Himpun verran eksistenssiä

[ollaan, mennään, tullaan]

Kyösti Salovaara, juhannuksena 2020.

Ei ole mahdollista valita omaa aikaansa, mutta on pakko valita itsensä omassa ajassaan.

    -Jean-Paul Sartre, 1948

Olin aina halunnut kiihkeästi matkustaa.

    -Simone de Beauvoir, 1960

Meidän täytyy hyväksyä hitaampitahtinen elämä ja matkailu.

    -Neal E. Robbins, 2020.

Miksi pitäisi hyväksyä?

    -Kyösti Salovaara, 2020.

Olenko minä me?

    Jos meidän täytyy tehdä jotakin, täytyykö myös minun?

    Kun minä teen jotakin, teemmekö mekin?

    Minä sinä hän me te he.

Täytyy valita itsensä omassa ajassaan.

    No, miten temppu tehdään?

    Istun ruusupensaan varjossa ja vietän iltapäivän hetkeä ja Suomen lippu lepattaa sinistä taivasta vasten. Suomalainen identiteetti? Minun identiteettini? Meidän suomalaisten identiteetti?

    Vai pelkkä valokuva – cool?

    Kun monta minua pistetään jonoon, syntyykö siitä me?

    Valokuvasta huomaan, että ruusunkukat ovat jo lakastumassa. Identiteetin identiteetti? Himpun verran eksistenssiä: realismi ja nihilismi olematta kyyninen.

Me-muodossa on helpompi kirjoittaa kuin minuna itsenä. Sillä tavalla ajatukselle syntyy laajempi kaiku, ikään kuin ”minä” sanoisi ”meinä” enemmän, vaikka meitä ei olekaan kirjoitusvälineen äärellä muita kuin minä.

    Tämä on yleinen temppu. Hyvä hämäys. Ollakseen vakuuttava kannattaa vältää puhumista minusta. Jos haluaa syyllistää tai vietellä joukkoja, pitää puhua meistä. Jokainen agitaattori ja politrukki tietää mistä puhun.

    Jokainen maailmanparantaja - punainen ja vihreä - välttelee viimeiseen asti yksikön ensimmäistä persoonapronominia.

    ”Koronaviruksen jälkeinen matkailu vaatii uutta ajattelutapaa”, Neal E. Robbins kirjoitti viime perjantaina The Guardianissa. Hänen kirjansa turistien tuhoamasta Venetsiasta ilmestyy kohtapuolin. ”Me” olemme tuhonneet Venetsian, Robbins väittää. Ja kun meitä ei ole nyt pandemian aikana päästetty Venetsiaan, kaupunki on elpynyt. Johtopäätös: meitä ei tarvita Venetsiassa eikä muuallakaan. Toinen johtopäätös: Robbinsin mielestä, vaikka hän ei sitä itse tajua, maailma olisi parempi paikka ilman ihmisiä – myös turisteille.

    Robbins ennustaa ja melkein uhkailee, että koronaviruksen jälkeen emme voi piipahtaa siellä sun täällä sattumalta, rennosti, ihan muuten vaan, emme voi piipahtaa hetken mielijohteesta minne mieli tekee.

    Meidän täytyy hidastaa!

    Matkailumme ei saa enää perustua nähtävyyksien bongaamiseen. Meidän on tajuttava, että ihmiset asuvat kodeissaan nähtävyyksistä riippumatta. Sekin meidän pitää tiedostaa, että ”me” tässä olemme ongelma. Aikaisemmin vain pieni eliitti matkusti, ”he” matkustivat joten se ei ollut ongelma, ei edes uppoavalle Venetsialle.

    Mennään ja tullaan – ollaan.

    Myös minä mennentullen ajassani: ruusupuskan katveessa, kuihtuneita terälehtiä pöydällä, kaukana Venetsiasta.

Kyösti Salovaara, 1989.
Kulttuurin ja teknologian ikonit
Pariisissa.

Tietenkin Robbins on oikeassa ollessaan väärässä.

