Kansankodin kohtuuton kritiikki

[Pilasiko politiikka Martin Beckin?]

Karisto, 1981. 2p.
Heikki Ahtialan (1913-83) komeat
kannet Beck-sarjan kakkospainoksessa
muistuttavat, että painetussa kirjassa on
muutakin kuin sanoja ja lauseita.

Kliseistä me elämme; kliseitä hengitämme ja niiden syliin kuolemme.

    Tarkoitan, että jos tietäisimme perimmäisen totuuden, emme jaksaisi katsoa sitä silmästä silmään. Niinpä turvaudumme kliseisiin. Ne ovat keskivälin totuuksia, turvallisia ja eräänlaisia yhteenvetoja elämästä, todellisuudesta, ihmisen kulttuurista. Sivilisaatio rakentuu kliseistä toisin kuin luonto, missä vallitsee kilpailu hengissä pysymisestä pelkästään ankarien tosiasioiden määrittelemänä.

    En minä näin vakava ole helatorstaina. Kunhan pakisen. Eivätkä dekkarit ole näin vakava juttu. Mutta kuitenkin…

    ”Tukholmassa syntynyt Pascal Engman tekee pohjoismaisessa rikoskirjallisuudessa, nordic noirissa, u-käännöksen ja palaa Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön yhteiskunnallisia epäkohtia haarukoivaan kerrontaan”, kirjoitti Jukka Petäjä maaliskuun viidentenä Helsingin Sanomissa. Petäjä toisti yleisimmän kliseen, mikä liitetään rikosromaaneja kirjoittaneen ruotsalaisen vasemmistolaisen toimittajapariskunnan Maj Sjöwallin (s. 1935) ja Per Wahlöön (1926-1975) Martin Beck -romaaneihin.

    Koska olin Petäjän kliseen huomatessani lukemassa Beck-sarjaa alusta loppuun, päätin tarkkailla mitä yhteiskunnallista Sjöwall ja Wahlöö oikeastaan haarukoivat kymmenessä rikosromaanissaan. Toinen Petäjän käyttämä klisee liittyy käsitteeseen nordic noir, mutta en jaksa siitä kiihkoilla enempää. Olen sanonut julkisesti, että nordic noir (tai osuvammin nordic crime) oli parhaimmillaan ennen kuin kukaan keksi ryhtyä kutsumaan nykypohjoismaisia dekkareita nordic noiriksi. Kun siitä tehtiin klisee, kirjallisuuden brändi, se muuttui konformistiseksi tavaksi kirjoittaa muka-kriittisiä dekkareita pohjoiseen maisemaan sijoitettuna.

Karisto, 1980.

Kymmenessä vuodessa, 1965-75, Sjöwall ja Wahlöö julkaisivat kymmenen dekkaria alaotsikolla ”romaani rikoksesta”. Ensimmäinen niistä oli Roseanna ja viimeinen Terroristit.

    ”Tämä ei ole Moskova tai Peking”, sanoo Martin Beckin apulainen Gunvald Larsson romaanissa Komisario Beck tähtäimessä. ”Täällä eivät pamput lue Gorkia eivätkä pollarit siteeraa Leniniä. Tämä on mieletön kaupunki mielisairaassa maassa.”

    On siis Ruotsia sivistyneimpiä maita jossakin – kuten Neuvostoliitto.

    Aluksi Martin Beck -romaanit olivat melko tavallisia poliisiromaaneja tukholmalaisesta rikospoliisiryhmästä, joka selvittelee väkivaltarikoksia myös muualla Ruotsissa. On sanottu että kirjailijapari otti mallia sekä Georges Simenonilta että varsinkin Ed McBainin poliisiromaaneista. Beck on paljon valjumpi henkilö kuin Simenonin inhimillinen, melkeinpä filosofinen Maigret.

    Mutta Sjöwall & Wahlöön romaanit olivat loistavan tuoreita realistisessa miljöön kuvauksessaan sen hetken Ruotsista, varsinkin Tukholmasta, joka elää kirjojen sivuilla yhtä hengittävänä kuin Raymond Chandlerin Los Angeles tai Simenonin Pariisi.

    Edellä lainattu Komisario Beck tähtäimessä oli sarjan seitsemäs romaani. Sitaatti kertoo, oikeastaan ennustaa, mihin suuntaan Sjöwall ja Wahlöö olivat matkalla: kohti umpipoliittista romaania, joka liioittelee, on vainoharhainen ja näkee pientä ihmistä sortavan kapitalistien salaliiton kaikkialla mihin katseen kääntää - eräänlaista vasemmistopopulismia tiukassa herravihassaan.

