torstai 8. tammikuuta 2015

Ihan uudesti vanhaa


[Kirjallisuus on menneisyytensä vanki]

[Je suis Charlie!]


                                                   Kyösti Salovaara 2010, München.


The New York Timesin kirjallisuuspalstalla Bookends (30.12.2014) kaksi kirjallisuusmiestä pohti kirjallisuuden modernismia. Voivatko, osaavatko kirjailijat yhä luoda jotakin uutta, Pankaj Mishra ja Benjamin Moser kysyivät haastavasti.
     Oikeastaan eivät, oli kai yhteinen vastaus. Eikä mitään uutta kuviteltavissa olevaa ole edes olemassa.
     Mishra sanoi, että kirjallisuuden modernismi keskittyy muutamaan tekstiin, joita luetaan paljon vähemmän kuin mitä niitä tutkitaan. Uusi, jos sellaista haluaa etsiä, löytyy tekniikan ihmemaailmasta. Siellä kuluttaja yllättyy ja yllätetään, ei kirjoja kirjoittamalla eikä niitä lukemalla.
     Toinen kirjoittajista, Moser lainasi Ezra Poundia, joka aikanaan sanoi, että kun maailma näyttäytyy sirpaleisena, lukijat turvautuvat vanhaan eivätkä uuteen; hajoavaa jäljentävä moderni karkottaa järkiperäistä selitystä kaipaavan lukijan.
     Nykyisyys on aina mennyttä, myös kirjallisuudessa.
     Eikä vain kirjallisuudessa.
     Kun katsoo esimerkiksi italialaisen Mauro Stacciolin modernia ympyrä-veistosta Münchenissä, huomaa kuinka se ottaa muotonsa tutuista kuvioista, mutta irottaessaan kuvion entisestä (vaikkapa takana näkyvän rakennuksen seinästä) Staccioli uskottelee luoneensa jotain absoluuttisesti uutta, vaikka se on mahdotonta.
     Kuvan voi rikkoa äärettömän monella tavalla erilaisiin paloihin, mutta kun palapelin kokoaa, päädytään alkuperäiseen kuvaan.


Kun romaanien kohdalla puhutaan ”uudesta” ja ”modernista”, yleensä tarkoitetaan romaanin muotoa, ei niinkään sisältöä (aihepiiriä), joka kaiketi aina uudistuu ja myötäilee maailman menoa.
     Sellaista romaania, joka ei kerro mitään maailmasta, joka on niin moderni ettei se viittaa mihinkään olevaan eikä koettuun, ei ole vielä kirjoitettu, tai jos on, ei sitä ole kukaan lukenut.
     Enkä kehota ketään yrittämään.
     Tietysti on mahdoton ennustaa miten kirjallisuudelle käy. Yhtä vaikeaa on ennustaa miten ihmiselle ja yhteiskunnalle käy. Kyynikko naurahtaa, että ihmiselle ja kirjallisuudelle käy niin kuin käydä sopii ja että sitä saa mitä tilaa.
     Senkin uskaltaa sanoa ettei kirjallisuudesta ole ihmisen eikä ihmiskunnan pelastajaksi, mutta ei se sitä eikä tätä upotakaan.
     Edellä sanottu ei tarkoita etteikö yksittäinen lukija, joita syntyy koko ajan lisää, kokisi kirjallisuuden parissa uusia kokemuksia; etteikö kirjallisuus hänelle olisi uutta ja ihmeellistä.
     Menneisyyden varjo ei ole ongelma ihmiselle eikä kirjallisuudelle. Ongelma siitä tulee jos se kielletään, unohdetaan, hämärretään vääristelemällä.
     Se että ihmisen elämän ja kulttuurin historia tihkuu jokaisen taideteoksen läpi, ei ole puute vaan työntövoima joka lennättää teosta eteenpäin.


Kuvan läpiulottuva harmaus ei johdu ensi sijaisesti kirjallisuudesta vaan yhteiskunnasta ja ihmisen suhteesta siihen. (Yltiö)liberaalissa yhteiskunnassa on niin vähän tabuja, niin vähän ”luokkaan” tai paikkaan sidottuja haaveita ja rajoituksia, että kirjallisuudelle jää olemattoman vähän tilaa hätkähdyttää ihmismassoja, tässä tai kohta.
     Ei ole rikkomatonta, vielä ehjää muotoa jonka särkeminen pistäisi ihmiset parkumaan tai rientämään barrikaadeille. Ei ole julistusta jonka perässä massat ryhtyisivät marssimaan. Vai onko? Onko mahdollista että kirjallisuuteen ilmestyisi teos potkimaan ihmisiä persuksille tai munille?
     Todennäköisemmältä tuntuu, että kapinoiva kirjallisuus yhtyy uusmoralistiseen ajatteluun, jossa liberaalisti suvaitaan äärimmäisyyksiä ja asetetaan keskiväki, keskiluokka paineeseen hyväksyä reunat ja kieltää oma pikkuporvarillinen oleminen. Niin kuin olen todennut aikaisemmin, tässä henkisessä ilmastossa älymystön ja median mielenrauhaa eivät uhkaa homot eivätkä transut eivätkä trimmatut kapitalistit vaan läskit juopot, jotka eivät pysty hallitsemaan elämäänsä.
     Enkä kuvittele, että näille onnettomille koskaan syntyy omaa avantgardistista kirjallisuutta.


