[Vau!]
 |
| Kyösti Salovaara, 2016. Pitkäsilta Helsingissä - entinen luokkaraja?. Vasemmalla Kruununhaka ja Kaisaniemi, oikealla Hakaniemi ja Kallio. |
Vau!
Helsinki
päätti rakentaa Kruunusillat kantakaupungista Laajasaloon. Sillalle
päästetään raitsikat ja ihmiset jalan ja polkupyörillä.
Pakkasella tuuli käy ulapalta kylmästi puseron sisälle, mutta
kesällä meri kiiltää kuin koru.
Tätä
siltaa ei voi kukaan vastustaa. Arkkitehtuurin kauneutta, järjen
konkretiaa, liikkeen hurmaa!
Erehdys.
Tietenkin
siltoja vastustetaan, ainakin Kulosaaressa mistä meri näkyy ja uusi
silta. Ja Hakaniemessä missä raitsikat kolkuttavat (merihakalaisten kiusaksi) kääntyessään
kiskoilla. Ja Kruununhaassa jonne silta ei vaikuta mitään, mutta se
tunne että...
Helsingissä
asuu niin suvaitsevaisia ihmisiä, että he suvaitsevat kaiken muun
paitsi muutoksen ympärillään.
Muutos
hyvä, entinen parempi!
Siltoihin
voi rakastua.
Tai
ei siltoihin vaan sillan ideaan. Jokaisessa kunnollisessa kaupungissa
on monta siltaa. Joen yli, meren lahtien yli, saaresta toiseen,
rotkojen yli, kuilujen toiselle puolelle.
Silta on enemmän kuin rakennelma. Se on metafora, kohtalo.
 |
| Jaakko Salovaara, 2014. Juutinrauman silta - Se Silta! |
Silta
on aina, joka hetki, muutos sille joka sillan ylittää.
Jos
maailmassa ei olisi siltoja, ei meitäkään olisi, sellaisena kuin
me nyt olemme ja kuin me ajattelemme olevamme.
Wikipedian
mukaan Suomessa on jotain 14 000 maantiesiltaa. Kuvittele, että
jonakin aamuna kaikki sillat, suuret ja pienet, komeat ja mitättömät, ovat kadonneet. Mitä
silloin tapahtuu? Kuinka pitkälle pääset ennen kuin toteat: ei
tästä uudesta elämästä tule mitään. Kuinka ahtaaksi kotikontu supistuu?
Silta
yhdistää, erottaa, antaa mahdollisuuden.
Kun
vihamiehet rakentavat sillan rajajoen yli, salmen toiselta puolelta
toiselle, he luopuvat pelosta ja ennakkoluuloista. Sitten kun
vihamielisyys palaa, siltaa puolustetaan viimeiseen mieheen,
todellisuudessa ja kertomuksissa.
Kuinkakohan
monta kirjaa ja elokuvaa on tehty sillan puolustamisesta?
Sillan
toisella puolella on aina erilaista kuin tällä puolen. Ja
päinvastoin.
Syyskuussa
1964 Urho Kekkonen teki radikaalin poliittisen matkan. Hän
meni Pitkänsillan yli Helsingin työväentalolle ja piti puheen,
jossa ilmoitti tulevansa sosialidemokraatteja vastaan sillan puoliväliin tai
pidemmällekin.
Pitkänsillan
ylitys porvareiden Helsingistä työväen Helsinkiin muutti
poliittisen näyttämön täydellisesti. Symboliikka tihkui graniitin
läpi aikaan ja siitä tuli historiaa, enkä minä tiedä mitä
reittiä Kekkonen Hakaniemeen meni, oikeastiko Pitkänsillan yli vai
turvallisesti maata myöten.
Reitillä
ei ole väliä, sillä tässä tapauksessa metafora on konkretiaa
väkevämpää ja kestävämpää. Sillan ylittäminen oli uudenlaisen konsensuksen allegoria.
Jos
sillan ylittäminen vähän pelottaakin, sen keskelle haluaa aina
pysähtyä katsomaan alas maisemaan, joelle, merelle, kuiluun johon
saattaisi pudota.
Tutunkin
sillan ylittäminen on kokemus, yhä uudestaan. Se on juhlallista,
vapauttavaa, puhdistavaa.
Kun
50-luvulla matkustimme mummolaan bussilla Kotkasta Anjalaan, odotin maltamattomana Susikosken ristikkorakenteista siltaa Hurukselassa. Tietenkin se
tarkoitti, että pelkäämäni bussimatka alkoi olla loppuvaiheessa,
mutta jokin muukin, jokin tuon sillan ulkomuodossa, sen arkkitehtuurissa jykevästi virtaavan Kymijoen päällä
kiihdytti mielikuvitusta.
Ja
kun Heinolassa, tänään, näinä aikoina, ajaa Tähtiniemen sillan
ylitse, mieli riemuitsee yhä uudestaan.
Miksi?
En
tiedä, sillä atavistinen riemu kumpuaa hyvin syvältä, kaukaa,
primitiivisestä menneisyydestä.
Onko
tunneli sillan vastakohta?
Sekin
yhdistää, vie paikasta toiseen, oikaisee matkan, tekee sen
mahdolliseksi suurten vuorien läpi.