    Per Wahlöö oli kommunistipuolueen jäsen. Maj Sjöwallin (viime aikoinakin) antamista haastatteluista voi päätellä, että hän on vähintään yhtä radikaali kuin rakastettunsa.

    Wahlöö sairastui aggressiiviseen syöpään vuonna 1971. Viimeistä romaania Terroristit kirjailijapari kirjoitti Málagassa. Tästä romaanista Wahlöö kirjoitti enemmän kuin Sjöwall. Ehkä siitä tuli hänen poliittinen testamenttinsa Martin Beckin lukijoille. Ja samalla Wahlöö pilasi sankarinsa uskottavuuden. Wahlöö kuoli ennen kuin Terroristit julkaistiin.

    Martin Beck -romaaneja luettiin paljon sosialistimaissa. On arveltu, että tyydyttääkseen näiden maiden lukijakunnan kapistalismikriittisen nälän, kirjailijapari muutti loppupään romaanit poliittisemmaksi, selvästi ruotsalaista sosialidemokratiaa ja sen suhdetta Yhdysvaltoihin pilkkaavaksi. Mutta koska kolme radikaaleinta romaania kirjoitettiin Wahlöön sairastuttua, niitä voinee pitää myös hänen poliittisena julkilausumanaan.

Kolme viimeistä romaania - Suljettu huone, Poliisimurha ja Terroristit – antavat ruotsalaisesta, sosialidemokraattisesta kansankodista rujon, vinon, melkein kauhistuttavan kuvan.

    Sjöwall ja Wahlöö eivät ujuta kansankodin kriittiikkiä vain muutaman henkilön tai kaikkitietävän kertojan ajatuksiin ja puheisiin, vaan melkein jokainen romaanien henkilöistä valittaa ja kritisoi ja pitää palopuhetta kansankotia vastaan.

    Suljetussa huoneessa todetaan ettei poliisimiesten virkavirheillä ole mitään väliä, koska koko valtio ja poliisitoimi on itsessään täydellinen ”virkavirhe”. Terroristeissa pääministerin murhannut nainen perustelee tekoaan sillä, että virkamiehet eivät kuunnelleet häntä, ja että nämä jopa valehtelivat hänelle. Se oikeutti murhan. Martin Beck kuuntelee murhaajan perusteluita ja on samaa mieltä.

    Yhä uudestaan Sjöwall & Wahlöö toistavat ajatusta, että Ruotsi on vain näennäisdemokratia. Eikä se ole edes oikeusvaltio, niin kuin Beckin läheisin työtoveri Lennart Kolberg miettii romaanissa Poliisimurha: ”Jo kauan sitten oli tähän sanaan tullut sellainen maku etteivät monet ruotsalaiset sitä enää käyttäneet ja toiset suorastaan nauroivat, kun joku tarjosi sitä tosissaan. Laki tosiaan oli olemassa, mutta viime vuosien kehitys oli osoittanut, että viranomaiset voivat kiertää tätä lakia miten halusivat. Se joka kärsi, oli yksityinen kansalainen.”

    Samassa romaanissa kaikkitietävä kertoja huipentaa sosialidemokraattisen hallinnon kritiikin väitteeseen, että kansankodin demarisalaliitto karkotti pätevät lääkärit Ruotsista: ”Ruotsissa ei ole enää jäljellä montaakaan taitavaa lääkäriä, koska viranomaiset ovat typeryyttään pakottaneet useimmat muuttamaan maasta...”

    1970-luvulla muualla maailmassa kadehdittiin ruotsalaisen kansankodin vaurautta, tasa-arvoa, demokratiaa ja yksilönvapautta. Ruotsi oli silloin pohjoismaisena hyvinvointivaltiona tasa-arvon mallimaa – sellaisena se on myös pysynyt (ongelmineen), mutta nyt myös Ruotsin mallia seurannut Suomi luetaan mallimaiden joukkoon.

    Sjöwall & Wahlöön romaaneista saa aivan toisenlaisen kuvan. Kansankoti on katastrofin partaalla, henkisessä ja hallinnollisessa konkurssissa. Se johtuu kirjailijaparin mielestä siitä, että hyvinvointi on saavutettu liittoutumalla kapitalistien kanssa. Romaanissa Terroristit muuan lakimies pitää palopuheen kansankodin rappiosta:

    ”Kaikille ei ole suotu kykyä ymmärtää niitä periaatteita tai paremminkin periaatteettomuutta, joka muodostaa kapitalistisen yhteiskunnan perustan. Vaalinuotasta ovat useimmat kuulleet puhuttavan, samoin kuin sellaisesta ilmiöstä kuin yleiset vaalit, joissa sosiaalidemokraatit ja muut porvarilliset ja kapitalistiset puolueet, niin sanotut puolueet pitäisi ehkä sanoa, kynivät kansalta rahaa, jota käytetään suunnattomia summia houkuttelemaan ihmiset äänestämään muodollisesti vapaaehtoisesti sellaisen politiikan puolesta, joka pönkittää yhteiskunnan nykyistä yläluokkaa, toisin sanoen kapitalistista elinkeinoelämää, puoluebyrokraatteja ja ammattiyhdistyspomoja, joita tässä yhdistää yksi yhteinen etu, nimittäin raha. Ja että ihmiset antaisivat siunauksensa samaiselle politiikalle, riippumatta siitä mille sosiaaliporvarilliselle puolueelle he antavat äänensä.”

