Kuva, muisti

[mieleen johtuvaa]

Arvoisa riemuylioppilas, kirjeen otsikossa luki.

    Kirje tuli Kotkasta. ”Osallistuit ylioppilaskirjoituksiin 50 vuotta sitten. Kotkan Lyseon Seniorit kutsuu...”

    Viisikymmentä vuotta sitten, kevät 1966: menneisyyttä ei pääse karkuun.

    Kirjoittaisinko niin kuin kirjoitti Toivo Pekkanen novellikokoelmassa Mies ja Punapartaiset Herrat (1950): "Olen jälleen tässä kaupungissa – tässä kaupungissa, jota sekä rakastan että vihaan. Tässä kaupungissa, josta en pääse koskaan eroon.”

    Ei pääse eroon, mutta jonne ei voi palatakaan.

    Kotkan Lyseota en kehtaa väittää rakastaneeni.

Kun asuu pienessä asunnossa, ei joudu hukkaan, vaikka usein haluttaisi eksyä itsensä luota.

    Peilien kääntäminen ei auta.

    Kuvat ja kirjat vetävät eiliseen kuin ankkuri, jota saat kiskoa kaksin käsin (”kahen käen kaa", Kotkassa sanottiin) eikä se irtoa eikä naruakaan saa poikki. Joskus ankkuriin laitettiin kaksi narua, toinen sinne väkästen väliin mutta harvoin sekään auttoi jos se jäi kiven tai pohjaan juuttuneen uppotukin alle.

    Tukit upposivat meren pohjaan kun niitä kuljettiin Norjan sahalle tai Hallaan ja tuuli hajoitti lautan tai irroitti muutaman tukin.

    Kirjoitan kuin tietäisin jotakin, muistaisin.

    Seinälläni on Nikolai Silverbergin öljyvärimaalaus. Olen katsellut sitä viime päivinä ja muinakin. Siinä lipuu täysissä purjeissa kaljaasi etualalla ja kauempana pienempi purjevene. On tyyntä auringonlaskun aikaan, niin ajattelen. Kukapa aamuvarhaisella olisi merelle ehtinyt purjeveneellä?

    Kuvassa on tunnelmaa, sydäntä raastavaa.

    Ehkä se ei ole taideteos, mutta kuva menneisyydestä ja siksi paljon enemmän.

    Tuntuu vähän oudolta, että täysissä purjeissa olevat veneet kulkisivat noin hyvin tyynellä säällä. Vai ovatko ne paikallaan? Tuulta odottaen? Mutta jos ne kelluvat ihan tyynessä, niin kuin näyttää, miten purjeet tulisi kuvata, maalata – muistaa?

Suomi on loistava maa, kirjoitti Henkka Hyppönen tiistaina Helsingin Sanomien kulttuuriosaston kolumnissa. ”Mutta meillä ei ole uskottavaa, toiveikasta unelmaa tulevaisuudesta. Se sijaan meillä on idea kriisistä ja kuoreen vetäytymisestä.”

    Loistavaa tulevaisuutta katselen Nikolai Silverbergin maalauksesta. Se on illuusio. Ehkä myös Silverberg josta en löydä juuri mitään faktaa, venäläinen emigrantti Imatralla? Kenties. Ehkä monta toritaiteilijaa yhden nimen takana. Seinälläni riippuva on taatusti paremmin tehty kuin netissä näkyvä melkein samanlainen Hagelstamilla.

    Seinällä loistava tulevaisuuteni, lapsuus meren rannalla, Kotkassa, saarella joka oli saari.

    Olen aina ajatellut, yhdistänyt, piirtänyt viivan sfääriin, että purjevenetaulu kuvaa näkymää Kotkan saaren itäreunalla Meriniemestä Ruotsinsalmelle päin. Kaljaasi on tulossa etelästä, Kaunissaaren ja Suursaaren suunnasta ja menee satamaan tai sitten purjehtii Haminaan Ruotsinsalmen läpi. Satamaan se ehtii vielä tänä iltana mutta uskaltaako se pimeässä Ruotsinsalmeen?

    No, kesäyöt ovat valoisia, miksei uskaltaisi.

    On mukava kuvitella, että Silverberg kuvasi omaa mertamme, meidän uimapaikkamme edessä, vaikka tiedän ettei niin ole, sillä kuvassa pitäisi näkyä useita saaria jos niin olisi. Eikä aurinko laske tuohon suuntaan vaan nousee sieltä. Sitä paitsi taustalla näkyvä saari on jotenkin epäsuomalainen, liian terävähuippuinen, melkein kuin Välimereltä.

    Silverbergin taulu riippui kotona Museokadulla Sapokan rannalla niin kauan kuin muistan. Siitä oli vajaa kilometrin kävelymatka Meriniemeen, taulun ”maisemaan”.