    Maailman turistirysät ovat vastenmielisiä paikkoja. Varsinkin sellaisen mielestä, joka sattuu kuulumaan pieneen eliittiin; siihen jolla on aikaa hitaaseen matkusteluun ja syvälliseen ajatteluun ja muiden ihmisten, siis sen rahvaan, käyttäytymisen seuraamiseen. ”Ottavat selfien Mona Lisan edessä! Nuo hemmetin sivistymättömät oliot.” Siis Louvrea pitää vältää, niin kuin Venetsiaa ja Eiffeltornia, myös Barcelonan kävelykatuja ynnä Pradoa Madridissa. Ihminen ei sivisty menemälle sinne minne muutkin menevät, Robbins ajattelee.

    Hän on taatusti oikeassa.

    So what?

    Kävin syyskuussa Amsterdamissa van Gogh-museossa: paska paikka! Ai että Vincent van Goghin maalaukset ovat paskaa? No eivät tietenkään ole vaan se rahvas, joka tungeksii taulujen edessä niin, että sivistynyt ihminen ei pysty syventymään suurenmoiseen taiteeseen.

    Sivistynyt suuttuu ja menee pois ja kirjoittaa kolumnin sivistymättömistä ihmisistä, jotka eivät tajua pysytellä kotinurkissaan, missä sivistymättömyydestä on mahdollisimman vähän haittaa ”meille”, jotka osaamme arvostaa taidetta ja sivistystä ja arkkitehtuuria ja… kertaalleen voideltuja hummerinkoipia.

Kyösti Salovaara, 2015.
La Calahorran asema - Sergio Leonen jälki
elokuvakulttuurissa.

Jostakin syystä eliittiväen (ja maailmanparantajien) on vaikea ellei mahdoton ymmärtää, ettei ”meitä” ole olemassakaan, että on vain yksilöitä, jotka tosin muistuttavat toisiaan, mutta eivät ole toisensa.

    Ajan Euroopan reunalle Tarifaan ja katson Afrikkaan. Kokemus. Ilmainen paikka, ei ruuhkaa Gibraltarin salmen rannalla. Etsin La Calahorran pienen asemarakennuksen Almeriasta Granadaan vievän maantien läheltä. Ei toista ihmissielua näkyvissä. Joku on kirjoittanut umpimuurattuun oviaukkoon Viva Leone! Tässä maisemassa Sergio Leone filmasi kohtauksia kahteen lännenelokuvaan. Seisoessani asemalaiturilla on kuin olisin Hyvissä Pahoissa ja Rumissa tai Huuliharppukostajassa juuri sillä hetkellä kun Claudia Cardinale laskeutuu junasta.

    Aika simppeliä turismia. Ääliömäistä, joku sanoo.

    Sattumalta löydän valokuvan Pariisista vuodelta 1989.

    Kuva on otettu Le Select-ravintolan edestä La Coupoleen päin. Harley Davidson seisoo parkissa Selectin edessä, La Coupole on Boulevard du Montparnassen toisella puolella. Ah! Le Select, La Coupole, American Bar, Bar Americain – amerikkalaisten ja ranskalaisten ja ties minkämaalaisten taiteilijoiden, kirjailijoiden ja tyhjäntoimittajien kohtauspaikat. Tuossa lähellä Le Dôme missä Simone de Beauvoir ja Jean-Paul Sartre ja kaikki muut maailman kosmopoliitit tapasivat toisiaan ja missä Beauvoir kirjoitti kirjojaan, ja hieman etäämpänä on La Closerie des Lilas, se Ernest Hemingwayn ”oma” paikka, tiedättehän.

    Eräänä toisena päivänä, toisella reissulla, melkein nykyhetkessä, pysäytän auton hehkuvan unikkopellon viereen, jossakin Burgosin sivuteillä matkalla Sad Hillin hautausmaalle, joka rakennettiin Leonen Hyvin, pahojen ja rumien loppukohtausta varten. Fiktiivinen hautausmaa oikeasti kuolleille – siis kulttuurille.

    Sardiinit kypsyvät Välimeren rannalla. Tuoksujen hiki.

Yksilöt ovat yksilöitä, oma mieli ja mielikuvitus.

    1930-luvun alussa Simone de Beauvoir haaveili matkustamisesta. Hän halusi nähdä paikkoja.

