Näytetään tekstit, joissa on tunniste maahanmuutto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste maahanmuutto. Näytä kaikki tekstit

torstai 23. maaliskuuta 2023

Enkelten lahti

[Ensimmäisestä ulkomaanmatkastani on 40 vuotta]


Kyösti Salovaara, Nizza, 1984.



Matkustamisen arvo perustuu pelkoon. Sillä jonakin hetkenä, kun olemme niin kaukana maastamme, kielestämme (ranskalainen sanomalehti on äkkiä äärettömän kallisarvoinen. Ja nuo iltahetket kahviloissa, kun yrittää kyynärpäällään koskettaa muita ihmisiä), meidät valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan. Siinä on matkan ilmeisin hyöty. Sinä hetkenä olemme kuumeessa, mutta olemme pehmeät ja huokoiset. Pieninkin töytäisy järkyttää meitä olentomme perustuksia myöten. Jos kohtaamme valotulvan, tunnemme äkkiä ikuisuuden läsnäolon. Siksi ei pidä sanoa, että ihminen matkustaa huvikseen. Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista. Huvi loitontaa meidät omasta itsestämme, niin kuin Pascalin ’divertissement’ viihdytys. Matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme.

- Albert Camus 1936 edellisen vuoden Baleaarien matkastaan.  



Niin se aika kuluu. Myös ihminen.

    Melko tasan 40 vuotta sitten maalis-huhtikuussa 1983 lensin Finnairin koneella Nizzaan, Ranskan Rivieralla, Asuurin rannikolle, Enkelten lahdelle. Se oli ensimmäinen ulkomaanmatkani, vaikka olin jo 36-vuotias.

    Oikeastaan se ei ollut ihan ensimmäinen, koska juhannusviikolla 1981 vietin muutaman päivän kansainvälisessä dekkarikirjailijoiden konferenssissa Tukholmassa. Mutta henkisesti Nizzanmatka tuntui ensimmäiseltä oikealta ulkomaanreissulta.

    Tietysti oli sattuman kauppaa, etten matkustanut jo syksyllä 1974 Mallorcalle, jonne isäni oli tilannut matkat Salovaaran porukalle 60-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi. Mutta hän sai kesällä 1974 massiivisen sydäninfarktin, joten tuo matka jäi tekemättä. Francon Espanjan sijaan isäni syntymäpäivänä ajettiin Valkealan motelliin. 

    Niin että Francon Espanjasta minulla ei ole perskohtaisia kokemuksia. 


Koska en halunnut seitsemänkymmentäluvulla Espanjaan, en myöskään kokenut aitoja Keihäs- ja Seiväsmatkoja. En ollut lennoilla joilla tarjottiin Kalevi Keihäsen tislaamon kirkasta viinaa.

    Vuonna 1983 lentäminen oli jo varsin arkipäiväistä, vaikka jonkinmoista juhlallisuutta siihen sisältyikin. Nykyään tuntuu melkein samalta ajaako paikallisjunalla Malmilta Helsingin keskustaan vai lentääkö Vantaalta Malagaan. Tarjoilutkin ovat yhtä niukkoja.

    Tuohon aikaan, ja muutama vuosikymmen sen jälkeen, tavalliset ihmiset matkustivat ulkomaille seuramatkoilla. Räätälöidyt reissut olisivat tulleet varsin kalliiksi, semmin kun lentoliikenne oli hyvin säännösteltyä. Lentojen hinnoista ei kilpailtu.

    Vuonna 1983 Välimerelle lennettiin Finnairin DC-9 koneella. Matkan hintaan kuului sapuska kahveineen, mutta ruokajuomat piti maksaa itse. Tapana oli moittia lentojen sapuskaa, vaikka matkustajat kävivät hyeenana ruokaan kiinni heti kun se eteen kannettiin.

     En ole inhonnut lentämistä enkä lentojen ruokatarjoilua. Lentokenttien turvatarkistukset ynnä semmoinen vaativat kyllä pitkää pinnaa.