    Kuinka monta kertaa pikkupoikina katselimme tuota merta?

    ”Rannalla istuin mä haitari soi / Aalto löi liplattaen / Mistä mä haaveilin muistaa en voi / Olin vain onnellinen... ” muisteli Junnu Vainio laulussaan. Oltiin Kotkan poikii ilman siipii. Tultiin semmoisiksi.

    Nostalgia on kotkalainen urheilulaji, melkein kuin jalkapallo.

Jos meri ympäröi saarta, niin saarihan se on, hemmetti.

    ”Meri on taas aivan toista kuin metsä, sillä on oma tuoksunsa ja omat tapansa”, ajattelee Samuel Oino Pekkasen romaanissa Tehtaan varjossa (1932). ”Se liikahtelee, kohottelee hartioitaan, ja siinä tavassa jolla se tämän tästä nuolaisee kallioita ja kiviä rannalla, on jotakin melkein halveksivaa. Mutta meri kuuluu ehdottomasti tähän kaupunkiin...”

    Todellakin - ikään kuin meri halveksisi rantaa!

    Mutta menepä suurien merien suurille rannalle missä maininki sihisee hiekkaan, siellä sen ei tarvitse halveksia, koska se on niin iso, mahtava, kaiken omistava ja siksi sillä on varaa olla lempeä, kuin hyväilevä. (Myrskyllä kaikki on toisin.)

    Meriniemi, Mansikkalahti – uimapaikkoja, uimarantoja, onkipaikkoja, ja merellä kulki laivoja satamaan ja satamasta, Pikkuliisan ja Varissaaren takana, Kukourin tältä puolen, Kuutsalon ja Lehmänsaaren jäädessä horisonttiin, niin pienestä pojasta näytti kun rannalla seisoi, ui ja onki.

    Hassuja nuo saarien nimet. Varissaari! Entinen Fort Elisabeth jonka nimi piti suomettaa kun tsaarinvalta kirposi Suomesta. Pirkköyri, Havouri ja sitten Kukourissa Fort Slava – Ruotsinsalmen lukko!

    Viisikymmentäluvulla tuurimoottorilla Varissaareen. Sukulaisten ja tuttavaperheiden kanssa: mukana tätini ja hänen priimuksensa jolla keitettiin kahvit kallionkolossa, tyynessä paikassa. Länsituulella Varissaaren eteläiseltä kalliolta sai ongella lahnoja, litteitä kuin lapsen ajatus.

    Sunnuntaiaamuna lähdettiin saareen yhdeksältä, takaisin viimeistään kuudelta. Jos KTP:llä oli kotipeli, silloin palattiin aikaisemmin, jotta ehdittiin juoda kahvit ennen kentälle menoa.

Voiko meren rannalla tehdä muuta kuin uida, onkia ja pelata jalkapalloa?

    Unelmoida kaukaisista rannoista, maista meren takana?

    ”He menevät nyt uimaan, loikoilevat rantakallioilla, paahtuvat ruskeiksi ja terveen näköisiksi. Siellä oli joka ilta myös satoja muita ihmisiä, voi melkein sanoa, että koko kaupungin oli vallannut tänä vuonna oikea uimisen kuume tai kulkutauti. Kaikki ihmiset harrastavat uintia, sekä miehet että naiset, vanhat ja nuoret. Siitä on tullut muoti; joka ei harrasta uintia, ei ole ihminen eikä mikään, ei ainakaan aikaansa seuraava ihminen.”

    Kotkalaiset uimassa 1920-luvun lopulla: Mansikkalahdessako, herra Pekkanen?

    Kun koulu loppui toukokuun lopulla, niin kesäkuun ensimmäisenä päivänä piti mennä uimaan mereen, vaikka vesi olisi ollut kuinka kylmää. Sosiaalinen paine ajoi sinne, halusi tai ei. Piti olla kuin toiset. Jääkylmässä vedessä lämpimiä ajatuksia.

    Kunnes tuli maauimala, olympialaisten jälkeen, aikana, en tiedä, en muista, muistan että lämpöiseen veteen oli ihana pulahtaa. Nykyään: ei alta 27 asteiseen!

    Muistikuvat ovat kerroksia, jotka on liimattu niin yhteen ettei yhtä pysty erottamaan toisesta. Kuin piirtäisit voipaperille monta kuvaa ja laittaisit ne päällekkäin. Yksi kuva, monta kerrosta, totuutta.

Siihen aikaan elämä oli pientä, suppeaa, paikallista.

    Jos lähdit Kotkansaarelta vaikkapa Anjalaan jossa mummo asui tai Summaan missä serkku asui, siellä puhuttiin ihan erilaista kieltä kuin Kotkassa. Matkaa oli molempiin paikkoihin linnuntietä jotain 20 kilometriä.