Karisto, 1981. 2p.

Niin että onhan Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön romaanisarjassa yhteiskunnallista ”haarukointia”, mutta onko äärivasemmistolainen näkökulma jotenkin perusteltavissa vai onko kysymys pelkästään paranoidista demokratian vihaamisesta? Kun kirjoissa kuvataan tyhmiä poliisimiehiä ja virkamiehiä heidän ulkoisen olemuksensa, fyysisen habituksen vastenmielisyydellä, sitä voi pitää "frenologisena rasismina" eikä yhteiskunnallisten epäkohtien haarukointina. Vasemmistolainen populismi ei ole "marxilaista" yhteiskunta-analyysia, vaikka sitä miten päin tahansa kääntelisi.

    ”Ruotsin sosiaalidemokratia on vuosikymmenet sahannut kansaa linssiin kierolla propagandalla”, sanoo Martin Beckin tiedostava naisystävä Rhea romaanissa Terroristit. ”Todellisuudessa pääosaa esittävät kapitalistien etunäkökohdat ja pamppuklikki, jonka odotetaan pitävän työläiset aisoissa. Se on rikos kansaa kohtaa, kerta kaikkiaan joka ikistä yksilöä kohtaan, joka tässä maassa elää.”

    Eikö sitten kansankotia olisi saanut kritisoida? Eikö siinä ollut mitään vikaa?

    Tietenkin sitä sai ja kenties pitikin kritisoida. Tänään Ruotsissa on monia yhteiskunnallisia ongelmia, joita voi vain ihmetellä, mutta tuskinpa ne kapitalismin sosialidemokraattisesta pehmentämisestä johtuvat, niin kuin Sjöwall ja Wahlöö syyttivät 1970-luvulla. Ironista on, että kun Beck-romaaneissa ruotsalaista kansankotia syytetään poliisivaltioksi, niin pari viikkoa sitten Ruotsin nykyinen pääministeri kertoi Ylen haastattelussa, että ruotsalaisen yhteiskunnan ongelmia aiotaan ratkaista mm. perustamalla 10 000 uutta poliisivirkaa.

    Edellä olevista lainauksista huomaa, kuinka dogmaattista ja demagogista kommunistikirjailijoiden kritiikki oli. Se oli kärjistettyä ja epä-älyllistä niissäkin kohdin missä kritiikki osui kohdalleen.

    On mielenkiintoista, että tuo radikaali, ilmiselvästi länsimaisen demokratian vastainen kritiikki ei ole vaikuttanut Beck-romaanien saamaan kritiikkiin; siis ei sillä tavalla, että Sjöwall & Wahlöön esittämälle yhteiskuntakritiikille olisi esitetty vastakritiikkiä tai että romaanien kirjallinen arvo olisi sen perusteella laimentunut.

    Katselin Julian Symonsin, Timo Kukkolan, Jukka Parkkisen ja Ari Haasion kirjoituksia näiden romaanien yhteiskunnallisesta sanomasta, ja melkein kuin yhdessä tuumin Sjöwall & Wahlöön yhteiskuntakritiikki tunnistetaan toispuoliseksi, demagogiseksi, vääristyneeksi ja kohtuuttomaksi, mutta samalla se ohitetaan ikään kuin eksoottisena piristeenä, joka ei vaikuta romaanien arviointiin millään tavalla. Enkä usko että em. kirjoittajat allekirjoittaisivat kommunistipuolueen ohjelmatavoitteet.

    Jos kirjailija kirjoittaa poleemisen romaanin, niin eikö hän toivo, että lukijat todella ottavat poleemisen yhteiskuntanäkemyksen tosissaan? Eikö yhteiskunnallisen kirjoittajan tarkoituksena olekin vaikuttaa yhteiskuntaan? Mitä järkeä on heittäytyä poleemiseksi, jos sen ilmaisema kritiikki hyväksytään sellaisenaan, pelkästään pittoreskina yksityiskohtana?

    Miksi kirjoja luetaan niin kuin niitä luetaan?