Pinnakkaisvedoksessa kevään 1983 kuvia Nizzasta.



Siispä muutama sana ensimäisestä ”ulkomaanmatkastani”.

    Onneksi muistikuvia ei tarvitse kaivaa päästä vaan voin käyttää ajassa kirjoitettuja "matkaraportteja". Kirjoitin nimittäin Suomen Sosialidemokraattiin eräässä kirja-arvostelussa tamikuussa 1984 edellisen kevään Nizzanmatkasta. Ja kun teimme toisen matkan Rivieralle syyskuussa 1984 - isäni täyttäessä 70 vuotta - kirjoitin kahden matkan kokemuksista STTK-lehdessä lokakuussa 1985.

    No, tammikuussa 1984 julkaistussa Demarin kokoomajutussa arvioin yhdeksää kirjaa, mukana mm. Claes Anderssonin Ihminen, sielunsa kaltainen, Simone de Beauvoirin Mandariinit I-II, John le Carrén Pieni rumpalityttö ja Graham Greenen pamfletti Nizzan pimeä puoli.

    Oikeastaan on mielenkiintoista, että vertasin Anderssonin romaania de Beauvoirin Mandariineihin Anderssonin tappioksi: ”Anderssonin kirjailijanlaadun kohdalla voidaan puhua eräänlaisesta paradoksista: psykiatrina hän tietää ihmisestä ’kaiken’, mutta kirjailijana hän ei pysty kirjoittamaan psykologista romaania. Ehkä hän tietää liian paljon.”

    ”Simone de Beauvoir on onnistunut siinä missä Andersson epäonnistuu”, sanoin. ”Mandariinit on psykologinen romaani. Se on myös älymystöromaani. Mandariinit luettuaan alkaa sadatella suomalaisen kaunokirjallisuuden köyhyyttä. Mutta ehkä samalla pitäisi sadatella meikäläisen todellisuuden köyhyyttä.”

    Tuolloin, 40 vuotta sitten, päädyin ajatukseen, että sodanjälkeisen ranskalaisen älymystön tilannetta tutkaileva Mandariinit sopi paremmin 1980-luvun suomalaiselle lukijalle kuin se olisi sopinut 1950-luvun suomalaiseen tajuntaan.


Mutta Nizza ja Baie des Anges!

    ”Sallikaa minun lausua varoittava sana jokaiselle, joka tuntee houkutusta asettautua viettämään rauhallista elämää Cote d’Azuriksi nimitetyssä paikassa”, Graham Greene aloitti pamflettinsa Nizzan pimeästä puolesta. ”Välttäkää Nizzan seutua, joka on eräiden Etelä-Ranskan pahimpien rikollisjärjestöjen pesäpaikka…”

    Tämän lainauksen jälkeen kirjoitin: ”Viime keväänä kuljeskelin Nizzassa nämä Greenen sanat mielessä, mutta varoituksista huolimatta kaupunki näytti ihastuttavan kauniilta, siistiltä ja ystävälliseltä.”

    ”Asuimme Promenade des Anglaisin varrella aivan Palais de la Méditerranéen vieressä”, jatkoin kertomustani. ”Kasino oli suljettu, täynnä puluja. Saman kadun varrella sijaitsi myös toinen kuuluisa kasino, ja siellä tapahtui ryöstö tuon viikon aikana. Ehkäpä mafia ilmoitti näin olevansa olemassa, tiedä häntä.”

    Greenen estelyistä huolimatta ihastuin Nizzaan ja Enkelten lahden väreihin ja tunnelmaan. 



Suomen Sosialidemokraatti 28.1.1984.



Kuten sanottua, palasin Nizzaan seuraavana vuonna, syyskuussa 1984.

    Tuohon aikaan kirjoittelin kolumneja ammattiliittoni STTK:n lehteen. Niinpä kopioin tähän Nizzaa käsittelevän kolumnin lokakuulta 1984; olkoon se eräänlainen ”muistomerkki” ensimmäisestä ”oikeasta” ulkomaanmatkastani.

