[purotaimen pekonilla]
 |
| Kyösti Salovaara, Kranjska Gora, 2023. |
Hastings, antaisin aika paljon saadakseni tietää mitä tämän jutun takana on. Siinä piilee jotakin – vannon, että siinä piilee jotakin… Jotakin josta tähän asti olen pystynyt erottamaan vain hämärän kajastuksen.
- Agatha Christie: Lordin kuolema, 1933. Eila Pennasen suomennos 1953.
Ei tarvita Hercule Poirotia huomaamaan kuinka sanoihin piilotetaan uusia merkityksiä.
Harmaita aivosoluja sen sijaan tarvitsisin enemmän ymmärtääkseni miksi näin tapahtuu ja miksi sanan uusi merkitys on usein "poliittisempi" kuin sanan aikaisempi merkitys.
Tässä taitaa tapahtua yhden "kulttuurin" omiminen toiseen tarkoitukseen.
Kielen elävöittäminen on sallittua, kuuluu asiaan. Kielen anastaminen jonkun porukan yksinoikeudeksi, ikään kuin lipuksi barrikadeille, on sekin sallittua ja tavallista.
Mutta sille ei mahda mitään, että kliseinä leviävät uusmerkitykset ärsyttävät.
Miksi?
Miksipä ei?
Jokunen vuosi sitten tutkijat, poliitikot ja jopa bloggaajat määrittelivät milloin olivat ”mukavuusaluellaan” ja milloin eivät. Itse en tuota ilmaisua suostunut käyttämään, ehken oikein tiennyt missä mukavuusalueeni sijaitsee tai sitten olin jatkuvasti eksyksissä.
Tänään kaikki ”sanoittavat” jotakin.
Kun sanoituksia rustasivat takavuosina Repe Helismaa, Saukki, Junnu Vainio ja Vexi Salmi, niin nyt presidenttiehdokkaat sanoittavat jotakin ja heidän sanoituksiaan arvioivat asiantuntijat yrittävät tv-studiossa kertoa miltä tämän tai tuon ehdokkaan sanoitus tuntuu, onko se vakuuttavaa vai jotakin aivan muuta.
Asiantuntijoista varsinkin Johanna Vuorelma on poliitikkojen sanoituksista täpinöissä. Joka kolmannessa lauseessaan hän toteaa presidenttiehdokkaan sanoittavan jotakin. Mutta myös poliitikot panevat parastaan. Kun Olli Rehn oli tentittävänä, hän totesi että ” jos sanoittaisin tämän…”. Toinen ehdokas, Jutta Urpilainen kirjoitti Hesarin Muumi-esseessään näin: ”Politiikassa ajatukset on sanoitettava. Siksi olen kampanjassani kuvannut eetostani voimaannuttavan vapauden ’sinä kelpaat’ ja yhteisöllisen lupauksen ’ketään ei jätetä’ välisenä dynamiikkana.”
Urpilainen johdattaakin meidät ”sanoittamisen” lähteille.
Eivätkö nämä sanoittajat olekin yleensä feministisiä tutkijoita ja aktivisteja, wokettajia ja canceloijia, jotka kertovat sanoittavansa tunteensa ja oman tilanteensa voimaannuttakseen itsensä – ja astuakseen entisten ”sortajiensa” liikavarpaille?
Mutinat pois.
Kieli elää elääkseen, muuttuu ja saa uudenlaisia sävyjä, vanha kuosi virkistyy, vähän niin kuin vakosamettihousut palaavat muotiin tänä vuonna.
Olen itse ymmärtänyt ”sanoittamiselle” samaa mitä Nykysuomen sanakirja sen kertoo tarkoittavan: ”Sanoittaa: sepittää sanat (sävelmään), varustaa sanoilla. Ajanvietemusiikin sanoittaminen.” Sanakirjan mukaan harvinaisempi merkitys on ”pukea sanoiksi, valita sanat”: ”Sanoituksen puolesta hänelle (Koskenniemelle) on ominaista yksinkertainen luonnollisuus.”
Jos siis Urpilaisen lause kirjoitettaisiin vanhemmalla merkitystavalla, se hätkähdyttäisi lukijan: ”Politiikassa ajatukset on sepitettävä.” Yhtä kummalliselta kuulostaisi kun presidenttiehdokas Rehn kertoisi ”sepittävänsä Suomen turvallisuuspolitiikan perusidean niin että…”
Mutta kuten todettua: kieli muuttuu, kehittyy, aikuistuu ja taantuu lapsuuteen. Kielitoimiston nettisanakirja antaakin ”sanoittamiselle” kaksi tasavertaista merkityssisältöä: ”1. sepittää sävelmään sanat. 2. Ilmaista sanoin, pukea sanoiksi, valita sanat.”
Niinpä Vantaan 30-päinen ”nuorisovaltuusto” sanoittaa suomalaisen ruokakulttuurin uudella tavalla. Se vaatii Helsingin Sanomien (14.1) mukaan, että Vantaan kouluissa ja päiväkodeissa kielletään punaisen lihan tarjoaminen.
Nuorisovaltuusto edellyttää, että punainen liha kielletään ”terveys-, kustannus-, yhdenvertaisuus- ja ilmastoperusteilla”. Yhdenvertaisuudella nuorisovaltuusto tarkoittaa nuoria, jotka eivät vakaumuksensa (mm. uskonnollinen, ekologinen jne.) mukaan saa tai eivät halua syödä punaista lihaa, joten kukaan muukaan ei sitä saa syödä. Yhdenvertaisuus on Vantaalla sanoitettu uudella, "vallankumouksellisella" tavalla.
Tässä siis nuotitetaan egoistinen, jopa narsistinen elämäntapa muita ihmisiä koskevaksi ehdottomaksi toimintaohjeeksi. Vähemmistö voimannuttaa itsensä kieltämällä enemmistöltä perinteiset sapuskat.
Tämmöiseksi maailmaksi Suomea nyt sanoitetaan.
Espoolainen kirjailija Joonas Konstig kuvasi Ylen ykköskolumnissaan (15.1) maailman menon sarkastisesti: ”Ihmiset ovat kuitenkin keksineet tavan välittää viisautta eteenpäin kuoleman muurin yli. Se on sivilisaatio, sen instituutiot, tavat, lait, arvot, klassikot ja perinteet… Eli juuri ne asiat, jotka järjettömät aina haluavat kaataa. Maailmanmuuttaja vetää näin mattoa alta mahdollisuudelta, että ihmiskunta järkevöityisi.”
”Nuori maailmanmuuttaja aloittaa nollasta”, Konstig piruili. ”Hän haluaa että kaikki muutkin aloittavat nollasta. Tyhjälle taululle mahtuu isompi omakuva.”
Tutkijat, poliitikot ja maailmanparantajat sanoittavat omakuvaansa. Sille täytyy tehdä tilaa. Yhdelle taululle mahtuu vain yksi kuva, yksi ego, yksi sanoitus.
Kalaruoat ovat kalaa ja liharuoat lihaa.
Mutta kun viime elokuussa tilasin slovenialaisen alppikylän mukavan kotoisassa ravintolassa purotaimenta, sain kokonaisena paistetun taimenen runsaalla pekonisalaatilla kuorrutettuna.
Olipa eksoottinen kokemus! Taimenta ja pekonia poskittain.
Veti sanattomaksi.
Miten tuon kokemuksen sanoittaisi ja nuotittaisi?
