Toinen kotimaa

[valohoitoa]

                                                                                            Kyösti Salovaara, 2017.

Tiistaina söin pizzaa pesetan muistomerkin lähellä.

    Ilma oli muuttunut. Pohjoinen viima hyydytti lämpimät päivät. Pohjoisesta virtaa kylmää ilmaa ja kovaa kuria Välimerelle asti.

    Kuka haluaa olla aina pilkun piip? No, suomalaiset ja ruotsalaiset joka tapauksessa.

    Pesetan muistomerkki on rannassa. Siitä aukeaa meri Afrikkaan. Ja itäisille maille. Joskus aikaisemmin raha oli valtion ja kotimaan merkki. Suomen markka, Espanjan peseta, Ranskan frangi.

    Kun kaikki maksetaan euroissa, missä kotimaa on?

Sunnuntaina aurinko paahtoi kesäisesti. Lämpöä piisasi jotain 24 astetta.

    Muuan vanhempi mies meni uimaan Torreblancan rannalta.

    Ottamassani kuvassa näkyvät elämän ääripäät. Etualalla mies ui kohti Benalmadenaa, joka alkaa harjanteen rakennusrivien takana. Kaukana siintävät Sierran Nevadan vuoriston lumiset huiput. Kesä ja talvi samassa kuvassa.

    Espanjalainen maisema on ääripäiden figuuri.

    Mutta tärkeintä on huikaiseva valo. Marraskuun valossa rakennukset ovat teräväpiirtoisia palikoita kuin arkkitehdin pienoismallissa. Vuorien rinteet erottuvat niin veitsenterävinä, että niillä voisi ajaa partansa.

    Selvästi näkyvä näkyy selvästi.

    Ei ihme että taiteilijat ovat saapuneet Välimerelle valon perässä. Huonompiakian harrastuksia on.

    Melkein tyyni meri kimaltaa auringon kilossa kuin miljoona tonnia puhdasta valoa.

    Niin että hyvin punnittuja ajatuksia valosta.

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.
Välimeri ja lumiset vuoret.

Serkkuni Maija toivotti ”hyvää matkaa toiseen kotimaahanne”.

    Hän liioitteli ystävällisesti, monessakin mielessä.

    Espanja ei liene kotimaani, vaikka tänä vuonna olen viettänyt Espanjassa noin kaksi kuukautta, en tosin yhteen menoon enkä yhdessä paikassa. Mitä kotimaalla sitä paitsi tarkoitetaan? Onko se sama asia kuin isänmaa tai äidinmaa tai jopa kansakunnan kotipaikka?

    Koti, kotikortteli, kotikatu, kotikaupunki – siinäkö kotimaan paikka, fyysinen ja vähän henkinen? Mutta moderni ihminen saattaa ihmetellä jos joku väittää, että hänellä on vain yksi kotimaa.

    Jokaisella kirjoja lukevalla ja elokuvia katsovalla on monia kotimaita, kulttuurien tyyssijoja. Jos seuraat kansainvälistä jalkapalloa, tunnet kenties paremmin Manchester Cityn ja Arsenalin tai Barcelonan ja Madridin pelaajat kuin Ilveksen ja Kupsin. Maailman media on meidän kotimaamme, ilman rajoja ja passia, halusit tai et.

    Internet on samanlaista infraa kuin kotikatu ja kaupunkisi kaupalliset korttelit. Tosin internetissä pääset nopeammin perille kuin kotikadulla. Ja ihmeitä piisaa enemmän.

    Maailma avautuu sulkeutuakseen.

    Näin väitti Kanava-lehdessä Hannu Niklander, jonka mielestä suomalaiset sulkevat ikkunat Eurooppaan opiskelemalla pelkästään englantia. Se on pakkoenglantia, Niklander sanoi, amerikkalainen juoni

Kyösti Salovaara, 2017.

kielen valepuvussa, Troijan puuhevonen, jonka sisällä amerikkalainen kapitalismi valloittaa muun maailman.

