Kuka puhuu...

[ja ketä kiinnostaa?]

”Järkeä vastaan ei ole silti luultavasti koskaan hyökätty niin rajusti kuin juuri omana aikanamme.”

    -Albert Camus, 1942

”Kun ihmisestä tulee oman elämänsä päähenkilö, elämä lakkaa olemasta kiinnostava.”

    -Pierre Lemaitre, 2011

Vuosi vaihtui uudeksi. Vanha pysyi.

    Sunnuntaina tasavallan presidentti hahmotteli osallisuutta, suoraselkäisyyttä, vastuuta ja mietti pahan varjoja.

    Edellisenä iltana väkijoukot kerääntyivät Helsingissä buuaamaan tasavallan hallituksen pääministerille. Sadannen vuoden yhteinen juhla aloitettiin vihalla ja hampaiden kiristelyllä. Laulajatähtöset kikattivat kansakunnan kaapin päällä.

    Oliko liikkeellä helsinkiläinen roskaväki vai tavallinen kansa?

    Sopivasti tuo tilaisuus pidettiin Helsingin Sanomien lasipalatsin varjossa. Lehtihän on tehnyt osansa Juha Sipilän maineen ryvettämiseksi. Ja on jälkikäteen ihmettellyt miten on mahdollista, että pääministerin suosio on romahtanut ja sädekehä himmentynyt.

    Sananvapaus on hieno arvo, särkymätön. Kahvikuppi menee palasiksi pudotessaan lattialle. Aika on kuin lattialle putoava kuppi. Sirpaleiden summa.

    Tämän viikon tiistaina Hesari kirjoitti, että politiikassa tarvitaan paksumpaa nahkaa kuin mitä Sipilällä on.

    Niinpä.

    Uusi spartalaisuus myy muutenkin hyvin.

Aina kun mediaa syytetään asiattomasta politikoinnista, se kertoo olevansa vain peili. Ei pidä syyttää peiliä kun naama näyttää vinolta.

    On tosin jäänyt epäselväksi mistä kansa ammentaa mielikuvansa jos ei mediasta. Keksiikö se ne omasta päästään?

    Puolueeton media uskottelee olevansa ”puolueeton”. Mitä se sillä tarkoittaa? Aikanaan Helsingin Sanomat ilmoitti olevansa puolueellinen EU:hun liittymisen suhteen. Se oli hieno ilmoitus. Kannatti kannattaa.

    Tänään lehdellä tuntuu olevan oma agenda monien asioiden suhteen, vaikka se ei ilmoita että minkä. Tai ehkä eri kirjoittajilla on omat agendansa. Koska en oikeastaan usko salaliittoihin, ei kai tämäkään pidä paikkaansa. Rivien välistä lukiessa löytää sellaista mitä ei ole asetettu.

    Olisikin ihmeellistä jos laatulehdellä olisi "poliittinen" agenda. Miksi median pitäisi yrittää muuttaa maailmaa? Eikö peilin ”puolueettomuus” olekaan enää hyve? Mistä esimerkiksi Helsingin Sanomat tietäisi mikä on ”ainoa oikea” teko maailman muuttamiseksi? Kenelle se pitää muuttaa sopivaksi? Spartalaisille vai elämän nautiskelijoille? Vai jollekin tunteettomalle instituutiolle? Paksunahkaiselle organisaatiolle?

    Jos journalistinen asento on muuttunut, liittyykö se jotenkin populismin tuulahduksiin, vaikka laatumedia irtisanoutuu pontevasti populismista?

    Ranskalainen filosofi Bernard-Henri Lévy osui muutama päivä sitten populismin ytimeen. Lévyn mukaan populistit ensinnäkin väittävät, että kansalaiset tietävät aina mitä tahtovat. Ja toiseksi populistit opettavat, että kun kansalainen haluaa jotakin, hän on aina oikeassa. Niinpä mikään ei saa estää toteuttamasta tästä seuraavaa oikeutettua vaatimusta. 

    Politiikka on usein kehäpäätelmien tavaratalo.

    Lévy tiivisti populismin demokratioiden vanhuudensairaudeksi.

    Minusta tuntuu (näyttää), että populismin kiistävä media käyttää itsekin populismin keinoja (käänteisesti) osallistuessaan poliittiseen keskusteluun.

Ajelin viime viikolla Kotkaan päin, Valkmusan suolle pienelle luontoretkelle.

