Mielin kielin

[humppaa vai rockia?]

                                                                                           Kyösti Salovaara, 2017.
Suomalaista kulttuuria Espanjassa.
Marko Maunuksela, Fuengirola.

Tämä kielikysymys ei päästä otteestaan.

    Johtuneeko siitä, että kieli on ”kaikki” mitä meillä on? Tai ainakin kaikki silloin kun haluamme kertoa jostakin, kuunnella jotakin, oppia jotakin ja jopa unohtaa jotakin. Tuntemisen kieli on lauluissa ja lauseissa.

    Kieli on kulttuuria, kulttuuri on kieltä – ja kulttuuri puolestaan on tapoja, hyviä ja huonoja ja pääosin yhdentekeviä ja joka tapauksessa harmittomia.

    Pessimisti saattaa tokaista ettei ihmiseläimellä harmittomia tapoja olekaan, mutta jos tunnustaa kuuluvansa ihmiskuntaan, pitää myös ihmisen tavat hyväksyä. Me olemme tapoja, ihmisinä.

    Kieli on monipuolinen työkalu.

    Mutta onko kielellä sisällään myös mieli?

Kieli on paikan mieli, kirjoitti Hannu Niklander Kanava-lehdessä. Kielen ylivalta johtaa ajattelun orjuuteen.

    Niklanderin mielestä kieli on enemmän kuin viestien välittämisen työkalu. Kielellä on mieli, joka voi olla paha tai hyvä.

    Niklander otsikoi juttunsa kertomalla, että Suomessa ovat Ikkunat kiinni englanniksi; että ”yhden vieraan kielen ylivalta ei ole kansainvälisyyttä vaan ylikansallisuutta. Se ei ole yhteistyö- vaan alistussuhde.”

    Hieman historiattomasti - ja kapitalismin salaliittoa liioitellen -  Niklander tuijottaa toisen maailmansodan voittajiin ja häviäjiään. Saksan kieli pistettiin Niklanderin mielestä pannaan, koska Saksa oli tehnyt niin paljon ”pahaa”. ”Englannilla taisteltiin paitsi Saksaa ja sen uutta nousua, myös Neuvostoliittoa vastaan. Englannin kieli on Troijan hevonen, jolla Yhdysvallat tunkeutui eurooppalaisten mieleen.”

    ”Tuleeko meistä englantia jankuttamalla anglosakseja?” Niklander kysyi.

    ”Ei ja kyllä”, hän vastasi. Nykynuorilla on anglosaksiset silmälaput. Kohta he ovat keski-ikäisiä englanninnoksia.

    Niklander näyttää sijoittuvan siihen ”kansallismielisten” ajattelijoiden joukkoon, jossa tuumaillaan, että kieltä pitää säädellä ja rajoittaa monella tavalla. Tarvitaan kieliopin vartijoita, vaaditaan että kielen sanasto on moraalisesti kunnollista ja säädyllistä ja lopuksi edellytetään, että kansallisvaltion rajat määrittelevät kielen avulla kansallisen hengen ja sielun.

    Vapaus hyvä, kontrolli vielä parempi.

Suomen mieli, suomalainen kieli - metafyysinen unelma.

    Viime viikon keskiviikkona kävelin Paseo Maritimoa pitkin kuuntelemaan Marko Maunukselan tanssi-iltaa Espanjalaisessa rantakaupungissa. 

    Maunuksela on tangokuningas vuodelta 2010. Mutta kiinnostavampaa on, että hän juontaa arkipäivisin Ylellä iskelmäohjelmaa Paikka auringossa - lauluja Pohjantähden alta. Keskipäivän jälkeen yhden ja kahden välillä (yöllä uusintana samoilla kellonlyönneillä) kuultava ohjelma on muuttanut omaakin päivärytmiäni – kuuntelen Maunukselaa aina kun mahdollista.

    Iskelmäohjelmassaan Maunuksela soittaa suomeksi laulettua musiikkia, myös käännöskappaleita. Fuengirolalaisessa yökerhossa hän lauloi suomalaisia tangoja, valsseja ja tietysti humppaa.