Vuonna 2009 Maj Sjöwall kertoi The Guardianissa, että hän ja kumppani Per Wahlöö halusivat kuvata yhteiskuntaa omasta vasemmistolaisesta näkökulmastaan käsin. ”Per oli kirjoittanut poliittisia kirjoja, mutta niitä myytiin vain 300 kappaletta. Tajusimme että ihmiset lukevat rikoskirjallisuutta ja näiden kertomusten läpi saattaisimme näyttää, että hyvivointivaltio Ruotsin virallisen mielikuvan alapuolella oli toisenlainen köyhyyden, rikollisuuden ja raakalaismaisuuden kerros. Halusimme näyttää mihin Ruotsi on menossa: kohti kapitalistista, kylmää ja epäinhimillistä yhteiskuntaa, missä rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät.”

    Tapahtuiko niin?

    Sjöwallin mielestä juuri niin tapahtui: ”Kaikki pelkäämämme tapahtui, vieläpä nopeammin. Ihmiset eivät pidä itseään ihmisinä vaan kuluttajina.”

    Kun haastattelija huomauttaa, että Sjöwall & Wahlöön projekti siis epäonnistui, tämä vastaa nauraen, että niin kävi: ”Se epäonnistui. Tietysti niin kävi. Ongelma oli siinä, että meitä lukivat ihmiset, jotka jo ajattelivat samalla tavalla kuin me. Mikään ei muuttunut - me muutimme oman elämämme, ei muuta.”

    Luulen että Sjöwall yksinkertaistaa romaanien vaikutuksen ja lukijakunnan merkityksen tai merkityksettömyyden, mutta onhan sääli ja hieman masentavaa, jos kirjatkin luetaan samanmielisten kuplassa. 

    Niin kuin totesin, monet dekkareista kirjoittaneet kriitikot ovat ohittaneet Beck-romaanien yhteiskuntakritiikin olan kohautuksella tai laiskalla huomautuksella, että onhan kritiikissä jotakin perää. Kirja-arvosteluissa ei ole ollut eikä ole varsinkaan nykyään tapana ryhtyä väittelemään romaanien ”sanomasta” - romaanithan ovat vain fiktiota, ajatellaan.

    Ja jos tai kun ”nordic noirissa” on, niin kun näkee väitettävän, paljonkin yhteiskuntakritiikkiä, niin vasta muutaman vuosikymmenen jälkeen voidaan analysoida mitä tuon pohjoismaisen brändin sisällä oikein on sanottu. Aikalaiskritiikki myötäilee (aina?) pinnalla leijuvia ajatuskliseitä, siitä riippumatta kestävätkö ne älyllistä tarkastelua.

    Kliseet ovat konformistinen yhteenveto ja samalla kokonainen totuus.

Karisto, 1980.

---

Louise France: The Queen of Crime. The Guardian, 22.10.2009.

Timo Kukkola: Dekkaristin käsikirja. Suomen dekkariseura, 1986.

Ari Haasio: X niin kuin Marx. Yhteiskunnallisuus Sjöwall – Wahlöön teoksissa. Teoksessa Murha ei tunne rajoja. Toim. Risto Raitio, Paula Arvas ja Keijo Kettunen. Book Studio, 1997.

Jukka Parkkinen: Yhteiskuntakritiikkiä vai jännityskirjallisuutta? Teoksessa Pidättekö dekkareista. Toim. Kai Ekholm ja Jukka Parkkinen. Kirjastopalvelu Oy, 1985.

Jukka Petäjä: Netin vihapuhe teki ruotsalaistoimittajasta dekkaristin, jonka esikoisteoksessa toimittajia joutuu sarjamurhaajien uhriksi. HS, 5.3.2019.

Julian Symons: Murha! Murha! (Bloody Murder, 1985.) Suom. Leena Tamminen. WSOY, 1986.

Maj Sjöwall & Per Wahlöö:

Roseanna, 1965. (Suom. Roseanna. Karisto,1969.)

Mannen som gick upp i rök, 1966. (Mies joka hävisi savuna ilmaan, 1967)

Mannen på balkongen, 1967. (Mies parvekkeella, 1980.)

Den skrattande polisen, 1968. (Bussimurha, 1972.)

Brandbilen som försvann, 1969. (Kadonnut paloauto, 1979.)

Polis, polis, potatismos! 1970. (Missä viipyy poliisi, 1973.)

Den vedervärdige mannen från Säffle, 1971. (Komisario Beck tähtäimessä, 1974.)

Det slutna rummet, 1972. (Suljettu huone, 1976.)

Polismördaren, 1974. (Poliisimurha, 1978.)

Terroristerna, 1975. (Terroristit, 1980.)