    Aurinko paistoi keskiviikkoaamuna, vähän pakkasta, Pyhtään lähestyessä kevyt lumi peitti peltoja ja metsäaukioita. Maisema oli kaunis kuin karamelli.

    Sitten puhelin soi.

    Serkkuni Maija oli tuohtunut Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla olleeseen Paavo Raution kolumniin. ”Miten ne voivat kirjoittaa tuolla tavalla eläkeläisistä”, hän parahti. ”Eikö eläkeläiset Hesarin mielestä ole ihmisiä lainkaan?”

    Serkkuni kertoi, että meinasi soittaa heti jutun luettuaan lehden asiakaspalveluun lopettaakseen tilauksen, mutta hetken ajateltuaan alistui siihen, että jostakin maailman menoa on seurattava. Hesari on kahle josta ei pääse eroon, vaikka se kepittää meitä herkeämättä, serkkuni ajatteli.

    Yleensä hauskan terävästi kirjoittava Paavo Rautio oli Merkintöjä-pakinassaan harvinaisen totinen. Lehden tai yleisen ilmapiirin eläkeläisiä vastustava agenda ilmeisesti painoi hartioita. Jutun otsikossa kerrottiin pääasia: Aloite minulle ja aloite muille. ”Eläkealoite on näyttö egoismista – itsekkyydestä”, Rautio piruili, ”ja eutanasia-aloite altruismista – pyyteettömyydestä.”

    Ottamatta kantaa itse asiaan, kuulostaa kummalliselta väittää, että puolentoista miljoonan (1 500 000) suomalaisen eläke-etujen parantamiseen ja oikeudenmukaisuuden toteuttamiseen pyrkivät aloite (jonka allekirjoitti yli 80 000 suomalaista) on perimmiltään moraalittoman ”itsekäs”.

    Elämän olosuhteiden parantaminen on siis itsekästä; kuoleman tavoittelu pyyteetöntä. Ehkä, ehkäpä, kenties - riippuu näkökulmasta. Ja ovatko nämä edes vastakohtia?

    Mutta yhtä kummallista on ajatella, niin kuin Rautio ja Helsingin Sanomat (monissa artikkeleissa, pääkirjoituksissa jne.) tuntuvat ajattelevan, että vain aktiivisesti työssäkäyvät kansalaiset ja ryhmät saavat pyrkiä oman asemansa parantamiseen. Tietysti tämäkin on pelkkää filosofiaa. Miten yhteiskunnassa syntyvä vauraus jaetaan? Jakamisen hetkellä filosofia muuttuu politiikaksi.

    Kuinka paljon eläkeindeksin laskentatavan muuttamisen vastustus heijastaa sivistynyttä ikärasismia? Jos vaaditaan, että vanhan ihmisen pitää tyytyä olevaan ja olla kiltisti kiitollinen, niin kysymys jatkuu, että kenelle? Kapina kuuluu nuorille, ei vanhoille. Sellaistahan elämänkulku on. 

    Sananvapauden kannalta saattaa silti olla ongelmallista ettei yleisestä linjasta (olipa se millainen tahansa minkä tahansa asian suhteen) poikkeava ajatus läpäise laatumedian kynnystä. Somessahan saa höpistä mitä haluaa – ketä kiinnostaa?

Kun Helsingin Sanomien – ja vaikkapa myös Yleisradion – agendaa yrittää ymmärtää, sieltä pelkistyy eräänlainen kukkahattutätien (*) uusi journalismi, joka asettuu tavallisen kansalaisen yläpuolelle. (Muuten, tällä journalismilla on vastineensa poliittisissa puolueissa, kaikissa niissä.)

    En väitä, että kukkahattutätien journalismi leimaisi median sisällön laidasta laitaan. Mutta se näkyy niin kuin kukka hatun koristuksena. Ja voi olla niinkin, että kukkahattutädit ovat se moraalinen keskus, joka tarvitaan yhteiskunnan keskipakovoimien vastavoimaksi. 

    Tarkoitus on hyvä. Joka ei sitä ymmärrä, kärsiköön nahoissaan. Karttakepillä sormille ja sitä rataa. 