Mutta
tunnelissa, toisin kuin sillalla, ei halua pysähtyä, koska ei ole
maisemaa mihin turvautua, mitä koskettaa, mitä katsoa. Kun
tunneliin ajaa, siellä odottaa vain tunnelin päätä, josta näkyy
valoa.
Tunnelissa
ihminen kadottaa minuutensa täydellisesti, toisin kuin sillalla
jossa se vain saa uuden muodon, hetken sisällön. Mutta, tunneli
saattaa kuitenkin olla yhtä tärkeä ja merkittävä minun ja sinun
elämällesi kuin tärkein silta, jonka koskaan ylität.
Kummallisin
tunneli sijaitsee Mallorcalla. Hyppää sata vuotta vanhaan junaan
Palmassa. Se ajaa ylängöltä päästyään vuorien läpi Solleriin
pohjoisessa. Juna pysähtyy vuoren rinteellä, meri kimaltaa oikealla
puolella. Sitten juna kolkuttaa tunneliin ja ajaa päivänvaloon, ja
hemmetti, meri kimaltaa vasemmalla puolellasi etkä huomannut
lainkaan tunnelissa millaisen serpentiinin juna kiersi, millaisen 180 asteen mutkan se salaa teki.
Silta
julistaa avoimuutta, tunneli kätkee ja piilottaa.
 |
| Jaakko Salovaara, 2013. Silta rajalla: Miño-joen silta valmistui 1884. Joen takana Portugali, tällä puolen Espanja. |
Tiedämme
että kuiluun ei pidä katsoa, se voi imaista mukaansa eikä kuiluun
katsottuaan ole enää entisellään.
Mutta
sillalta saa katsoa. Kaiteeseen nojatessa tietää olevansa turvassa.
Kuilu on olemassa, mutta sille voi tehdä jotakin. Sitähän
sivilisaatio on: siltoja pahojen rotkojen yli, matka tutusta
tuntemattomaan ja lopulta muutos joka pitää hyväksyä. Jos et
koskaan ylitä yhtäkään siltaa (etkä ajaa yhtäkään tunnelia
päästä päähän) et tiedä mitä olet, miltä näytät, miltä
kuulostaa kun selität jotakin.
Rakkaasi
odottaa sillan toisella puolella.
Häijysilmäinen
vihamiehesi suunnittelee matkaa sillan yli.
Leipuri
lastaa pakettiauton ajaakseen sillalle; kohta saat kaupasta tuoretta
leipää.
Tutkimusmatkailija
laittaa saappaat jalkaan ja ylittää ensimmäisen sillan, sitten
toisen kunnes...
Ei
siltaa ilman kirjaa, tarinaa.
Tarinat
ovat tosia, kuviteltuja.
John
le Carrén romaanissa Värisuora (1979) George Smiley
nujertaa neuvostoliittolaisen vastapelurinsa. Käyttämällä
hyväkseen tämän heikkoutta, sitä että venäläinen rakastaa
tytärtään, Smiley saa vakoilijan loikkaamaan länteen ja pettämään
isänmaansa.
Smiley
odottaa Karlaa – se on neuvostovakoojan nimi, pelottavan miehen
pelottava nimi – Berliinissä joen rannalla, sillan toisessa päässä
on Itä, toisessa Länsi, niin kuin Paha ja Hyvä.
”Joki
oli leveä ja virtaus hidasta, kylmyys oli nostattanut pakkashuurua
sen pintaan... Toisen rannan varastot olivat suuria kuin entisen
barbaarisen kulttuurin muistomerkit ja silta keltaisine
kävelykäytävineen näytti hyppäävän puoliväliin niitä vasten
kuin mielikuvituksellinen valopolku pimeydestä.”
Smiley
odottaa valon puolella pimeästä saapuvaa.
Mutta
silta paljastaa etteivät Hyvä ja Paha olekaan erottamattomia; että
niiden välillä on sillan kannen mittainen luja yhteys. Kävelet
sillalla etkä tiedä missä kohtaa Paha muuttuu Hyväksi, sillä
ihminen ei ole yksin. Jos ihminen olisi yksin, miksi hän suurella
työllä rakentaisi sillan?
”Smiley
katsoi taas joen yli pimeyteen ja epäpyhä huimaus iski häneen kuin
paha, jota vastaan hän oli taistellut ja joka nyt ojensi kätensä
ja otti hänet omakseen ja vaati hänet huolimatta hänen
ponnistuksistaan, kutsui häntäkin petturiksi; pilkkasi häntä ja
samalla kertaa taputti hyväksyvästi hänen petokselleen. Karlan
ylle oli laskeutunut Smileyn säälin kirous, Smileyn ylle Karlan
fanaattisuuden kirous. Olen tuhonnut hänet juuri niillä aseilla,
joita olen inhonnut. Olemme ylittäneet toistemme rajat ja olemme
ei-keitään ei-kenenkään maalla.”
Silta
pingottuu kahden maailman välille, ei-kenenkään ja silti kaikkien.
 |
| Kyösti Salovaara, 2016. Savukosken silta Pyhtään Ahvenkoskella valmistui 1927. Sen rakensi tanskalainen urakoitsija. Turun rauhassa 1743 Ruotsin ja Venäjän raja vedettiin tästä Kymijokea pitkin. Vasemmalla "Ruotsi", oikealla "Venäjä". |
________________________________
John
le Carré: Värisuora. (Smiley's People, 1979.) Suom. Aarne T.K.
Lahtinen. Tammi, 1980.
