Ihan uudesti vanhaa

[Kirjallisuus on menneisyytensä vanki]

[Je suis Charlie!]

                                                   Kyösti Salovaara 2010, München.

The New York Timesin kirjallisuuspalstalla Bookends (30.12.2014) kaksi kirjallisuusmiestä pohti kirjallisuuden modernismia. Voivatko, osaavatko kirjailijat yhä luoda jotakin uutta, Pankaj Mishra ja Benjamin Moser kysyivät haastavasti.

     Oikeastaan eivät, oli kai yhteinen vastaus. Eikä mitään uutta kuviteltavissa olevaa ole edes olemassa.

     Mishra sanoi, että kirjallisuuden modernismi keskittyy muutamaan tekstiin, joita luetaan paljon vähemmän kuin mitä niitä tutkitaan. Uusi, jos sellaista haluaa etsiä, löytyy tekniikan ihmemaailmasta. Siellä kuluttaja yllättyy ja yllätetään, ei kirjoja kirjoittamalla eikä niitä lukemalla.

     Toinen kirjoittajista, Moser lainasi Ezra Poundia, joka aikanaan sanoi, että kun maailma näyttäytyy sirpaleisena, lukijat turvautuvat vanhaan eivätkä uuteen; hajoavaa jäljentävä moderni karkottaa järkiperäistä selitystä kaipaavan lukijan.

     Nykyisyys on aina mennyttä, myös kirjallisuudessa.

     Eikä vain kirjallisuudessa.

     Kun katsoo esimerkiksi italialaisen Mauro Stacciolin modernia ympyrä-veistosta Münchenissä, huomaa kuinka se ottaa muotonsa tutuista kuvioista, mutta irottaessaan kuvion entisestä (vaikkapa takana näkyvän rakennuksen seinästä) Staccioli uskottelee luoneensa jotain absoluuttisesti uutta, vaikka se on mahdotonta.

     Kuvan voi rikkoa äärettömän monella tavalla erilaisiin paloihin, mutta kun palapelin kokoaa, päädytään alkuperäiseen kuvaan.

Kun romaanien kohdalla puhutaan ”uudesta” ja ”modernista”, yleensä tarkoitetaan romaanin muotoa, ei niinkään sisältöä (aihepiiriä), joka kaiketi aina uudistuu ja myötäilee maailman menoa.

     Sellaista romaania, joka ei kerro mitään maailmasta, joka on niin moderni ettei se viittaa mihinkään olevaan eikä koettuun, ei ole vielä kirjoitettu, tai jos on, ei sitä ole kukaan lukenut.

     Enkä kehota ketään yrittämään.

     Tietysti on mahdoton ennustaa miten kirjallisuudelle käy. Yhtä vaikeaa on ennustaa miten ihmiselle ja yhteiskunnalle käy. Kyynikko naurahtaa, että ihmiselle ja kirjallisuudelle käy niin kuin käydä sopii ja että sitä saa mitä tilaa.

     Senkin uskaltaa sanoa ettei kirjallisuudesta ole ihmisen eikä ihmiskunnan pelastajaksi, mutta ei se sitä eikä tätä upotakaan.

     Edellä sanottu ei tarkoita etteikö yksittäinen lukija, joita syntyy koko ajan lisää, kokisi kirjallisuuden parissa uusia kokemuksia; etteikö kirjallisuus hänelle olisi uutta ja ihmeellistä.

     Menneisyyden varjo ei ole ongelma ihmiselle eikä kirjallisuudelle. Ongelma siitä tulee jos se kielletään, unohdetaan, hämärretään vääristelemällä.

     Se että ihmisen elämän ja kulttuurin historia tihkuu jokaisen taideteoksen läpi, ei ole puute vaan työntövoima joka lennättää teosta eteenpäin.

Kuvan läpiulottuva harmaus ei johdu ensi sijaisesti kirjallisuudesta vaan yhteiskunnasta ja ihmisen suhteesta siihen. (Yltiö)liberaalissa yhteiskunnassa on niin vähän tabuja, niin vähän ”luokkaan” tai paikkaan sidottuja haaveita ja rajoituksia, että kirjallisuudelle jää olemattoman vähän tilaa hätkähdyttää ihmismassoja, tässä tai kohta.

     Ei ole rikkomatonta, vielä ehjää muotoa jonka särkeminen pistäisi ihmiset parkumaan tai rientämään barrikaadeille. Ei ole julistusta jonka perässä massat ryhtyisivät marssimaan. Vai onko? Onko mahdollista että kirjallisuuteen ilmestyisi teos potkimaan ihmisiä persuksille tai munille?