    Kotimaa ja ulkomaa, tässä ja tuolla!

    Ruotsalaiskreikkalainen Theodor Kallifatides muutti Kreikasta Ruotsiin 25-vuotiaana vuonna 1964. Viime lauantaina espanjalainen El País julkaisi näyttävän Kallifatidesin haastattelun; Kallifatidesin kirjat menestyvät nykyään Espanjassa.

    Kallifatides sanoi haastattelussa, että emigrantti tekee eräänlaisen itsemurhan jättäessään isänmaansa ja muuttaessaan kokonaan uuteen, vieraaseen yhteiskuntaan. Maahanmuuttajasta on jäljellä vain nyljetty nahka, ei sisälmyksiä lainkaan, Kallifatides sanoi.

    Täysin ruotsiksi kirjoittava kirjailija kertoi, että kun hän kuulee lauluja ruotsiksi hän ei itke koskaan, mutta kreikaksi laulettuja kuullessaan aina. Kallifatides sanoi, että hänelle täydellinen ruotsinkieli on aivoissa, se on järkeä, kun taas Kreikka on sydämen tunne.

    Ajattelen että Kallifatides puhuu samanlaisesta kokemuksesta kuin Albert Camus johdannon lainauksessa, mutta tavallaan kotoa lähtemisen kokemisen kääntöpuolesta. Camusin ”minä” on kohta palaamassa turvalliseen kotiin, kun taas Kallifatidesin minä on ikuisesti kotoa karkotettu.

     Arkipäiväisessä mielessä vuonna 1984 kirjoittamani kolumni Nizzasta käsittelee hieman samanlaista mielen horisonttia.



Nizzan yö on hellä


Suomi on kiva paikka. 

    Varsinkin silloin kun täältä pääsee pois, muualle. Muualla on helppo unohtaa Suomen kolea, pimeä ja tyly ilmasto. Muualla unohtaa kuinka ahdasta suomalainen elämä on.

    Minäkin olin muualla, hetken.

    Käväisin Nizzassa, toisen kerran. Nizza on Helsingin kokoinen kaupunki Ranskan Rivieralla. Helsinkiin verrattuna Nizza on elämää tulvillaan. Kaupunki elää, hengittää, huokailee. Se on kaunis, suorastaan upea. Nizza on uskomattoman puhdas ja siisti kaupunki. Se on rakennettu Meri-Alppien ja Välimeren väliin jäävälle rantakaistaleelle, Enkelten lahden itäiseen reunaan. Lahden toisella sivulla on Antibes.

    Jokainen elokuvahullu muistaa Enkelten lahden Jacques Demyn samannimisestä elokuvasta, jonka tapahtumat huipentuivat Nizzan rantabulevardilla sijaitsevaan pelikasinoon, Palais de la Méditerraneeseen. Minä ainakin muistan Jeanne Moreaun kasinon rappusilla. Nykyään kasino on suljettu, se myytiin öljykriisin huumassa arabialaisille miljönääreille. Tällä hetkellä sitä asustaa pulujen parvi ja sen edessä, hiekassa, kaskaat soittelevat iltaisin. Kasinosta suunnitellaan parkkitaloa, kuulemma.


Amerikkalaiset kirjailijat löysivät Nizzan ja Rivieran kaksikymmentäluvulla. F. Scott Fitzgerald vietti Rivieralla kaksi kesää; vuonna 1924 hän kirjoitti siellä loistavan romaanin Kultahattu ja kesällä 1926 hän nautti huolettomasta elämästä pohjia myöten. Nämä kokemukset Fitzgerald kirjasi myöhemmin teokseensa Yö on hellä. Se ilmestyi v. 1934, pula-aikana joka ei halunnut kuullakaan Fitzgerald-nimisestä jazz-ajan poetasta.

