Taiteilija on kuollut

[Eläköön taide!]

Eteenpäin, 24.11.1974.

Oman ja sitä edeltävien sukupolvien taiteilijoiden kuolinuutisilta ei voi välttyä.

    Sukupolvet vaihtuvat, kasvavat toisistaan. Tähtiä syntyy, tähtiä kuolee, vaikka joskus tuntuu ettei karismaattisia tähtiä enää synny, koska julkisuuteen pääsee helpommin kuin ennen. Sitä paitsi yhtenäiskulttuurin pirstoutuessa jokaisessa kuplassa laulaa, näyttelee ja kirjoittaa kuplan omat sankarit ja tähdet.

    Kysymys voi olla näköharhasta: taaksepäin näkee pidemmälle kuin nykyhetkessä, missä kaikki näyttää ja kuulostaa samanlaiselta. Menneisyys tuntuu sitävastoin olevan täynnä erilaisia, persoonallisia taiteilijoita.

    Historia karsii keskinkertaiset.

    Kun taiteilija kuolee, taide jää, jos jää.

Karismaattisten taiteilijoiden kuolinuutisia lähipäiviltä: Pekka Aarnio (1947-2019), Doris Day (1922-2019), Reijo Taipale (1940-2019), I.M. Pei (1917-2019) ja Herman Wouk (1915-2019).

    Joskus taiteilijan muisto jää soimaan laulussa, niin kuin Reijo Taipaleen Satumaassa tai Pekka Aarnion (ja Agit Prop -kvartetin) Nataliassa, toisinaan hänen teoksistaan tehdyissä elokuvissa, niin kuin Woukin Cainen kapinassa tai tv-sarjassa Sodan tuulet. Epämääräinen mielikuva Doris Daysta saattaa viitata höpsöttävään blondiin, mutta Day oli mainio laulaja eikä hänen rooliaan Alfred Hitchcockin filmissä Mies joka tiesi liikaa (1956) unohda millään, eikä varsinkaan Dayn laulamaa ja elokuvan juonta kannattelevaa laulua Que Sera Sera.

    Silloin kun taiteilija on arkkitehti, niin kuin kiinalais-yhdysvaltalainen Pei, hänen suunnittelemansa rakennukset eivät katoa tulevien sukupolvien silmistä, paitsi sitten kun rakennus puretaan. Pei suunnitteli lasipyramidin Louvren taidemuseon etupihalle. Moderni lasimetallipyramidi historiallisen rakennuksen kainalossa herätti kiivasta vastustusta aikanaan – monet pariisilaiset olisivat halunneet purkaa pyramidin heti sen valmistuttua.

    Pei itse sanoi, että arkkitehtuurin täytyy muistaa juurensa, sen mistä kaikki alkoi. Siihen tarkoitukseen, rakentamisen alkulähteiden muistamiseen, Louvren lasipyramidi istuu hyvin. Ja voiko ylisummaan olla taidetta, jossa ei kuulu tai näy aikaisempien sukupolvien taide?

    Mutta kuinka moni tietää tai muistaa, että Herman Wouk oli myös näkyvä juutalaiskirjailija? Tai kuinka moni muistaa tai tietää, että Pekka Aarnio vaikutti tuottajana mm. Rauli Somerjoen, Pelle Miljoonan, Gösta Sunqvistin ja Ultra Bran levyjen taustalla?

    Taiteilija vaikuttaa tulevien aikojen taiteeseen tietämättään ja tahtomattaan. Taiteella ei loppujen lopuksi ole copyrightia.

Paradiso, pieni onnen maa, kaunis saari rakkauden.

    Youtubesta löytyy Rauni Pekkalan esittämä Paradiso, mutta ei Pekka Aarnion ja Martti Launiksen (1946-2018) ironisen sentimentaalista duettoa, joka sai opiskelijoiden ”kapina- ja vallankumouskokouksissa” nuorison riemuitsemaan. Kun opiskelijat Helsingin Yliopiston suuressa juhlasalissa olivat kuunnelleet tiukkaa poliittista, monopolikapitalismin vastaista propagandaa pari tuntia, kaikkeen jo kyllästyneenä, Aarnion ja Launiksen ilmaantuminen paikalle virkisti väsyneet mielet kummallisesti: kohta ne laulaa Paradison!