     Todennäköisemmältä tuntuu, että kapinoiva kirjallisuus yhtyy uusmoralistiseen ajatteluun, jossa liberaalisti suvaitaan äärimmäisyyksiä ja asetetaan keskiväki, keskiluokka paineeseen hyväksyä reunat ja kieltää oma pikkuporvarillinen oleminen. Niin kuin olen todennut aikaisemmin, tässä henkisessä ilmastossa älymystön ja median mielenrauhaa eivät uhkaa homot eivätkä transut eivätkä trimmatut kapitalistit vaan läskit juopot, jotka eivät pysty hallitsemaan elämäänsä.

     Enkä kuvittele, että näille onnettomille koskaan syntyy omaa avantgardistista kirjallisuutta.

Jos kuitenkin toivotaan, että uutta, siis Ihan Uutta Kirjallisuutta syntyy, sen pitäisi odotusten epätodennäköisyydestä pursuavana täyttää ne ehdot joista Nassim Nicholas Taleb puhui kirjassaan Musta joutsen – Erittäin epätodennäköisen vaikutus (Terra Cognita 2007. Suom. Kimmo Pietiläinen.)

     Yhteiskunnassa, varsinkin talouselämässä (ja maapallon säätilassa) epätodennäköiset tapahtumat ovat mahdollisia, vaikka niitä pidetään etukäteen mahdottomina. Mustan joutsenen ilmaantumisen kaltaiseen ihminen ei osaa varautua, koska hän ei osaa nähdä sääntöjä faktojen tuolla puolen. Ihminen tuijottaa silmänsä sokeiksi katsoessaan yksityiskohtia eikä näe isompaa kuvaa. Ja kuitenkin, niin kuin Taleb sanoo, ihmisten suku kaipaa sääntöjä ja on näkevinään niitä yksinkertaistaessaan todellisuutta. Maailma on helpointa yksinkertaistaa tarinoihin ja unohtaa sattuman julma sekasorto.

     Mustan joutsenen yllätyksellä on Talebin mielestä kolme ominaisuutta:

     ”Ensinnäkin se on vieras havainto, sillä se on tavanomaisten odotusten ulkopuolella, koska mikään menneisyydessä ei viittaa sen mahdollisuuteen vakuuttavasti. Toiseksi sillä on äärimmäinen vaikutus. Kolmanneksi huolimatta sen vieraan havainnon asemasta ihmisluonto pakottaa meidät kyhäämään selityksiä sen ilmaantumiselle jälkikäteen, tekemään siitä selitettävän ja ennustettavan.”

     Onko siis mahdollista, että joku kirjoittaa uudenlaisen romaanin, joka on kuin Musta joutsen? Että syntyy romaani, jolla on äärimmäinen vaikutus? Että sen vaikutus perustuu uuteen muotoon, sellaiseen jota kukaan ei osaa nyt kuvitella?

     Enpä usko.

PS. klo noin 23.25 tammikuun 7. 2015.

Jossakin on raja.

Jossakin meidän oikeutta olla mieltä mitä tahansa loukataan väkivallalla.

Jossakin meistä tulee uhreja kun ajattelemme. Kun sanomme mitä ajattelemme.

Meistä tulee uhreja, koska uskomme sanoihin ja kauniisiin/rumiin/tosiin/haastaviin/ lauseisiin joilla ilmaisemme mitä haluamme sanoa.

Jossakin on raja. Jossakin... 

ja vaikka minä haluaisin pelkästään sanoa, että tuuli suhisee puissa, minä haluan ettei kukaan puutu siihen. Ei ala puhua tyynestä eikä myrskystä. Mutta jos hän haluaa, Okay with me!

Jos minä haluan puolustaa demokraattista, liberaalia oikeutta julistaa mielipidettäni kaikilla forumeilla, niin miksi pitäisi hyväksyä se, että sanani ammutaan lennosta? Olivatpa ne rumia tai kauniita?

Totalitaarinen ajattelu valtaa alaa - seis!

Seis!

Jokainen meistä - minä myös - sinä myös - me - he- te ...

... saamme sanoa mitä ajattelemme eikä siihen ole uskonnolla, puolueella, valtiolla, ryhmällä, suvulla, klubilla, naapurilla, somella....

ei kenelläkään... ole

NOKAN KOPUTTAMISTA!

Se joka ei allekirjoita sanan vapauden maksiimia, joutukoon minne kelvottomat joutuvat!

Nyt ei pidä ymmärtää terroristeja!

Nyt ei pidä...

NYT

Je juis Charlie!

Je juis Charlie!

Je  juis Charlie!