    Englantilainen huippukirjailija Graham Greene on asunut Rivieralla pitkään. Muutama vuosi sitten Greene julkaisi Nizzaa käsittelevän pamfletin, jossa hän varoittaa turisteja rannikon järjestäytyneestä rikollisuudesta. "Sallikaa minun lausua varoittava sana jokaiselle joka tuntee houkutusta asettua viettämään rauhallista elämää Côte d'Azuriksi nimetyssä paikassa", Greene sanoo kirjansa (Nizzan pimeä puoli, 1982) aloitukseksi. "Välttäkää Nizzan seutua, joka on eräiden Etelä-Ranskan pahimpien rikollisjärjestöjen pesäpaikka: he käyvät huumekauppaa, he ovat saaneet korkeat viranomaiset ummistamaan silmänsä yrittäessään vallata kasinot kuuluisassa 'sodassa', jonka uhrina mm. Agnes Le Roux, Palais de la Méditerraneen pääomistajan tytär 'katosi ja hänen epäillään tulleen murhatuksi'; he ovat mukana rakennusteollisuudessa, jonka avulla laillistavat pimeitä tulonlähteitään; heillä on läheiset suhteet Italian mafiaan."

    Greenen pamfletti takavarikoitiin Ranskassa heti ilmestyttyään ja kirjailija sai sakot kunnianloukkauksesta. Sittemmin molemmat kaupungin kasinot on suljettu. Mutta turistit saapuvat Nizzaan ja kirjailijat viihtyvät kaupungissa, aivan samalla tavalla kuin Fitzgerald, Hemingway ja kumppanit viihtyivät siellä maailmansotien välisenä aikakautena.


Hiljattain olen lukenut kaksi erinomaista romaania, jotka kuvaavat Azuurin rannikkoa ja Nizzaa. Englantilaisen Piers Paul Readin The Villa Golitsyn (1981) on hieno poliittinen romaani ja amerikkalaisen Robert Daleyn The Dangerous Edge (1983) on vähintään yhtä merkittävä thrilleri. Kaupunkina Nizza siis yhä innoittaa taiteilijoita.

    Mutta, kuten sanoin, tämä ei ole millään muotoa ihmeellistä, sillä kaupunki ja koko rannikko on elämää sykkivä satumaa. Vasta Nizzan kaltaisessa paikassa tajuaa millainen suurkaupunkimiljöö voi olla parhaimmillaan. Ja tuollaisessa kaupungissa tajuaa, kuinka turruttavan typerää suomalainen ankea ja tekopyhä elämänmuoto onkaan. Kun Nizzan kaduilla kulkee myöhään illalla, kaupunki on kuin suuri, kaduille levittäytyvä ravintola ruoan tuoksuineen ja kiiltävine pullonkylkineen, eikä missään näe juopuneita eikä sammuneita eikä kanssaihmisiä terrorisoivia räyhääjiä. Luonteva suhtautuminen alkoholiin kuuluu eteläranskalaiseen elämäntapaan.


Nizzan jälkeen Helsinki, koko pääkaupunkiseutu tuntuu moottori- ja kehäteiden pirstomalta sikolätiltä. Vasta Nizzan jälkeen huomaa kuinka likaisia suomalaiset kaupungit ovat ja kuinka vähän täällä välitetään miljöön kunnossapidosta. Nizzan jälkeen Tapiolakin alkaa maistua rappeutuvalta ja ruostuvalta lähiöpahaiselta.

    Mutta tämä on Suomea, maata missä ihmiset kuvittelevat kaikenlaista, niin kuin Erkki Tuomioja, joka väitti että missään muualla ei ole vaalittu vanhoja rakennuksia yhtä hyvin kuin Helsingissä. Tuomiojan kannattaisi matkustaa Nizzaan ja antaa sen jälkeen asiasta uusi lausunto.