    Niklander puolusti kotimaataan, jonka ajatteli määrittyvän kielestä, kielellä, kieleksi. Hän saattoi olla oikeassa, mutta amerikkalaisen salaliiton merkitystä hän liioitteli. Se on fiktiota. Kukaan ei pakota lukemaan englanninkielistä kirjallisuutta, katsomaan amerikkalaisia tv-sarjoja, uskomaan Hollywoodin unelmiin.

    Aurinko paistaa Välimerellä. Valohoitoa koko sielulle. Kielien meri, paikat ja vuorien rinteet. Saa tulla ja olla.

    Saa olla ihan hiljaa jos haluaa. Turistina turistien joukossa.

Kotimaassa, siinä oikeassa, luin ennen matkaa Jörn Donnerin mammuttimaista Mammuttia (2012). Aloittelin sen vuosia sitten. Saa nähdä koska lopettelen.

    Lukemisen verkkaisuus ei johdu Donnerin tavasta kirjoittaa.

    Hän osaa kirjoittaa osaamisen kaikissa merkityksissä. Mammutti on kuin fiktiivinen muistomerkki, vähän toisenlainen kuin pesetan patsas tuolla rantakadulla. Siis enemmän tulkintaa, kysymyksiä.

    Donneria lukiessa alkaa tosin ihmetellä kuinka vähän hän kertoo kirjoittamisen prosessissa siihen nähden kuinka paljon hän kirjoitti nuoruutensa ja keski-ikänsä parhaina vuosina. Toisaalta Donner kertoo paljon naisistaan kertomatta heistä paljoakaan. Idea tulee selväksi, kuitenkin. Lukija ihmettelee miten (ja missä) naissuhteidensä välissä Donner oikeastaan ehti kirjoittaa niin paljon. Tai toisinpäin, miten hän kirjoittamisensa ja elokuvahommiensa ohessa ehti niin monen naisen kanssa sänkyyn – kerran New Yorkissakin vihreäkyntisen elokuvaohjaajan kanssa.

    Sen jälkeen vihreävarpaisia ei näkynyt.

Missä on taiteilijan kotimaa?

    Romaanin sivuilla, elokuvan leikkauspöydässä, maalauksen figuureissa?

    Donner sanoo, muistaakseni, että todella suuret kirjailijat eivät ota elämää vakavasti, koska keskittyvät kirjoittamiseen. Niin suuri kirjailija Donner ei taida olla – tai ainakaan hän ei itse pidä Donneria niin suurena. Entä tavallinen ihminen - pitääkö hänen ottaa elämä vakavasti? Jos pitää, miksi? Kenties heimon ja suvun takia, ihmiskunnan?

    ”Voidakseen luoda on tuomittu yksinäisyyteen”, Donner kirjoittaa Mammutissa, ”väliaikaisesti sen voi murtaa luuloteltu tai todellinen yhteenkuuluvaisuus.”

    Tässä Donner ehkä määrittelee kotimaan itselle ja muille.

    Mutta onko kosmopoliitti Donner koskaan ollut missään ”kotimaassa”?

    Hänellä oli hieno työ Tukholmassa elokuvainstituution palveluksessa ja hän asui kodissa, jota ei välittänyt sisustaa omakseen. Kun erään kirjan deadline lähestyi eikä työ edennyt, Donner muutti tukholmalaiseen hotelliin, jossa täydellisen vierauden keskellä pystyi syventymään kirjoittamiseen.

    Ja yhä uudestaan yhä merkityksettömmimmissä paikoissa Donner kirjoittaa kirjoja ja suunnittelee elokuvia. Kotimaan kamaralla hän ei tunnu pystyvän luovaan tekoon – paitsi naisten ja silakoiden parissa.

    Ja sitten Donner tunnustaa olevansa henkisesti sukua Raymond Chandlerin romaanisankarille Philip Marlowelle.

    ”Joskus hän [Jörn Donner] on ehkä ajatellut Chandlerin kertojaa, yksityisetsivä Marlowea ja tämän ja rikkaan Linda Loringin suhdetta, joka osoittautuu yhteensovittamattomaksi. Nainen kuvittelee hänen luopuvan vaivalloisesta elämästään. Se ei onnistu. Vuonna 1995 J sattuu matkallaan hienolta taloltaan Moraga Drivelta Suomen konsulaattiin kulkemaan Loring Avenuen ohi, mikä muistuttaa häntä päivittäin Marlowen ja Linda Loringin epäsymmetrisisestä rakkaustarinasta. Ehkä symmetria puuttui myös J:n ja Jeannetten väliltä.”