    ”En unohda ikinä ensimmäistä iltaamme Figuerasissa”, de Beauvoir kirjoitti muistelmissaan 1960. ”Olimme vuokranneet huoneen ja illastaneet pienessä posadassa; kävelimme kaupungilla, yö laskeutui tasangolle ja me ajattelimme: ’Tämä on Espanja.’”

    Sen jälkeen muistelmien lukijasta tuntuu, että kirjailija on aina jossain muualla kuin kotonaan, jos ei kauempana niin ainakin Dômessa kirjoittamassa… jotakin… juttelemassa… jotakin… jonkun kanssa.

    ”Marcel Duhamelin mukaan Berliinin salaisuudet tiivistyivät sen kaduilla leijuvaan tuoksuun, jota ei voi aistia missään muualla”, de Beauvoir muistelee. ”Gide sanoi, että espanjalaista kaakaota juodessaan pitää suussaan koko Espanjaa.”

    Pitelee suussaan kokonaista valtakuntaa, aikaa, kulttuuria!

    Kun Albert Camus vietti muutamia päiviä yksin ja yksinäisenä ja ahdistuneena Prahassa 1930-luvulla, hänelle jäi Prahasta mieleen nenässä tuntuvat tuoksut: ”Nyt voin reilusti sanoa, että selvin muisto joka minulle on Prahasta jäänyt, on etikkakurkkujen tuoksu, noiden joita myydään kaikissa kadunkulmissa ja syödään sormista, tuo pistävä, kirpeä tuoksu, joka herätti ahdistukseni ja ruokki sitä heti kun olin astunut hotellini ovesta ulos.”

    ”Kaikki maat, joissa minun ei ole ikävä, ovat sellaisia, joista en opi mitään”, Camus kirjoitti vuonna 1942.

    Camus tarkoitti, että matkailu on muutakin kuin ”nähtävyydet”.

Kyösti Salovaara, 2018.
Yläkuva: Sad Hill -
 Hyvien, pahojen ja rumien loppukohtauksen hautausmaa.
Alakuva: Matkalla Sad Hilliin
jossakin Burgosissa.

Matkustaminen pois kotoa on muutakin kuin nähtävyydet siellä tai täällä. Enimmäkseen se on muuta.

    Olen oikeastaan ihmettelyt viime aikoina, miksi Albert Camus tuntuu kirjoittavan niin yleispätevästi ja arkipäivään sopivan älykkäästi. Camus ei keikaile vaan ajattelee.

    No, onneksi en ole yksin tässä huomiossa.

    Adam Gopnik kirjoittti helmikuun lopulla tänä vuonna The New Yorkerissa Albert Camusin sota-ajan kirjeistä ja totesi, että kun jotkut pois menneet kirjoittajat puhuvat meille oman hetkensä aikaikkunassa - johon lukijan on ikään kuin sovittauduttava - niin Albert Camus kirjoittaa aivan kuin hän olisi aikalaisemme; häntä ymmärtääkseen ei tarvitse eläytyä menneeseen, koska Camusin ajatukset ovat yhä oleellisia ja vuosien saatossa haalistumattomia. Gopnik huomautti, että esimerkiksi Camusin aikalaisista Sartrea lukiessa pitää tehdä todella työtä, toki palkitsevaa, kun taas Camusia lukee ”helposti”, samaistuen ja ymmärtäen.

    Mielenkiintoista tietysti on, että de Beauvoir oli aika jyrkästi Sartren puolella Camusia vastaan (mitä näiden ajatteluun tulee), mutta Sartre olikin Beauvoirin suuri, ikuinen rakkaus, kaikista sivujuonista riippumatta.

    Pääjuoneen palatakseni: Camusin suku äidinpuolelta palautui Baleaarien saarille, Menorcalle.

    Vuonna 1936 Camus kirjoitti Baleaarien matkan tuntemuksista. Hän sanoi, että matkustamisen arvo perustuu pelkoon. Jonakin hetkenä, kaukana kodista, oman kielisestä sanomalehdestä tulee äkkiä äärettömän kallisarvoinen. ”Ja nuo iltahetket kahviloissa, kun yrittää kyynärpäällään koskettaa muita ihmisiä, meidät valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan. Siinä on matkan ilmeisin hyöty.”