    Suomalaiset kuvittelevat olevansa siistejä. Tämäkin harhakuva romahtaa ulkomailla, esimerkiksi Nizzassa. Tosiasia on, että suomalaiset eivät ole vieläkään oppineet asumaan yhdessä, lähellä toisiaan, kaupungissa. Ja jos nykyiset muotivirtaukset voittavat kansan tulevaisuuden puolelleen, Suomeen ei koskaan kehity kaupunkikulttuuria. Ei, täällä halutaan maalle ja korpeen. Täällä on muotia erakoituminen, ihmisten karttaminen, omaan napaan tuijottaminen.

    Suomi on Suomi, valitettavasti.


    Kyösti Salovaara

    STTK No 9 / 1984




    

torstai 26. marraskuuta 2020

Hyvä tavaton!

 [pidetään silmällä]



Kyösti Salovaara, 2020.


Sekö nyt on tärkeintä, että jouluna voidaan syödä kinkkua yhdessä?… Talous on todella heikoilla, mutta joulu pelastetaan. Onpa kiva!

    - Drag-artisti Marko Vainio Taloussanomissa 20.11.2020.

Roland Barthesin mielestä… kaikki kirjoitus kantaa mukanaan kulttuurikoodeja, joiden alaisuudessa se on tuotettu – se on tehty niistä… Kuten strukturalistit myös jälkistrukturalistit hylkäsivät humanismin ja pitivät kiinni siitä, että kielijärjestelmä toimii itsenäisesti ja riippumattomana puhujan tarkoituksista. Puhujat saattavat vaikuttaa siltä, että he hallitsevat kielen merkityksiä, mutta todellisuudessa he eivät täysin tiedosta kielijärjestelmää, jonka sisällä heidän puheensa tapahtuu. Siksi he eivät ole tietoisia suuresta osasta niistä asioista, joita tapahtuu heidän puhuessaan.

    - Damien Lecarpentier teoksessa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria. Gaudeamus, 2015.

Suomen kehittyminen kestäväksi yhteiskunnaksi edellyttää hallintoa, jossa tarvittaviin toimenpiteisiin panostetaan kaikilla tasoilla ja toiminnan osissa. Hyvän hallinnon on kestävyyden peruspilareina katettava valtion, alueiden ja kuntien hallinto, jotta yhteinen suunnittelu toteutuu.

    - Tarja Halonen ja Jari Niemelä Helsingin Sanomissa 23.11.2020.



Kulttuuri on.

    Sitä ei voi juosta pakoon.
    Se ei katoa kun sammutan valot illalla.
    Se on aineessa. Sen löytää hengestä. Kultuuri on valintoja. Turvallinen pesä. Pelottava erämaa.
    Kulttuuri on tapoja, tavataan sanoa. Yksillä on yhdenlaisia tapoja, toisilla toisenlaisia. Yksi kuuntelee Verdiä, toinen Veikko Lavia. Joku syö makkaraa, toinen litkii kaurasta valmistettua terveysjuomaa.
    Tavat ilmaistaan kielellä, sanoilla ja lauseilla.
    Ovatko sanat puolueettomia, neutraaleja?
    Siinäpä kysymys.


Iloisuus ei taida kuulua suomalaiseen perinteeseen.

    Monet tavat leviävät globaalisti. Sisäisiä tuntoja tunnetaan sisäisesti, ei kansainvälisesti.
    En tiedä mistä jouluvalot, kausivalot, iloiset valot ovat rantautuneet Suomeen. Vai ovatko ne edes rantautuneet?
    Äskettäin Madridin kaupunki ilmoitti lisäävänsä julkisten aukioiden jouluvaloja piristääkseen kansalaisten mielialaa. Suomessa en ole havainnut julkisen vallan iloittelevan valoilla. Julkinen rakennus tai torni valaistaan vain silloin, kun halutaan ottaa kantaa ”hyvän” asian puolesta. Pelkän ilon tuottaminen kuulostaa epäilyttävältä, Suomessa. Sen puolesta ei valoja sytytellä.
    Luterilaiskalvinistinen perinne lyö leimansa meihin.
    Tästä huolimatta ostin tuhannen led-lampun valoketjun ja virittelin sen pikkuiseen puutarhaani. Ainoa tarkoitukseni on luoda esteettistä iloa.
    Maksan itse sähkölaskuni.