Jos kuitenkin toivotaan, että uutta, siis Ihan Uutta Kirjallisuutta syntyy, sen pitäisi odotusten epätodennäköisyydestä pursuavana täyttää ne ehdot joista Nassim Nicholas Taleb puhui kirjassaan Musta joutsen – Erittäin epätodennäköisen vaikutus (Terra Cognita 2007. Suom. Kimmo Pietiläinen.)
     Yhteiskunnassa, varsinkin talouselämässä (ja maapallon säätilassa) epätodennäköiset tapahtumat ovat mahdollisia, vaikka niitä pidetään etukäteen mahdottomina. Mustan joutsenen ilmaantumisen kaltaiseen ihminen ei osaa varautua, koska hän ei osaa nähdä sääntöjä faktojen tuolla puolen. Ihminen tuijottaa silmänsä sokeiksi katsoessaan yksityiskohtia eikä näe isompaa kuvaa. Ja kuitenkin, niin kuin Taleb sanoo, ihmisten suku kaipaa sääntöjä ja on näkevinään niitä yksinkertaistaessaan todellisuutta. Maailma on helpointa yksinkertaistaa tarinoihin ja unohtaa sattuman julma sekasorto.
     Mustan joutsenen yllätyksellä on Talebin mielestä kolme ominaisuutta:
     ”Ensinnäkin se on vieras havainto, sillä se on tavanomaisten odotusten ulkopuolella, koska mikään menneisyydessä ei viittaa sen mahdollisuuteen vakuuttavasti. Toiseksi sillä on äärimmäinen vaikutus. Kolmanneksi huolimatta sen vieraan havainnon asemasta ihmisluonto pakottaa meidät kyhäämään selityksiä sen ilmaantumiselle jälkikäteen, tekemään siitä selitettävän ja ennustettavan.”
     Onko siis mahdollista, että joku kirjoittaa uudenlaisen romaanin, joka on kuin Musta joutsen? Että syntyy romaani, jolla on äärimmäinen vaikutus? Että sen vaikutus perustuu uuteen muotoon, sellaiseen jota kukaan ei osaa nyt kuvitella?
     Enpä usko.

PS. klo noin 23.25 tammikuun 7. 2015.

Jossakin on raja.

Jossakin meidän oikeutta olla mieltä mitä tahansa loukataan väkivallalla.

Jossakin meistä tulee uhreja kun ajattelemme. Kun sanomme mitä ajattelemme.

Meistä tulee uhreja, koska uskomme sanoihin ja kauniisiin/rumiin/tosiin/haastaviin/ lauseisiin joilla ilmaisemme mitä haluamme sanoa.

Jossakin on raja. Jossakin... 

ja vaikka minä haluaisin pelkästään sanoa, että tuuli suhisee puissa, minä haluan ettei kukaan puutu siihen. Ei ala puhua tyynestä eikä myrskystä. Mutta jos hän haluaa, Okay with me!

Jos minä haluan puolustaa demokraattista, liberaalia oikeutta julistaa mielipidettäni kaikilla forumeilla, niin miksi pitäisi hyväksyä se, että sanani ammutaan lennosta? Olivatpa ne rumia tai kauniita?

Totalitaarinen ajattelu valtaa alaa - seis!

Seis!

Jokainen meistä - minä myös - sinä myös - me - he- te ...

... saamme sanoa mitä ajattelemme eikä siihen ole uskonnolla, puolueella, valtiolla, ryhmällä, suvulla, klubilla, naapurilla, somella....

ei kenelläkään... ole

NOKAN KOPUTTAMISTA!

Se joka ei allekirjoita sanan vapauden maksiimia, joutukoon minne kelvottomat joutuvat!

Nyt ei pidä ymmärtää terroristeja!

Nyt ei pidä...

NYT

Je juis Charlie!

Je juis Charlie!

Je  juis Charlie!

