Valo ja pimeys, BB

[vähän metafyysisiä ajatuksia]

                                                                          Jaakko Salovaara 2015.
Lux Helsinki:
Antti Sunialan Fire Circus Walkea Senaatintorilla.

Ensin ei ollut mitään.

     Sitten se ei-mitään, tiheä ja tiivis ja kuuma piste räjähti ja valo syntyi.

     Big Bang!

     Valo syntyy prosessista; pimeys on perustila, siis alkutila, päätepiste.

     Vaikka sanotaan, että valo on sähkömagneettista aaltoliikettä, sen kummallisuutta ei ymmärrä. Jos rakentaa ikkunattoman huoneen, siellä vallitsee pimeys. Näin ollen pimeys on oletus.

     Maailmassa on paljon valoa, mutta vielä enemmän pimeyttä. Voiko sitä kutsua pimeäksi valoksi?

     Katsotaanpa Pariisiin. Kolmesataa turistia näppää yhtä aikaa digikameralla kuvan Eiffeltornista. He käyttävät valoa hyväkseen, mutta väheneekö valon määrä kun sitä käytetään, imetään ahneesti digikameran kennolle? Pimeneekö Eiffeltornin katveessa kun kolmesataa turistia painaa kameran laukaisijaa?

     Koska Champ de Mars ei pimene, valon mystinen luonne paljastuu. Harmi että meidät opetettiin uskomaan, ettei ilmaisia lounaita ole.

     Ei olekaan.

     Ihmisen elämä ja kehitys synnyttää järjestyksen saarekkeita maailmankaikkeuden epäjärjestyksen mereen. Kun elämä järjestäytyy elämäksi, se luo lisää epäjärjestystä ympärilleen. Pyrrhoksen voitto? Kuinka monta sellaista ihminen sietää?

     Ilman järjestystä pimeys vallitsee.

     Valo on prosessi, pimeys lepotila.

Hyvä ja paha - valon ja pimeydyn analogia!

     Mutta jos nyt ollaan johdonmukaisia, ensin oli paha ja vasta sitten tuli hyvä. Hyvä on valon kaltainen prosessi, kerran liikkeelle saatettuna se napsii pieniä voittoja pahasta, joka on alkutila, oletus. Hyvä on pahan sisässä kuin nukke laatikossa.

     Miten tämä ajatus sopii paratiisiin ja syntiinlankeemukseen? Eikö ihminen karkotettu paratiisista tehtyään pahaa? Jos niin tapahtui, niin hyvä oli ennen pahaa, mutta se on ristiriidassa valon hetkellisyyden ja pimeyden vallan suhteen.

                        JSS 2015.

     On kuitenkin mahdollista, että paratiisi oli Luojan itsekritiikkiä. Paratiisia ei tarkoitettu elettäväksi vaan paettavaksi, niin kuin valo pakenee Big Bangia. Tietenkin paratiisissa olisi voitu elää hieman kauemmin, mutta kuka haluaa elää ilman tiedon ja elämän taitoa?

     Kafka kirjoitti, että on turha valittaa syntiinlankeemuksesta: ”Ei meitä karkoitettu paratiisista sen vuoksi, vaan elämän puun takia, ettemme söisi siitä.”

     Sitä paitsi, niin kuin Kafka sanoo, meidät luotiin elämään paratiisissa ja paratiisi määrättiin palvelemaan meitä. Sitten meitä koskevaa määräystä muutettiin, viilattiin aikaan sopivaksi, mutta myös paratiisin määräystä muutettiin, vaikka kukaan ei kertonut sitä meille.

     Epätietoisuus on raskaampi kantaa kuin synnit.

     Mutta sitä lohduttaa ajatus, että elämä on jo sellaisenaan hyvä teko, pois-ottoa pahalta.

     Tämä kuulostaa itsekkäältä.

Alussa fyysinen maailma, sen jälkeen henkinen maailma ja sitten vielä informaatio: sanat.

     Usein sanotaan että tämä tai tuo kirjoittaja loi sanataidetta.

     Mutta kun ollaan tarkkoja, niin eivätkö sanat ole olemassa, vaikka niitä ei käyttäisikään? Sanan käyttäminen ei kuluta sanoja, niin kuin eivät digikameran kuvat vähentäneet valoa Champ de Mars -puistikossa. Saman sanan – vaikkapa kissa – voi käyttää ei vain kymmenen kertaa vaan miljoona kertaa ja aina se on yhtä tukevasti ja yhtä kokonaisena sanojen avaruudessa. Yhtä tuoreena ja virkeänä, eikö vaan?

     Täsmällisyyden tähden: sanan käyttäjä kuluttaa energiaa ja lisää epäjärjestystä järjestellessään sanoja ja asettaessaan ne "johonkin".

     Tulee kuitenkin mieleen, että ovatko sanat, kaikki miljoonat ja miljoonat jonkinlainen alkutila, oletus ja kun kirjoittaa jotakin, vaikka tämmöistä, niin onko se itse asiassa sanojen pois-karsimista, käyttämättä jättämistä eikä niinkään niiden luomista, synnyttämistä?

     Elämme laatikossa, joka on pullollaan sanoja.

     Pakina syntyy jättämällä sanoja käyttämättä.

     Jos haluaa sanoilla kuvata kaiken, ihan kaiken kaiken eli koko totuuden (kaiken valon ja valon ympärillä olevan pimeän valon), ei saa jättää yhtään sanaa käyttämättä, jolloin niitä tulee aika paljon. Enemmän kuin ymmärrän.

     Kun esimerkiksi Hemingwayn kirjoitustyyliä verrataan jäävuoritekniikkaan, niin se tarkoittaa, että Hemingway osasi jättää turhan pois, jättää sanoja käyttämättä vaikka niitä oli tyrkyllä ei vain kymmen vaan miljoonia.

     Tietääkseni Hemingway ei rakennellut jäävuoria.

     On ironista, että mitä vähemmän käyttää sanoja, sitä enemmän ilmaisee.

     Se sotii valon ajatusta vastaan; sitä että mitä enemmän valoa, sitä vähemmän pimeyttä; mitä enemmän hyvää, sitä vähemmän pahaa.

     Tämän paradoksin ilmaisemiseksi en osaa jättää käyttämättä epäsopivia sanoja. Sanat eivät kuitenkaan ole vääriä eikä oikeita, hyviä eikä pahoja.

                                                                                         JSS 2015.