    Mutta onko supisuomalaisia lauluja olemassakaan?

    Maunukselan esitys oli iloinen ja hyväntuulinen. Tuli tunne että esittäjä tietää tulkitsevansa surullisia ja alakuloisia lauluja ja ottaa alakuloon etäisyyttä, jolloin tulkintaan tulee kaksoislataus: laulun kaihoisa sanoma ja sen ironinen tulkinta.

    Illan päättyessä kysyin Maunukselalta, onko hymyilevä ironia tarkoituksella tehtyä.

    Hän katsoi minua hieman hämmentyneenä.

    Taisin puhua kriitikoiden kieltä. Se ei selitä todellisuutta. Pelkästään kriitikon mielen maisemaa.

    Yhtä kaikki Maunukselan tanssi-ilta oli yhtä riemullinen kuin kesällä näkemäni ja kuulemani Ilkka Vainion ja Janus Hanskin mahtipontinen show Kotkan Meripäivillä. Sekin oli ironiaa täynnään, mutta eri tavalla kuin Marko Maunukselan hiljainen, mukaansatempaava hyväntuulisuus. Vainio ryntäili härkämäisesti Kairon lavalla kuin Tom Jones ja Mick Jagger yhteenkasvaneena, ja absurdi itseironia syntyi siitä että Vainio tiesi ettei laula kuin Jones eikä riehu kuin Jagger.

    Mitä enemmän suomalaisuuteen syöksymme, sitä kauemmaksi maailmalle ajaudumme!

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Suomalaista kulttuuria Kairossa.
Ilkka Vainio, Janus Hanski ja Viihteen Kenttämiehet.

Historiaa katsoessa sävyt katoavat, viivat oikenevat ja yksityiskohdat menettävät merkityksensä, ja käy niin että näemme menneisyyden vain nykyisyyden selittäjänä, ikään kuin kaikki virtaisi yhteen suuntaan.

    Toisin kuin Niklander väittää, anglosaksinen kulttuuri ei valloittanut Europpaa välittömästi eikä yhdellä iskulla toisen maailmansodan jälkeen. Se tapahtui jo aikaisemmin, pikku hiljaa. Ja kulttuurinen evoluutio jatkui hiljalleen nykyhetkeä päin. Siinä Niklander on oikeassa, että sen jälkeen mikään toinen kulttuuri ei ole valloittanut Eurooppaa; ehkä ei koskaan valloitakaan ellei sitten kiinalainen tai islamilainen kulttuuri iske jälkeään tänne jopa väkivalloin.

    ”Tulva-aallon lailla vyöryy 1920-luvun Eurooppaan uuden tanssimelodiikan ja uuden rytmin kuohu: jazz..!”

    Näin kirjoitti T. Vaaskivi esseekokokoelmassa Huomispäivän varjo vuonna 1938.

    Ensimmäisen maailmansodan jälkeen taide-elämä ja kulttuuri kaikkineen koki vallankumouksen. Tuli jazz, tuli kubismi, tuli uusi teatteri – tulivat kansainväliset virtaukset. Saatiin radio yhä useampaan torppaan; kuultiin elokuvissa ääniä, puhetta ja soittoa.

   ”Tasainen, yksitoikkoisesti polkeva musiikki, jossa 4/4-tahti vallitsee, säveljaksojen nopeat vaihdot ja juoksutusten kimeä rummutus soittavat väsyneelle maailmalle uutta olemassaolon huumaa”, Vaaskivi huokaili. ”Jazz vetoaa sukupolveen, joka palvoo moottoreita, vetureita ja voima-asemia, joka vaihtaa urkujen pillit tehtaanpiippuihin ja albatrossin zeppeliinin.”

    Uusi musiikki tuli Amerikasta mutta kaiutti viidakoiden rytmiä.

    Uusi romantiikka, uudenlaiset ihmiset, uudenlaiset soittimet!