    Sellaisella hetkellä ihminen on kuin kuumeessa, vastaanottaa pienetkin värinät ympäriltään ja omasta sielustaan.

    ”Siksi ei pidä sanoa”, Camus jatkoi, ”että ihminen matkustaa huvikseen. Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikä sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista.”

    Camusin sanoin huvi loitontaa meidät omasta itsestämme, niin kuin Pascalin ”divertissement”, mutta ”matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme”.

    Matka tuo minut takaisin itseeni, ihmiseen, vaatimattomaan ja arkipäiväiseen olemiseen.

Kyösti Salovaara, 2018 ja 2019.
Yläkuva: Välimeren tuoksut.
Alakuva: Tässä Eurooppa, tuolla Afrikka!

Euroopan parvekkeella

[ihminen vikisee?]

Kyösti Salovaara, 2018.
Balcón de Europa.

Ihminen vie, luonto vikisee, mainostaa Helsingin Sanomat tulevaa seminaariaan.

    Ennen oli toisin.

    Silloin luonto vei ja ihminen vikisi, sen minkä osasi.

    Syyllä on seuraus. Seurauksilla on syynsä. Pitää valita. Mutta mistä valitaan? Kuka osaa valita? Ja tähdellisin kysymys: Minkä puolesta valitaan?

    Pentti Linkola esitti kysymykseen häpeilemättä oman ratkaisunsa sanomalla, että vain feodaalinen yhteiskunta säilyttää luonnon: ”Jokin vanha feodaalinen järjestelmä, harvojen etuoikeuksiin perustuva sääty-yhteiskunta olisi vieläkin maapallolla mahdollinen, toteutettu taloudellinen demokratia ei.”

    Aika moni keskustelija ja poliitikko tietää vaistomaisesti, että Linkola saattoi olla oikeassa, mutta jos poliitikko julistaa vaaliohjelmassaan paluun feodaaliseen yhteiskuntaan, kuinka moni äänestää häntä?

    Yhteinen itsepetos sopii julkiseen keskusteluun. Keisarilla ei ole vaatteita, mutta kukaan ei sano sitä ääneen, vaikka kaikki tietävät miltä keisari munasillaan näyttää.

Jostakin syystä kalliojyrkänteelle on annettu nimeksi Euroopan parveke – Balcón de Europa. Tosin kerrotaan, että nimen antoi kuningas Alfonso XII vieraillessaan Nerjassa 1885 edellisen vuoden maanjäristyksen tuhoja katsomassa.

    Tai ehkä tässä on sattuvaa logiikkaa. Ollaan Euroopan reunalla Nerjassa: edessä Välimeri ja näköpiirissä horisontin takana pelottava Afrikka ei kovinkaan etäällä. 
    Nykyistä Eurooppaa pelottaa.

    Kun seisoo Andalusiassa Euroopan parvekkeella, Eurooppa on selän takana kaikkineen. On talousuhkaa, on maahanmuuttajien uhkaa, on nationalismin uhkaa, on digitaalisen urkinnan uhkaa, on…

    Ja suurinta uhkaa näkee katsoessaan taivaalle. Tai eihän sitä näe, ja siksi se tuntuu uhkista pahimmalta: ilmasto muuttuu, ihminen kärventyy ja vikisee.

    Loogista tietysti on, että Euroopan parveke rakennetaan Euroopan talon – joku sanoo linnoituksen – ulkoseinään, sillä eihän parvekkeita ole tapana sijoittaa rakennuksen sisälle. Parvekkeelta on tarkoitus katsella ulos, ohi meneviä ja tuntemattomia. Parvekkeella on turvallista, saa olla omassa rauhassaan ja heitellä mielipiteitä ja jopa herjauksia.

    Euroopan parvekkeella tuulee ja syksyn aurinko painuu mailleen.

Kyösti Salovaara, 2018.

Muuan oppositiojohtaja ilmoitti, että lihan syöminen tulee lopettaa, muuten hukka perii.

    Saman puolueen hovinarri Arvo Salo – mainio kirjoittaja, sanan taitaja, hilpeä provokaattori – kirjoitti vaalilauseekseen 1960-luvun puolivälissä julistuksen: Tapa talonpoika päivässä!