 

Tapojen globalisoituminen pehmentää maailmaa. Kansallistunteesta hurmaantuneiden mielestä se on huono juttu. Tavat tulisi pitää puhtaina, vieraita vaikutteita pitäisi välttää. Mutta onko vieraasta vaikutuksesta puhtaita tapoja olemassakaan?

    Espanjalaisessa As-urheilulehdessä oli pieni juttu KTP:stä, Kotkan Työväen Palloilijoiden futisjoukkueen noususta divarista liigaan. As on madridilaisen Prisa-mediakonsernin julkaisema lehti. Sama konserni julkaisee sopivasti vasemmistolaista laatulehteä El Paísia.
    Miksi madrilainen lehti kiinnittää huomionsa pienen suomalaisen satamakaupungin jalkapallojoukkueeseen?
    No, tietenkin siksi että KTP:n nousua siivitti kolme espanjalaista futaajaa ja yksi apuvalmentaja. Pelaajat kertoivat kuinka mukavaa oli pelata Kotkassa, missä 1500 katsojaa kannusti pelaajia. Espanjassa pelataan yhä tyhjille katsomoille.
    Mutta on outoa, että Espanjasta tullaan Kotkaan.
    KTP:n espanjalaisfutareilla on tausta suurien seurojen nuorisoakatemioissa. Sieltä vain harva pääsee eturintamaan, La Ligaan. Kotkaan saapuneet pelaajat pelasivat kotimaassaan kolmos- ja nelostasolla. Suomessa heidän taitonsa riittää ykköstasolle. Sitä paitsi, menestyminen Suomessa voi auttaa eteenpäin. Ilmeisesti Kotkassa pelanneetkin ovat ensi kaudella jossain muualla, suuremmissa seuroissa, joissa saa parempaa palkkaa.
    Erään tutkimuksen mukaan vain yksi 1800:sta nuorena aloittaneesta espanjalaisjalkapalloilijasta pääsee La Ligaan pelaamaan. Muiden pitää etsiytyä - jos haluavat ammattilaisiksi - muualle, jopa pieneen satamakaupunkiin Suomenlahden rannalla.

Kuvakaappaus C More -kanavalta 21.11.2020
ottelusta Atlético Madrid vs FC Barcelona.
Atléticon belgialainen Yannick Carrasco
riistää pallon Barcan saksalaiselta maalivahdilta
Marc-André ter Stegeniltä ja ampuu tyhjään maalin
pelin voittomaalin. 


Tavat ovat yhteisiä, erilaisia, henkilökohtaisia, luokkaan tai heimoon tai sosiaaliseen kuplaan ripustettuja.

    Tavat ovat tavattomia.
    Kansainvälistä jalkapalloa voi tarkastella hyötyjen ja haittojen näkökulmasta. Molempi parempi. Liikkuminen maasta toiseen on sekä hyödyllistä että haitallista. Katsokaapa Barcelonan futisjoukkueen kokoonpanoa. Sieltä ei juuri löydy oman nuorisoakatemian La Masian  pelaajia, vaikka La Masia on kuuluisa tuottamistaan pelaajista. Nykyään Iniestan, Xavin ja (argentiinalaisen) Messin  - jotka nousivat ykköstasolle La Masiasta - kaltaisten pelaajien pitää etsiytyä muualle pelaamaan.
    KTP hyötyi taitavista espanjalaisista. Mutta haittaako keskinkertaisten (Euroopan tasolla keskinkertaisten) pelaajien palkkaaminen seuran omien nuorten eteenpäinmenoa? Jos se haittaa, niin onko hyöty kuitenkin suurempi, koska nouseminen liigaan auttaa (ehkä) pitkän päälle myös omien nuorten pelaamista ja pinnalle pääsyä.
    Maahanmuutto auttaa, mutta voi myös haitata.
    Sanoilla ei ole puolta; ne kertovat todellisuudesta ja sen tulkitsemisesta.