    ”Valittava, metallinen puhallinsoitin, jonka köyhä belgialainen muusikko Saxe yli puoli vuosisataa sitten keksi, anastaa orkestereissa aseman viululta. Pariisin työttömät neekerit perustavat jazzbandeja, ansaitsevat elatuksensa ammattitanssijoina tai ammattirakastajina… Kaikissa teattereissa kaikuu saksofonien ikävöivä altto ja banjojen liukuva musiikki: Johnny spielt auf! Neekerirytmien voittokulku on huipussaan.”

    Englanninkieli valloitti kansainvälistä musiikkiskeneä jo 1920-luvulla. Saksalaisen, italialaisen ja ranskalaisen laulun se syrjäytti globaalilta markkinalta kokonaan vasta 1960-luvun jälkeisenä aikana. Paikalliset laulut eivät hävinneet, mutta niitä ei enää "kuljeteta" rajojen yli.

Nyt siis olemme ”englantia” eikä kohta mitään muuta. Yleisradio vielä soittaa muutamissa ohjelmissaan keskieurooppalaisia sävelmiä, mutta vain muistojen bulevardeilla, ei nykyaikaa kuvittaen eikä säestäen.

    Kielen mieli, ylivallan askeleet? Vai pelkkää näköharhaa koko juttu?

    Tuohtumuksessa unohtuu ettei kieli valu ylhäältä alas, ei edes USA:sta Suomeen vastoin tahtoa, halua, toivetta. 

    Sekin unohtuu, että amerikkalaista kirjallisuutta käännettiin Suomessa jo 1920-luvulla runsaasti. Ja se että amerikkalaiset kirjailijat valtasivat Pariisin ja Madridin näyttämön sotien välisenä aikana – ehkä siksi ettei Yhdysvalloissa saanut vapaasti viinaa, mutta yhtä kaikki…

    Kannattaa myös muistaa kuinka ranskalainen älymystö ihaili sodan jälkeen kovaksikeitettyä amerikkalaista rikosromaania. He imivät amerikkalaisuuden omiin elokuviinsa, ikään kuin ranskalaisuus olisi vetänyt viimeistä hengenvetoaan amerikkalaisen b-luokan kirjallisuuden kautta. Sitä paitsi, eikö 1950- ja 1960-luku olleetkin italialaisen ja ranskalaisen uuden elokuvan loistoaikaa?

    Kuvaa hämärtää sekin, että Euroopassa on tehty koko ajan – ja tehdään varsinkin juuri nyt – paljon ”parempia” ja merkittävämpi tv-sarjoja ja elokuvia kuin Yhdysvalloissa. Suomalaiset kriitikot jaksavat esimerkiksi moittia saksalaisten rikosdraamojen pikkuporvarillista kliinisyyttä, mutta se ei kai todista muuta kuin, että he eivät edes katso saksalaisia elokuvia. Yle näytti juuri Kriminalisti-sarjan (Der Kminalist, 2006-2017) 11. tuotantokauden jaksot ja niissä nuorten berliiniläisten syrjäytymistä tarkasteltiin niin monipuolisesti ja koskettavasti että välillä pahaa teki – teki pahaa modernin urbaanin maailman puolesta.
    Entäpä koulujen kieli? Kun menin 1958 Kotkan lyseoon, siellä kehoitettiin valitsemaan saksa pitkäksi kieleksi, jos halusi myöhemmin opiskella lääkäriksi. Vielä 1960-luvulla teknillisessä korkeakoulussa luettiin saksankielisiä oppikirjoja.
    Mitä sitten tapahtui?
    Globalisoiduttiin myös henkisesti? 
    Kun ihmiset vapautuivat kansallisvaltioiden rajojen ahdistavasta piiristä, tarvittiin myös yhteistä kieltä. Jos historia olisi tapahtunut toisin, jos sattumalta Ranska ei olisi myynyt Louisianaa ja Espanja Floridaa Yhdysvalloille, ja jos Meksiko olisi pystynyt pitämään Kalifornian ja Texasin, ehkä globaalina valtakielenä nyt olisi espanja tai ranska eikä brittien englanti. 

Mutta englanti rulettaa!