4 kommenttia:

  1. Myötäelin jokaisen lauseesi tässä kirjoituksessasi, Kyösti. Ajatteluna tämä on ajattelun arvoista. Samaa mieltä olen myös sanan- ja ajatuksenvapaudesta. Sanoja eikä kuvia jotka liittyvät johonkin ajatusrakennelmaan ei saisi koskaan ampua alas, eikä saisi ampua niitä aikaansaavia ihmisiä. Mikä ihmeen tarve on lajitella ihmiset oikein ja väärin ajatteleviin ja rangaista niitä, jotka jonkun mielestä eivät ajattele oikein. Pelottava paskapesä koko maailma tällä hetkellä. Kaikkialla viruu ihmisiä vankiloissa, sellaisia, jotka ovat puhuneet rehellisesti mitä ajattelelevat. Näin on ollut kai aina ja kaikkialla (?). Ne, jotka paheksuvat toisten ajatttelua yrittämällä häätää heidät pois maailmasta väkivaltaa käyttämällä, pitäisi teurastaa vaikka kuinka julmalla tavalla, sillä he eivät täytä ihmisenä olon valmiuksia, vaan ovat roskaväkeä, rottia. (tai ei, vaikka rotat eivät ole ihmisiä vaan rottia, joita pelkään ja inhoan, ovat ne kuitenkin eläviä otuksia, joilla lienee olemassaolo-oikeutensa. Mutta sellaiset rotat jotka aiheittavat toisille eläville otuksille kuoleman eivät ansaitse armoa.

    Hullu, hullu maailma. Minusta se kaipaisi uudelleen luomista maailmaksi, jossa toiset eivät syö toisia. Mutta onko sekään hyvä? Eikö liikakansoitus syö itse itsensä? Onko olemassa pienintäkään mahdollisuutta luoda edes ajatuksissa maailma, jossa kukaan ei vahingoittaisi toista, jossa ei olisi sotia eikä luonnon aiheuttamia katastrofeja, jossa ihmiset voisivat hyvin ja olisivat onnellisia? Miksi se tuntuu mahdottomalta? Onko se todellakin mahdotonta? Kuka pystyisi luomaan ajatuksissaan paremman maailman kuin tämä, joka on ja on?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pystyisikö joku luomaan ajatuksissa paremman maailman?

      Oikeastaan hirvittävää että tämmöistä pitää kysyä, ja kun pitää, pessimismi valtaa mielen.

      Vapaamielinen ja demokraattinen yhteiskunta on niin "heikko" rakennelma, että vihamielinen tuhoaa sitä pala palalta, ja sitä mukaan kun pahaan yritetään vastata, se kenties tarttuu ja kohta kaikki ovat samanlaisia.

      Mutta tietysti täytyy toivoa ettei näin käy. Ongelmana on, että jos vihamielinen ei arvosta ja tunnusta vallitsevia hyveitä ja yritystä olla moraalisesti kelvollinen yhteiskunta, ei häneen tehoa mikään järkiperäinen, sanoilla ilmaistu perustelu.

      Kuiluun on helpompi suistua kuin kiivetä sieltä takaisin.

      Poista
    2. Moi aussi, je suis Charlie!

      Pystyykö ajatuksissakaan luomaan parempaa maailmaa? Pystyy! Jehovantodistajien lehden kannessa on sellainen kuvattu: leijona ja vuona makoilevat kedolla, ja siellä samalla kedolla seisoo amerikkalaistyylisiä siistejä ihmisiä, jotka hymyilevät leveästi valkaistuin hampain.
      Mutta kun tällaiseen ja tällaisiin ei voi uskoa, niin huonolta näyttää.

      Tulee voimaton olo, kun luulee elävänsä rauhan aikaa, mutta saakin huomata olevansa jonkun epämääräisen tahon vihollinen.
      Toteat Kyösti ihan oikein, että jossakin on raja. Jos me alamme pelosta muuttaa omia tapojamme, niin voimme olla varmoja siitä, että raja siirtyy. Minä en ainakaan haluaisi ryhtyä pukeutumaan kaapuihin ja kulkemaan silmät alas luotuna.

      Poista
    3. Juuri noin Marjatta. Traagisinta ehkä on että "raja" on jokaisessa meissä itsessämme, ja se raja liukuu suuntaan tai toiseen "suhdanteiden" mukaan.

      Kun meitä (pitäisikö kirjoittaa "meitä") uhataan väkivallalla, harva pystyy jatkamaan niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ja kun sitten ryhdymme miettimään onko tämä sana ja tuo lause korrekti kaikin puolin, peli on jo tavallaan menetetty.

      Panu Rajala kirjoitti tästä tapauksesta blogissaan aika järkevästi, mutta silti minusta tuntuu, että hän suositteli sitä suomalaista (suomettunutta?) ajatusta että me pysymme aina katsomossa emmekä sekaannu kenenkään asioihin, vaikka maailma ympärillä olisi kuinka paha tahansa.

      Jos kaikki käyttäytyisivätniin kuin me suomalaiset, ei maailma olisi koskaan edennyt yhteiksuntamoraalisesti mihinkään - mutta etenemisen hedelmiä me kyllä popsimme hyvällä ruokahalulla.

      Tässä mielessä meistä harva (en minäkään) todella tajuaa millaista kritiikkiä ja satiiria kirjoitetaan ja esitetään ns. länsimaissa, joissa yhteiskunta perinteisesti on avoin.

      Suomi on harmaalla vyöhykkeellä ja se myös näkyy tavassamme kohdata vapauteen ja itsemäämisoikeuteen kohdistuvat loukkaukset.

      Joskus silti tuntuu että elämän katsomossa paleltaa!

      Poista