkaisua. Myös makuasiat ovat mielipiteitä, joiden ”materiaalina” ovat faktat. Kyllä viininmaistaja juo viiniä, ennen kuin arvioi sitä, ja kyllä kriitikko lukee romaanin, ennen kuin suhteuttaa sen sisällön tietämäänsä todellisuuteen. Mitä kriitikko todellisuudesta ja faktoista tietää, on sitten toinen juttu.

    Mutta kirjaa lukiessa tai dokumenttia katsoessa täytyy osata ”lukea” faktoja. Joskus, tai melkein aina, esityksestä pois jätetyt faktat ovat tärkeämpi kuin esitetyt.

    Niinpä minulla ei ole mitään sitä vastaan, että Hesarin kulttuuriosasto hekumoi päivästä toiseen tyttöenergian pauloissa. Sanon vain että se ei kovasti kiinnosta minua.

    Kuunnelkaapa joskus miten Aalto-yliopiston professori Peter Lund perustelee jyrkän kielteisen ydinvoimakantansa vetoamalla ”faktoihin”. Hän muistuttaa aina, kuinka ankeissa tai epäinhimillisissä oloissa uraania kaivetaan ties missä. Lund ei koskaan kerro kuinka epäinhimillisissä, epädemokraattisissa ja kauheissa oloissa tuulimyllyjen, aurinkopaneelien ja sähköautojen akkujen erilaisia materiaaleja kaivetaan maaperästä, ja kaivetaan paljon enemmän kuin uraania. Älykäs professori hallitsee kielen kiemurat: sen miten faktoja pois jättämällä mielipide tulee esitetyksi ikään kuin faktana! Mutta miten Lund selviäisi älyllisen kunniallisuuden testissä?

    Lopuksi: suurin osa informaatiosta on vaikuttamista kanssaihmisiin. Suuri osa siitä tehdään hyvässä tarkoituksessa. Lukijan ja katsojan tulisi kuitenkin ymmärtää, että informaatio on aina myös vaikuttamista, ei pelkästään puolueetonta faktaa.

    ”Vaikuttamaan pyrkivälle viestinnälle annetaan joskus ’paha’ maine”, kirjoitti Osmo A. Wiio 1970-luvulla kirjassaan Viestinnän perusteet (Weilin + Göös, uudistettu laitos, 1978), ”se olisi siis jotenkin kieroa tai alhaista. Käsitys on kuitenkin omituinen, sillä silloin suurin osa inhimillistä viestintää olisi eettisesti arveluttavaa. Pelkkä tietojen saaminenkin voi vaikuttaa ratkaisevasti käyttäytymiseemme.”

    Miten tuo menikään: Faktum(i): (lat. Factum < facere = tehdä), mon faktat, tapahtunut seikka; tosiasia, todellinen tapahtuma.

Kyösti Salovaara, 2003.
Kävisikö tämä kuva satiiriseksi metaforaksi journalisteista
etsimässä päivän uutisia?