    Kukkahattutäti tietää kuinka persoja olemme makealle ja epäterveelliselle. Me syömme liikaa, juomme liikaa, liikumme liian vähän, luemme liian vähän hyviä kirjoja, tuhlaamme rahaa kauppakeskuksissa, emme osallistu riittävästi yhteiskunnan rakentamiseen, emme ymmärrä kuinka kalliiksi tulee hoitaa lapsia kotona (naiset töihin ja pennut päiväkoteihin, hemmetti), emme tajua että meidän tulisi lopettaa lihan syönti ja autoilla ajaminen.

    Eläkeläiset ovat tässä suhteessa se pahin joukko, koska heillä on aikaa tehdä pahaa 24/7 sekä makrotaloudelle että globaalille taloudelle. Sitä toimituksen kukkahattutäti ei kuitenkaan huomaa, että vanheneva ihminen elää jo laina-ajalla... ja jonakin päivänä, se voi olla tänään illalla tai huomenna auringon noustessa, askel pysähtyy ja ”turha” kulutus loppuu kuin seinään, pyyteettömästi.

    Kaupallisessa mediassa tilanne ei sittenkään ole näin musta-valkoinen.

    Luulen että myös Sanomatalossa kiemurrellaan moraalisen ja kaupallisen ristipaineen solmussa, jonka kirvoittamiseen Aleksanteri Suurikaan ei pysty.

    Yhtäällä on kukkahattutädin vankkumaton tietoisuus siitä, kuinka ihmisen pitää elää ollakseen kunnollinen ihminen. Toisaalla on taloudellinen paine, sillä mistäpä muualta lehti saisi mainostulonsa kuin ”epätervettä” elämää mainostavien yritysten kassasta. Samalla kun yhdellä sivulla paheksutaan uuden alkoholilain vapauttavia henkäyksiä, toisaalla testataan parhaita samppanjamerkkejä ja haarukoidaan sopivaa punaviiniä kinkun seuraksi. Samalla kun yhdessä pääkirjoituksessa paheksutaan lihan syömistä, toiselle sivulle repäistään koko sivun mainos viikonlopun pihvitarjouksista. Ja lihaisia ilmoitusliitteitä riittää.

    Elämä on ristiriitainen juttu. 

    Osallistuvaa uus-journalismia harrastava lehti on puun ja kuoren välissä: sisäisen pakon (moralismin) ja ulkoisen paineen (kustannusrakenteen vaatimus) ahdistama toimittaja on kuin suohon vajonnut Münchhausen, joka yrittää tukastaan vetämällä pelastaa itsensä ja hevosensa suosta kuivalle maalle.

    Eivät edes pakkaset pelasta.

    Mutta eläkeläisiä kannattaa kurmottaa. Ne eivät tee kapinaa. Tilaavat pirut lehteäkin, toisin kuin nuoriso.

Tämähän menee surkutteluksi.

    Jos Paavo Rautio kadotti huumorinsa, taitaa käydä niin minullekin.

    Vuosi vaihtui uuteen, vanha pysyi. Naurettava huomio.

    "Synkkinä aikoina /lauletaanko silloinkin", kysyi Bertolt Brecht, "silloinkin lauletaan / synkistä ajoista."

    Mutta eiväthän nämä ole synkkiä aikoja. "Loppiainen lopsahtaa, kaalikuppi kopsahtaa", sanottiin ennen. Ei sanota enää.

    Yksipuolinen, kaksipuolinen, toispuolinen, tasapuolinen, monipuolinen!

    Pelkkiä sanoja. Sitä paitsi: olenko minäkään tasapuolinen?

    Miksi pitäisi?

    Muidenkaan.

     

____________________________________________

(*) "Kukkahattutäti" ei ole sukupuolinen ilmaisu vaan henkisen, yhteistä hyvää tarkoittavan mutta ihmisen yksilöllisyydestä piittaamattoman asennoitumisen määrittely.

Bertolt Brecht: Runoja 1914-1956. Valikoinut ja suomentanut Brita Polttila. Tammi, 1973, 4.p.

Albert Camus: Kapinoiva ihminen. Valikoinut Maija Lehtonen. Suom. Ulla-Kaarina Jokinen ja Maija Lehtonen. Otava, 1971.

Pierre Lemaitre: Alex. (Alex, 2011.) Suom. Sirkka Aulanko. Minerva, 2015.

Paavo Rautio: Aloite minulle ja aloite muille. Helsingin Sanomat, 28.12.2016.

Bernard-Henri Lévy: ¿Qué es el populismo? El País, 30.12.2016.