Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ruth Rendell. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ruth Rendell. Näytä kaikki tekstit

torstai 29. elokuuta 2013

Miksi?


[Miksi kaikki kirjoittavat dekkareita?]



Zsik! Zsik! Zsik!
     Punarinta ääntelee pensaikossa. Sitten se hypähtää puutarhassa juoma-astian reunalle ja tarkkailee minua. 
     Minä tarkkailen sitä.
     Me tarkkailemme.
     Kaksi vierasta. Pakosti tuttuja.
     Loppukesän äänimaisema, kesän kaltevammaksi käyvät auringonsäteet pihlajan oksien läpi, kuin nuolet singottu punaisiin marjoihin.
     Kuin kultaiset nuolet.
     Zsik! Zsik! Zsik!


Auringon nuolien tarkoitusta ei tarvitse miettiä.
     Eikä punarinnan ääniä loppukesän maisemassa. Riittää kun tiedostaa, että luonnon fyysinen ympäristö elää tavallaan. Se on rakentunut pitkään eikä sitä tarvitse uudistaa eikä sille tarvitse suunnitella rakenneuudistusta syksyn budjettiriihessä.
     Ihmisen tekemä on heiveröisempää. Nyt talous sakkaa, sanoo radion toimittaja enkä ole varma tietääkö hän mitä termi ”sakkaaminen” tarkoittaa. Mutta purjeet kannattaa nyt silti reivata? Vai ihanko päinvastoin?
    Sunnuntaina panin menemään lyhyen arvostelun eräästä suomalaisesta dekkarista. Saatteeksi kirjoitin ihmettelyni. Miksi tällaisia heikkotasoisia romaaneja ilmestyy niin paljon? Miksi kaikki pitää kirjoittaa dekkariksi kun muitakin kirjallisuuden genrejä on olemassa? Eikö näillä nykyajan kirjailijoilla ole lainkaan kustannustoimittajaa, joka ohjaisi kirjoittajaa?
     Kenen etu on julkaista sata suomalaista dekkaria vuodessa?
     Lukijoidenko? Kirjoittajienko? Kustantajienko?
     En tiedä johtuuko dekkareiden yletön määrä kysynnästä.
     Kaipaavatko lukijat niitä?
     Vai sopiiko dekkarin muoto kerta kaikkiaan parhaiten kuvaamaan modernia pirstaleista maailmaa? Siis siinä mielessä että dekkarissa järjestetään sekava todellisuus loogiseksi tarinaksi. Kaipaako ihminen (lukija) selitystä monimutkaiselle todellisuudelle ja parhaan ”selityksen” tarjoaa dekkarin muottiin rakennettu realistinen romaani? Tai sitä että dekkarissa paremmin kuin missään voidaan liikkua yhteiskunnan sosiaalisten kerrostumien läpi.
     Ehkä näin on, mutta se ei perustele monien suomalaisten nykydekkareiden hapuilevaa esteettistä otetta. Romaanit ovat niin arkipäiväisiä, että puhelinluettelokin (jos sellaisen löytää) alkaa tuntua elävältä proosalta.
     No, realismi ja jopa inhosellainen lienee suomalaisen kirjallisuuden perinteinen vaiva, jota ei ole pakeneminen. Ja kun pohjoismainen realistinen salapoliisikirjallisuus valloittaa maailmaa, mikseivät suomalaiset seuraisi perässä.
     Täällä perässähiihto on suosittua urheilua.


Ongelma ei ole siinä, että kaikesta voi kirjoittaa dekkarin vaan siinä, että kaikesta pitää tehdä dekkari.
     Miksi?
     En osaa vastata.


George Orwell (oik. Eric Blair) kirjoitti vuonna 1947 esseen Why I Write.
     Tuossa esseessä Orwell väitti että proosan kirjoittamiseen löytyy neljä päämotiivia – sen ohella että kirjoitetaan rahasta, elinkeinona.
Penguin Books 1970
     Orwell luettelee ne ja sanoo, että ne löytyvät jokaisesta kirjoituksesta, eri tavalla painotettuina tietysti.
     Kirjoittamisen motiivit ovat: Silkka egoismi, esteettinen intoilu, historiallinen heräte ja poliittinen tarkoitus.
     Omassa tuotannossaan Orwell sanoi kallistuneensa poliittiseen kirjoitteluun. Se kenties johtui siitä, että niin paljon tapahtui maailmalla tuohon aikaan.
     Mielenkiintoiselta kuulostaa Orwellin toteamus, että kirjailijoiden lisäksi vahva egoismi ohjaa tiedemiesten, taiteilijoiden, poliitikkojen, lakimiesten, sotilaiden ja menestyneiden liikemiesten elämää ja tekoja. Kaiketi myös saavutuksia.
     Sekin on mielenkiintoista, että massoilta puuttuu Orwellin mielestä tuollainen silkka egoismi. Hän sanoo että keskivertoihmiset luopuvat egoismista – oman uransa kehittämisestä – kolmekymppisinä ja elävät sen jälkeen muille kuin itselleen.
     Näinkö myös nykysuomessa?


Orwellin neljän motiivin kriteeriä voisi hyvin käyttää kun ryhtyy arvioimaan sitä tai tätä romaania.
     Äkkipäätä tuntuisi kohtuulliselta sanoa, että silkan egoismin vuoksi kirjoitettu romaani ei voi olla paras mahdollinen. Mutta mistäpä sen tietää.
     Historiallisen vaikutteiden penkominen ja selvittäminen kuulostaa pyyteettömältä ja arvokkaalta. Eikö vaan? Myös esteettinen intoilu perustelee sanojen ja tarinoiden rakentelua posiitivisesti – vai viekö liioiteltu estetiikka joskus myös metsään?
     Taiteen poliittiselle tarkoitukselle ja pyrkimykselle moni nyrpistää nenää, mutta jos politiikalla tarkoitetaan yhteiskunnallista tietoisuutta ja halua kommentoida sitä, ei juuri muuta olekaan kuin poliittista taidetta. Orwell muistuttaa, että kun joku sanoo, että taiteella ei saa olla mitään tekemistä politiikan kanssa, sekin on itsessään poliittinen asenne.
     Mutta miten tämä kaikki liittyy suomalaisiin nykydekkareihin?
     No, sillä tavalla että minusta tuntuu että...
     Siis että liian usein dekkarin kirjoittamisen pontimena on vain silkka egoismi.


Tämän viikon Guardianissa oli Ruth Rendellin (s. 1930) haastattelu.
     Haastattelija kysyi miten kokenut, yli viisikymmentä dekkaria julkaissut kirjailija neuvoisi nuoria kirjoittajia.
     Rendell sanoi esittävänsä nuorelle kirjailijalle aina saman kysymyksen:
     ”Haluatko todella tehdä tätä? Oletko niin innostunut ettet voi itsellesi mitään – sinä kaipaat tehdä sitä, ja kun sitten teet, sinä todellakin nautit siitä? Jos sinusta ei tunnu tällaiselta – jos oikeastaan sanot että haluat vain nähdä kirjasi kirjakaupan hyllyllä – unohda kirjoittaminen ja ryhdy tekemään jotain muuta.”