    Maailma on monensuuntaisten virtausten loputon meri. Aaltojen voiman voi yrittää kieltää, mutta se ei onnistu komentamalla. Tilastot kertovat, että esimerkiksi Yhdysvaltoihin muutti vuosina 1949-61 43000 insinööriä ja tiedemiestä. Suuri osa muuttajista tuli kehitysmaista. Ja vuosina 1964-65 Amerikan sairaaloissa työskenteli noin 41000 valmista tai valmistuvaa lääkäriä, joista 11000 oli suorittanut tutkintonsa ulkomaisissa yliopistoissa.
    Ja tuolloin oltiin vasta integraation alkutaipaleella!
    Suomalaisuus, ranskalaisuus, italialaisuus, espanjalaisuus – katoavaa kansanperinnettäkö?

    On tietysti huikean ironista, että silloin kun vain eliitti pääsi matkustamaan Suomesta Eurooppaan, radio soitti hyvin paljon eurooppalaista musiikkia, suoraan sellaisenaan tai käännettynä.

    Nyt kun rahvas matkustaa hullun lailla pitkin Eurooppaa ja maailmaa, ei radiossa soiteta kotimaisen musiikin lisäksi mitään muuta kuin englanninkielisiä lauluja, aivan kuin ulkomailla käyviä ihmisiä ei lainkaan kiinnostaisi ne paikat ja maat joissa ovat kohdanneet paikallisen kielen ja mielen.

    Karistaako uusi globaali ihminen tällä tavalla kansallisvaltion rajat päästään ja ikään kuin julistaa ettei kansoja enää olekaan? On vain ihmisiä, eri puolilla ja erilaisissa paikoissa.

Kaikkea ei voi selittää vaikka kuinka haluaisi.

   ”Mutta”, huomautti ranskalainen Claude Julien 1960-luvun lopulla, ”Amerikan imperiumin nerokkuus on siinä, että se ei aseta äärimerkkejä vaikutusvallalleen. Mikään kartta ei pysty näyttämään sen rajoja. Siksi se muistuttaa niin vähän klassisia siirtomaaimperiumeja, että sitä on välistä miltei mahdoton tajuta, ja että se itsekin näyttää epäilevänsä omaa olemassaoloaan.”

    Kun Marko Maunuksela vetäisee vauhdikkaan humpan espanjalaisessa rantakaupungissa, kuulija ei heti tajua, että tässähän soi sotien välisen jazzin rytmit, saksalaisella poljennolla vahvistettuna. Ja koska jazzin ja rock-musiikin juuret palautuvat Afrikan rytmeihin ja lyömäsoittimien loputtomaan vitaalisuuteen, koko kysymys kansallismielisestä kielestä ja mielestä sulaa pois ikään kuin päätyisimme yhteiseen alkukotiin jonnekin etäälle ja hyvin kaukaiseen aikaan.

    Kuinka monta kieltä tarvitaan jotta ihminen voi tuntea itsensä ihmiseksi? Miksi monien kielien maailma olisi parempi kuin yhteisen kielen maailma?

    Bertolt Brecht kirjoitti kesällä 1940 maanpaossa Saksasta ollessaan runon suomalaiselle maisemalle ja lopetti sen usein toistettuun lauseeseen: ”Vaikenee kansa kahdella kielellään.” 

    Vaikeneeko Suomi nyt, syksyllä 2017, kolmella kielellään?

Saksalaista kulttuuria Suomessa.
Christian Berkel Kriminalistin pääosassa.
Yle  Tv1 -  kuvakaappaus.

>>>

Bertolt Brecht: Runoja 1914-1956. Suom. Brita Polttila, myös Arvo Turtiainen ja Elvi Sinervo. Tammi, 1973.

Claude Julien: Imperiumin kasvot. (L'Empire américain, 1968.) Suom. Kalle Salo. Otava, 1970.

Hannu Niklander: Ikkunat kiinni englanniksi. Kanava, 7/2017.

T. Vaaskivi: Huomispäivän varjo. Länsimaiden tragedia. K.J. Gummerus, 1938.