    Niin lauloivat, ja elettiin 1960-luvun loppuvuosia, 70-luvun taitetta.

Olivatko he silloin Agit Propin laulajia? Vai Vanhan Myyrän?

    Tähän ei löydy yksikäsitteistä vastausta.

     Miska Rantanen ja Samuli Tiikkaja eivät yrittäneet muistokirjoituksessaan Pekka Aarniosta Helsingin Sanomissa (17.5.2019) avata Agit Propin ja Vanhan Myyrän monimutkaista suhdetta.

    Hyvä niin – minä yritin tuota selvittää marraskuussa 1974, ja asiaa kai käsiteltiin SKP:n (Suomen kommunistinen puolue) johtoelimissä. Tai no, ehkä ei sentään.

Agit Prop, 1974.
Kuvassa vasemmalta oikealle:
Monna Kamu, Sinikka Sokka,
Pekka Aarnio ja Martti Launis.

Vuonna 1974 tein Markku Luodon ja vaimoni Railin kanssa kulttuurimakasiinia Marginaali Kotkassa ilmestyvään Eteenpäin-lehteen. Parhaimmillaan sivu ilmestyi kaksi kertaa kuukaudessa. Sen taitto suunniteltiin Espoon Leppävaarassa.

    Sivun esikuvana oli Hesarin kulttuurimakasiini, mutta Marginaali oli (olevinaan) tiukasti yhteiskunnallinen eikä snobbaileva cityhömpsötys niin kuin Hesarin vastaava. Tosin Marginaalissa puolustettiin estottomasti roskaviihdettä ja eskapismia, joten mekin snobbailimme tahoillamme.

    Sunnuntaina 24.11.1974 Marginaalissa käsiteltiin mm. Robert Altmanin Chandlerfilmatisointia Pitkät jäähyväiset, blueslevyjä, ranskalaista ikivanhaa dekkaria Fantomas, Kotkassa ilmenevää vanhan rakennuskannan hävittämisvimmaa, Alkon hintapoliitiikkaa, Joseph Hellerin romaania Me sotasankarit (Catch-22) ja Agit Propin viisivuotisjuhlaa.

    Koska Agit Prop juhli syksyllä 1974 viisivuotista taivaltaan, sitä ei voitu perustaa vuonna 1970, niin kuin Hesarin Aarnio-muistokirjoituksessa ja Wikipediassa kirjoitetaan.

    En kuitenkaan väitä tietäväni ”totuutta”.

    Kun kirjoitin Marginaaliin pienen pätkän juhlivasta Agit Propista, toimitin konseptin vaimoni kautta Martti Launikselle ja Agit Propille varmistaakseni, että historian kuvaus oli oikea.

    Ei ehkä olisi kannattanut.

    Martti Launis työskenteli samassa työpaikassa kuin vaimoni.

    Agit Propin porukka kirjoitutti juttuni kahteen kertaa ennen kuin hyväksyi sen sisällön. Ajat olivat tiukat, totuus kortilla! Jokaista sanaa tuli miettiä luokkataistelun läpi.

    En tiedä, oliko tuolloinen kirjoitukseni faktoiltaan täydellinen. Parastani yritin - ja harmittavasti enemmänkin. Häpeän edelleen, että annoin juttuni taistolaistoverien käsiteltäväksi. Olen nimittäin muistavinani, että jutussa säädettiin myös muita sävyjä kuin Vanhan myyrän ja Agit Propin välistä historiallista suhdetta.

    Tehty mikä tehty.

    Kun tänään kuuntelee Agit Propin lauluja, ne kuulostavat pääosin militantilta länsimaisen demokratian vihaamiselta ja hirvittävän sinisilmäiseltä kommunistisen puoluekurin propagandalta. Liberaalin lännen vapaus ei kelpaa, vaan parempaa uskotellaan löytyvän totalitaarisesta naapurista.

