[vähän metafyysisiä ajatuksia]
 |
| Jaakko Salovaara 2015. Lux Helsinki: Antti Sunialan Fire Circus Walkea Senaatintorilla. |
Ensin ei
ollut mitään.
Sitten
se ei-mitään, tiheä ja tiivis ja kuuma piste räjähti ja valo
syntyi.
Big
Bang!
Valo syntyy prosessista; pimeys on perustila, siis alkutila, päätepiste.
Vaikka
sanotaan, että valo on sähkömagneettista aaltoliikettä, sen
kummallisuutta ei ymmärrä. Jos rakentaa ikkunattoman huoneen, siellä vallitsee pimeys. Näin ollen pimeys on oletus.
Maailmassa
on paljon valoa, mutta vielä enemmän pimeyttä. Voiko sitä kutsua pimeäksi valoksi?
Katsotaanpa
Pariisiin. Kolmesataa turistia näppää yhtä aikaa digikameralla kuvan
Eiffeltornista. He käyttävät valoa hyväkseen, mutta väheneekö
valon määrä kun sitä käytetään, imetään ahneesti digikameran
kennolle? Pimeneekö Eiffeltornin katveessa kun kolmesataa turistia painaa
kameran laukaisijaa?
Koska Champ de Mars ei
pimene, valon mystinen luonne paljastuu. Harmi että meidät opetettiin uskomaan, ettei ilmaisia lounaita ole.
Ei olekaan.
Ihmisen
elämä ja kehitys synnyttää järjestyksen saarekkeita maailmankaikkeuden
epäjärjestyksen mereen. Kun elämä järjestäytyy elämäksi, se luo
lisää epäjärjestystä ympärilleen. Pyrrhoksen voitto? Kuinka monta sellaista ihminen sietää?
Ilman
järjestystä pimeys vallitsee.
Valo on
prosessi, pimeys lepotila.
Hyvä ja
paha - valon ja pimeydyn analogia!
Mutta
jos nyt ollaan johdonmukaisia, ensin oli paha ja vasta sitten tuli
hyvä. Hyvä on valon kaltainen prosessi, kerran liikkeelle
saatettuna se napsii pieniä voittoja pahasta, joka on alkutila,
oletus. Hyvä on pahan sisässä kuin nukke laatikossa.
Miten
tämä ajatus sopii paratiisiin ja syntiinlankeemukseen? Eikö
ihminen karkotettu paratiisista tehtyään pahaa? Jos niin tapahtui,
niin hyvä oli ennen pahaa, mutta se on ristiriidassa valon
hetkellisyyden ja pimeyden vallan suhteen.
 |
| JSS 2015. |
On
kuitenkin mahdollista, että paratiisi oli Luojan itsekritiikkiä.
Paratiisia ei tarkoitettu elettäväksi vaan paettavaksi, niin kuin
valo pakenee Big Bangia. Tietenkin paratiisissa olisi voitu elää
hieman kauemmin, mutta kuka haluaa elää ilman tiedon ja elämän taitoa?
Kafka
kirjoitti, että on turha valittaa syntiinlankeemuksesta: ”Ei meitä
karkoitettu paratiisista sen vuoksi, vaan elämän puun takia,
ettemme söisi siitä.”
Sitä
paitsi, niin kuin Kafka sanoo, meidät luotiin elämään
paratiisissa ja paratiisi määrättiin palvelemaan meitä. Sitten
meitä koskevaa määräystä muutettiin, viilattiin aikaan
sopivaksi, mutta myös paratiisin määräystä muutettiin, vaikka
kukaan ei kertonut sitä meille.
Epätietoisuus
on raskaampi kantaa kuin synnit.
Mutta
sitä lohduttaa ajatus, että elämä on jo sellaisenaan hyvä teko,
pois-ottoa pahalta.
Tämä
kuulostaa itsekkäältä.
Alussa fyysinen maailma, sen jälkeen henkinen maailma ja sitten vielä informaatio: sanat.
Usein
sanotaan että tämä tai tuo kirjoittaja loi sanataidetta.
Mutta
kun ollaan tarkkoja, niin eivätkö sanat ole olemassa, vaikka niitä
ei käyttäisikään? Sanan käyttäminen ei kuluta sanoja, niin kuin
eivät digikameran kuvat vähentäneet valoa Champ de Mars
-puistikossa. Saman sanan – vaikkapa kissa – voi käyttää ei
vain kymmenen kertaa vaan miljoona kertaa ja aina se on yhtä
tukevasti ja yhtä kokonaisena sanojen avaruudessa. Yhtä tuoreena ja
virkeänä, eikö vaan?
Täsmällisyyden
tähden: sanan käyttäjä kuluttaa energiaa ja lisää epäjärjestystä järjestellessään sanoja ja asettaessaan ne "johonkin".
Tulee kuitenkin mieleen, että ovatko sanat, kaikki miljoonat ja miljoonat
jonkinlainen alkutila, oletus ja kun kirjoittaa jotakin, vaikka
tämmöistä, niin onko se itse asiassa sanojen pois-karsimista,
käyttämättä jättämistä eikä niinkään niiden luomista,
synnyttämistä?
Elämme
laatikossa, joka on pullollaan sanoja.
Pakina
syntyy jättämällä sanoja käyttämättä.
Jos
haluaa sanoilla kuvata kaiken, ihan kaiken kaiken eli koko totuuden
(kaiken valon ja valon ympärillä olevan pimeän valon), ei saa
jättää yhtään sanaa käyttämättä, jolloin niitä tulee aika
paljon. Enemmän kuin ymmärrän.
Kun
esimerkiksi Hemingwayn kirjoitustyyliä verrataan
jäävuoritekniikkaan, niin se tarkoittaa, että Hemingway
osasi jättää turhan pois, jättää sanoja käyttämättä
vaikka niitä oli tyrkyllä ei vain kymmen vaan miljoonia.
Tietääkseni
Hemingway ei rakennellut jäävuoria.
On ironista, että mitä vähemmän käyttää sanoja, sitä
enemmän ilmaisee.
Se sotii
valon ajatusta vastaan; sitä että mitä enemmän valoa, sitä
vähemmän pimeyttä; mitä enemmän hyvää, sitä vähemmän pahaa.
Tämän
paradoksin ilmaisemiseksi en osaa jättää käyttämättä
epäsopivia sanoja. Sanat eivät kuitenkaan ole vääriä eikä
oikeita, hyviä eikä pahoja.
 |
| JSS 2015. |