    Kymiin oli saarelta matkaa vähän yli kuusi kilometriä ja kymiläiset olivat eri väkeä kuin kotkalaiset.

    Sanottiin ettei kantakotkalainen koskaan ylitä Kivisiltaa mantereelle, mutta sekin on ironiaa, sillä kaupunki oli täynnä savolaisia ja muualta tulleita, satamassa ja tehtailla tarvittiin porukkaa lastaamaan ja sahaamaan.

    Yhtä aikaa suljettu ja avoin.

    Sataman ansiosta ”ulkomaat” olivat kaupungissa.

    Pikkupojat käyvät Museokadulta viereisellä kentällä katsomassa kun merimiehet pelaavat jalkapalloa, niillä on oma sarja sillä satamassa viivytään kauan ja samat laivat vierailevat usein täällä.

     Eivät nuo osaa pelata lainkaan, kyllä me se tiedetään, me asiantuntijat. Sitten kauhistelemme kun niillä on jalassaan oikeat nappulakengät, ihan pöhköä ja vaarallista. Ei puulaakipeleissäkään siihen aikaan saanut käyttää nappulakenkiä, mutta mertsut käyttivät. Vaaran tuntua ilmassa, hiekkakenttä pöllyää. Nahkapallo lentää minne sattuu.

    Puhutaanpa rehellisesti. Jalkapallon lisäksi meitä kiinnosti amerikkalainen purukumi. Kaupoissa myytiin vain suomalaisia tuotteita. Kentän reunalla kerjäsimme purkkaa peliä katsomaan tulleilta laivamiehiltä, niiltä jotka eivät pelanneet. Aika harvoin saimme, muutaman kerran juisivruittia ja peekoota, sitä tyynypurkkaa.

    Merimiesten kainaloon painautuneilta satamahuorilta emme uskaltaneet kysyä, vaikka tunsimme heistä jotkut ulkonäöltä ja nimeltä. Joku upea, kauniskin. Mitä satamahuora tekee, tiesimmekö sitä tarkasti – en muista, ehkä, ehkä emme. ”Pillupoliisin” tiesimme nimeltä ja tunsimme ulkonäöltä. Hän oli kultamitalinyrkkeilijän veli.

     Kun jälkeenpäin miettii: aikuisilta piisasi enemmän sympatiaa sataman tytöille kuin poliisille.

Nyt nostalgia tihkuu siteeratessani Toivo Pekkasta, aivan kuin Pekkanen olisi kuulunut myös omaan lapsuuteeni ja nuoruuteeni. Ihminen huijaa, muisti pettää hyvässä tarkoituksessa.

    Riemuylioppilas muistaa paremmin.

    Takana loistava tulevaisuus.

    Tyynellä merellä purjehtiva kaljaasi, aurinko laskee, unelma liplattaa.

    Lukiossa kirjoittelin yhteen aikaan hyviäkin aineita.

    Mutta kerran piti kuvitella mitä tapahtuu kun meistä tulee lukion vanhimpia.

    Minä en koskaan pitänyt kirjoista, joita koulussa pakotettiin lukemaan.

    Kaipa tuon Tehtaan varjossa -romaanin luin kun oli pakko. Vai pitikö lukea Pekkasen Lapsuuteni? Antti Hyryn Kotona-romaania vihasin. Vihanpurkaus on tallella, romaanin välissä. Seitsemää veljestä kieltäydyin (kokonaan) lukemasta. Koska oli pakko. Vai Kalevalako se oli?

    Kirjoitin siis aineen, jossa kerroin mitä teemme kun saamme koulussa vallan. Ironista fantasiaa, teinikuvitelmaa emansipaatiosta.

    Kirjoitin että heitämme opettajat Lyseon koristeelliselta parvekkeelta kadulle Toivo Pekkasen haudan viereen. Se on siinä tykö, kirkon nurmikolla. Sanoin myös että uskonnonopettajan kuplavolkkarille voisi tehdä oman parkkipaikan Pekkasen haudan päälle.

    Sanoinko noin, ihan todella? Uskalsinko?

    En muista sanasta sanaan. Rienasin ja revin, minä kilteistä säysein.

    Halusivat sen julkaista koulun lehdessä. Kun annoin luettavaksi eivät uskaltaneet! Lehden toimittajasta tuli Työväen Akatemian rehtori. Ja minusta työväenlehden diletanttikriitikko – jokainen kykynsä, kaikille tarpeensa mukaan.

    Opettajalta sain aineesta nelosen. Myöhemmin (aikuisena) kuulin, että Elli oli melkein sukulainen – ainakin etäisen sukulaisen kanssa naimisissa. Tietämättömiä ei aateluus velvoita.

    Nelonen minulle joka kirjoitin kympin aineita.

    Sekin saattaa olla kuvitelmaa, piirroksia voipaperilla.