    Donner ei luovu vaivalloisesta taiteilijanelämästään edes rikkaan vaimon hyväksi. Kirjoittaminen on hänen kotimaansa.

                                                         S.I. 2017.
Espanja on myös karu maisema.

Mitä sitten tulee Raymond Chandleriin, tämä kaipasi koreassa Kaliforniassa lapsuutensa ja nuoruutensa Englantia niin voimakkaastí, että se koski yön pitkinä tunteina kuin puukko sydämessä.

    Chandlerhan syntyi Amerikassa, mutta vanhempien avioliiton hajottua, kasvoi sukulaisten tykönä Englannissa. Palattuaan syntymämaahansa hän menestyi Yhdysvalloissa jonkinmoisena öljy-yhtiöiden johtajana, mutta menetti lopulta työpaikkansa.

   Chandler ajeli sitten 1930-luvun alkuvuosina autolla vaimonsa Cissyn kanssa Kalifornian rantateitä, kuunteli aaltojen hyrskyjä ja luki dekkarilukemistoja ja harjoitteli itse kirjoittamaan jännitysnovelleja.

    Tuohon aikaan, vuoden 1932 paikkeilla, kun hänen vanheneva vaimonsa oli jo yli kuudenkymmenen ja hänellä itsellään koko kirjailijan ura vielä edessäpäin, Chandler kirjoitti muistivihkoonsa runon Nocturne from Nowhere, missä pakahduttavasti kaipaa oikeaa kotimaataan ja oikeaa rakkauttaan, todeten ettei kummallakaan ole mahdollisuutta toteutua:

…

Ei ole maata yhtä kaunista

kuin Englanti jonka kuvittelen öisin

tässä kirkkaassa ja kurjassa maassa

maanpaossa ja kauhuissani.

Ei ole naista yhtä hellää kuin se nainen

joka katsoo ruiskukansinisin silmin

katseessa pettymyksen lumo

ja lupaus mahdottomasta paratiisista.

…

Siksi yösydännä hetkiseksi

tahdon palata

siihen pehmeään, uljaaseen tulevaisuuteen

joka ei ole mennyt,

koska sitä ei ollutkaan,

vaan silti on kadotettu ikuisesti…

(suom. Leena Tamminen.)

Vanhahko mies ui Välimeressä Sierra Nevadan lumipeitteisiä huippuja kohti.

    Rannalla turisti katselee vieraana maailman menoa.

    Espanjalaiset suhtautuvat turistiin välillä huvittuneen ystävällisesti ja toisinaan pysähtyvät jalkakäytävälle parveksi kuin estääkseen kaiken ulkopuolisen vaikutuksen.

    Ihmisellä on monta kotimaata – niin monta että kaikissa voi tuntea itsensä vieraaksi, turistiksi. 

    Hyvää ruokahalua, buen provecho – tarjoilija toivottaa ja hymyilee. Turistiakin naurattaa, semminkin kun hän oivaltaa että sanalla ”valohoitoa” on monta merkitystä, positiivisia ja negatiivisia.

    Suomalainen elokuvanäyttelijätär ihmettelee kahvilassa, voiko Välimereen mennä uimaan – onko sen pohjassa hiekkaa vai jotakin muuta? Jos varvasta ei kastele, ei tiedä miltä meri tuntuu.

    Koiralla on neljä jalkaa. Ihminen kulkee pystyssä päin kunnes kompastuu.

    Kirjailija katsoo ikkunasta eikä näe kotimaataan, koska ei tiedä missä se on, missä ne ovat. Niitä on joka puolella eikä missään. Lauseen perään kirjoitetaan piste, kirjailija ajattelee ja ihastuu omaan ajatukseensa.

    Lauseen perään kirjoitetaan piste, myös Espanjassa.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Toinen kotimaa? Tunne vai järki?