Sallassa syntynyt kielentutkija Vesa Heikkinen on toista mieltä. Ainakin jos on uskominen Suomen Kuvalehdessä (20.11.2020) julkaistua haastattelua, missä Heikkinen ihmettelee, miksi Suomessa saa vapaasti (neutraalisti) puhua ”maahanmuuttokriittisyydestä” ja ”haittamaahanmuutosta”. Heikkisen mielestä nuo sanat eivät ole puolueettomia vaan poliittiseen tarkoitukseen valjastettuja.

    Vasemmistolaisena Heikkinen ei hyväksy oikeistolaisten kielenkäyttöä, sanojen ”omimista” Heikkisen oman, ideologisen asenteen vastaiseen käyttöön.
    Heikkinen on tietysti oikeassa ja väärässä.
   Objektiivisessa todellisuudessa maahanmuutto voi olla hyödyllistä tai haitallista. Olisi naiivia väittää muuta. Ja koska se voi olla hyödyllistä tai haitallista, eivät nuo adjektiivit ole ”myrkyllisiä”, vaikka niitä kuinka yrittäisi syvätutkia. Sanoilla vatulointi on tietysti hauskaa.
    Jos jotakin ilmiötä ei saa kutsua haitalliseksi, ei sitä voi hyödylliseksikään sanoa. Sanojen myrkyttäminen kaventaa kielen mahdollisuutta ilmaista todellisuuden sävyjä, erilaisuuksia, jopa vastakohtaisuuksia. Sanat eivät ole rikkaruohoa, joka pitää kitkeä hyötykasvien tieltä.
    On ikävää, että sanoja pelätään.
    Muutama päivä sitten El País lehti kertoi, että Kanariansaarille on tänä vuonna tullut noin 18 000 venepakolaista Marokosta. Viranomaiset ovat hätää kärsimässä. Ensi vuodeksi rakennetaan 7000 telttapaikkaa saarille saapuville.
   Tuossa El Paísin artikkelissa kerrottiin, että 10 % prosenttia saarille saapuneista saa turvapaikkaluokituksen. Muut ovat liikkeellä parantaakseen elämänolosuhteitaan, vaurastuakseen, saadakseen työtä ja turvaa.
   Elämän onnen etsiminen ei ole kiellettyä eikä tuomittavaa. Sitähän espanjalaiset futaajatkin hakivat Kotkasta.
    Mielenkiintoista - ja vähän pelottavaa – kuitenkin on, että kun Helsingin Sanomat El Paísiin nojautuen kertoi Kanariansaarten huonosta tilanteesta, se ei sanallakaan maininnut artikkelin kärkeä, sitä että vain 10 % maahantulijoista on humanitaarisen avun tarpeessa.
    Hesarin toimittaja pelkäsi sanoja ja niiden tulkintaa. Pelätessään ”väärien ihmisten” mielipiteitä, toimittaja jätti oleellisen kertomatta. Julkaisiko Hesari siis valeuutisen? Ehkä ei, mutta ei se totuuttakaan kertonut.
    Ironista silti on, että muutamaa viikkoa aikaisemmin Kanariansaarten hallinto ilmoitti aloittavansa mainoskampanjan, jolla pyritään houkuttelemaan muualta Euroopasta 30 000 etätyöntekijää saarille.
    On eri asia lentää "kutsuvieraana" Kanarialle töihin kuin soutaa sinne salaa meren ylitse.

Kyösti Salovaara, 2020.
Vanha vitsi mutta ajankohtainen:
onko lasi puoliksi täysi vai puolityhjä?


Jotkut sanat hämärtävät todellisuutta. Tästä olen Heikkisen kanssa samaa mieltä.