    Nykyhetkessä kuunneltuna nuo poliittiset laulut tuskin elävät missään ja tuskin enää koskaan. Mutta Agit Propin rakkauslaulut elävät, ja kvartetti laulaa komeasti.

    Pekka Aarnion (ja Martti Launiksen) muistoa kunnioittaakseni kopioin tähän hieman punastellen marraskuussa 1974 Eteenpäin-lehdessä julkaistun kirjoitukseni:

Agit Prop

Marraskuun seitsemäntenä vietettiin Neuvostoliitossa Lokakuun vallankumouksen 57. vuosipäivää. Samana päivänä juhli Agit Prop järjestö viisivuotista toimintaansa poliittisen ohjelmatoiminnan saralla. Juhlakonsertin paikkana oli Kulttuuritalo Helsingissä.

    Vuonna 1969 oli perustettu Agitprop ry. ja suunnilleen samanaikaisesti Vanha Myyrä, Ylioppilasteatterista irronnut ohjelmatyöryhmä, joka sekin astui työväenliikkeen rintamaan aseinaan poliittinen laulu ja agitaatio. Seuraavan vuonna yhtyi Vanha Myyrä Agitprop ry:n ja tämä puolestaan liitettiin perusosastoksi Uudenmaan Sosialistiseen Nuorisoliittoon.

    Vaikka Agit Prop kokoaakin yhteen laajat taiteilijajoukot, sen eittämättä terävin kärki on tunnettu ja tunnustettu kvartetti: Monna Kamu, Sinikka Sokka, Pekka Aarnio ja Martti Launis.

    Tämä kvartetti on totuttu näkemään yhtä hyvin työväenliikkeen juhlatilaisuuksissa kuin ammattiyhdistysliikkeen joukkotilaisuuksissa. Se on vieraillut menestyksekkäästi ulkomailla, Berliinissä ensimmäisen kerran 1971, Chilessä kerran, hieman ennen murheellista syksyä -73, hieman ennen presidentti Allenden murhaa.

    Marraskuun seitsemäntenä talo oli täynnä.

    Pitkäksi venyneen juhlakonsertin odotetuin oli tietenkin Agit Propin kvartetti, ja yhtä varmasti juhlituin.

    Agit Prop ei ole ammattiryhmä, silti se työskentelee ammattimaisen taidokkaasti, päämäärästään tietoisena, milloin tyylitellyn tunteellisena, milloin lujan taistelutahtoisena. On oivallettu, että sosialistinen taide sisältää aina aitoa romantiikkaa, eteenpäin suuntautuvaa optimismia. On oivallettu, että laulujen sanat on tarkoitettu ymmärrettäväksi, olipa sitten kyseessä rakauslaulu tai taistelulaulu. On oivallettu, että musiikin välityksellä voidaan parhaiten saavuttaa älyn ja palavan tunteen sopusointu.

    Agit Propin ohjelmisto rakentuu paljolti suomalaisen kulttuuririntaman tuotannolle. Pentti Saaritsan, Elvi Sinervon, Matti Rossin, Aulikko Oksasen tai Marja-Leena Mikkolan tekstit saavat musiikillisen ilmauksen Kaj Chydeniuksen, Eero Ojasen, Heikki Valpolan tai Toni Edelmannin sävellyksissä. Toisaalta edistyksellinen taide kasvaa voimakkaaksi yli rajojen ulottuvasta solidaarisuudesta, yhteisestä taistelusta rauhan ja paremman tulevaisuuden hyväksi.

    Poliittinen laulu elpyi uneliaisuudestaan 60-luvun yhteiskunnallisen heräämisen myötä. Tänään se on jälleen keskeisesti työväenkulttuuria, kansallista ja omaehtoista kulttuuria. Agit Propilla ja KOM-teatterilla on puolestaan viime vuosina ollut keskeinen vastuu tämän kulttuurin eteenpäin viemisestä.

    Juhlivan Agit Propin tuotantoa on kuultavissa useammallakin kokoomalevyllä aina Vanhan Myyrän päivistä lähtien, mutta myös omilla kokoelmilla.

Kyösti Salovaara, 2017.
Modernin menneisyys:
I.M. Pein pyramidi Louvren edessä.