    SK:n jutussa Heikkinen ottaa esimerkiksi ”kestävyysvajeen”. Mitä se tarkoittaa? Mihin poliittiseen päämäärään sanalla pyritään?
    Heikkinen ei pidä kestävyysvaje-sanasta, jolla kerrotaan verhoillusti, että velkaantuvalla, ukkoutuvalla, akkautuvalla ja lapsettomalla Suomella ei ole vuosikymmenen päästä varaa nykyisenkaltaisiin hyvinvointivaltion palveluihin. Heikkisen mielestä (ehkä) riittäisi, että verotetaan rikkaita ja keskituloisia rankemmin eikä yritetäkään kasvattaa työllisten osuutta passiiviväestön kustannuksella. Ennen laulettiin, että ”työstä ja taistelusta, on syntyvä solidaarisuus”. Nykyään solidaarisuutta lienee niin paljon, että riittää kun oleilee hyvinvointivaltiossa.
    Kestävyysvaje on Heikkiselle myrkyllinen ilmaisu.
    Pakinani alussa on lainaus Hesarista, missä tasavallan presidentti Tarja Halonen puhuu kapulakielellä hölynpölyä kestävästä kehityksestä. Oletan että kyseessä on tasavallan presidentti eikä joku toinen Halonen. Yritin selvittää mikä tämä Agenda 2030 (kestävän kehityksen agenda) oikein on, ja että missä Halonen on puheenjohtajana (niin kuin mielipidekirjoituksen lopussa sanotaan), mutta Agenda 2030:n ”hölynpölyä” löytyy komeissa raameissa ulkoministeriön, ympäristöministeriön ja YK-liiton kotisivuilta niin epämääräisesti esitettynä, että luovutin. Mitä enemmän kiertoilmaisuja, sitä vähemmän informaatiota.
    Sanaa ”kestävä kehitys” ei pääse karkuun. Se on geneerinen ilmaisu, joka ennustaa kovia aikoja tavalliselle kansalaiselle. Kun sanalla kestävyysvaje piilotetaan rankka vaatimus, että ihmisten pitää tehdä enemmän töitä, niin ilmaisulla kestävä kehitys ohjataan huomio pois siitä, että yksilöiden vapautta ja nykyisenkaltaista vaurautta aiotaan (ehkä) supistaa. Juhlapuheessa kestävä kehitys luo uudenlaista vaurautta ja säästää luonnonvaroja, mutta täysin hakusessa on millaista politiikkaa tarvitaan ettei hyvällä pyrkimyksellä särjetä vapauden ja vaurauden yhteiskuntia.
    Kestävyysvaje patistaa yksilöitä töihin. Kestävä kehitys vaatii yksilöitä uhrautumaan systeemin puolesta. Kumpi tulee ensin: systeemi vai ihmispolo?


Sanoilla on merkityksiä.

    Se ei kuitenkaan tarkoita, että arkipäiväiset sanat olisivat myrkyllisiä; että niitä tulisi kitkeä "moraalisesti parempien" sanojen kasvattamiseksi.
    Kun sanoja aletaan kieltää, tien päässä odottaa totalitaarinen diktatuuri. Kielen politisoiminen oli aikaisemmin äärivasemmiston ja äärioikeiston työkalu vallankumouksiin. Huolestuttavaa on, jos ja kun kielen ja sanojen politisoimisesta tulee ns. liberaalin porukan ”ase” edistää hyvää.
    On kummallinen paradoksi, että suvaitsevaisuutta yritetään lisätä suvaitsemattomuudella. En ymmärrä.
    Yhtä kaikki, marraskuinen päivä hämärtyy Euroopan laidalla. Kohta valot syttyvät ikkunan takana, tuhat lamppua, heiveröistä iloa julistaakseen.



Kyösti Salovaara, Tarifa 2019.
Kun muslimit tulivat Gibraltarinsalmen yli v. 711 ja
valloittivat Hispanian, he antoivat niemimaalle
uuden nimen Al-Andalus.
Nyt tuolta Afrikan suuresta tuntemattomuudesta saapuu
meren yli ihmisiä, jotka etsivät työtä ja turvaa.
 Kun yksi reitti sulkeutuu, toisia löytyy tilalle.