    Tämä nykyinen johtaja täydentää julistusta, kenties tahtomattaan, tähän malliin: Tapa talonpoika päivässä, teurasta kaksi lypsylehmää viikossa! Syyllä nimittäin on seuraus. Kahdeksankymmentä prosenttia Suomessa tuotetusta naudanlihasta saadaan lypsylehmistä. Kun poliitikot tekevät valintoja, heidän pitäisi kertoa, mikä on seuraus. Lihansyönnin lopettaminen ”pelastaa” ilmaston vain jos myös maidon juonti ja juuston popsiminen lopetetaan.

    Alistuuko suomalainen syömään pizzansa ilman juustokuorrutusta?

Aikaisemmin luonto vei ja ihminen vikisi.

    Otan kuvia Sierra Nevadan rinteiltä, Granadan eteläpuolen las Alpujarrasissa. Lensin Suomesta, ajoin autolla ankaralta näyttävään miljööseen. Bensaa kului, päästöjä syntyi.

    Näillä main maurit sinnittelivät sata vuotta sen jälkeen, kun kristityt olivat saavuttaneet viimeisenkin voiton Granadassa 1492. Muslimiyhteisöt olivat tunnettuja kyvystä rakentaa kastelujärjestelmiä. He toivat maanviljelyn näille karuille rinteille ja synkkien rotkojen takamaille.

    Maan ja hengen viljelyä: kulttuuria.
    Poliitiikka on joskus, toivottavasti ei aina, osaoptimointia ja mikromanagerointia. Tarkoittaa että järki ei voita pitkän päälle.
    Kun muslimit, pakkokäännytetyt "moriskot" häädettiin Alpujarrasista ja korvattiin kristityillä, alueen talous romahti. Kristityt eivät viihtyneet karussa ympäristössä, vaikka arabien mielestä se oli "laidunten maa", kuten Alpujarras-nimi kertoi. Ja 1600-luvun vaihteessa kaikki espanjalaiset muslimit haluttiin karkottaa maasta. Parhaiten se onnistui Valencian seudulla. Siellä talous romahti, kun maata viljelleet moriskot karkotettiin ja keskiluokkainen kristikunta jäi ihmettelemään mistä ruoka tulee.  

    Tietysti maapalloa voi yrittää pelastaa palauttamalla sen feodaaliseen tilaan. Ratkaisut ovat aluksi helppoja: laitetaan lentämiselle kunnon vero, ei mitään 70 euron anemaksua vaan jotain 500 euroa per matka, korotetaan bensan hinta kolminkertaiseksi, laitetaan lihan syönnille ja maidon juonnille 300 % haittavero.

    Ei tarvitse odottaa pitkään ennen kuin rahvas vikisee ja luonto vie.

Syillä on seurauksensa.

    Jokin päivä sitten Ylen nettisivulla kerrottiin, kuinka Rovaniemen kaupungin silmäätekevät riemuitsivat. Uutisoitiin että Turkista avataan säännöllinen reittilento Rovaniemelle.

    Lapin matkailu kiittää!

    Samaan aikaan samasta maakunnastakin kotoisin olevat poliitikot vaativat, että lentäminen tulee lopettaa. Ollako vai ei? Siinäpä vasta ”moderni” kysymys.

    Jos laiskuuttaan halua selkeitä vastauksia, kannattaa kuunnella mitä Pentti Linkola sanoo: Pienet eliitit menettelee, rahvas ei.

    Kuvitteleeko joku, että eliitti lopettaa matkustamisen, kun se kielletään rahvaalta, tavalliselta kansalta? Onko joku tosissaan sitä mieltä, että pihvit ja lihapadat katoavat eliitin ruokapöydästä, kun lihansyönti ja kerman juonti asetetaan kortille?

    Joskus tuntuu, että myös moni fiksu keskustelija näin kuvittelee.

    Katsopa historian peiliin… hämmästyäksesi!

Kyösti Salovaara, 2018.

Rahvas, tavallinen kansa, me pulliaiset ja salovaarat, pääsi matkustamisen makuun vasta 1970-luvulla, kun lentomatkat halpenivat, palkat nousivat ja lomat pitenivät.

    Siihen asti vain eliitti matkusti. Siihen asti meidän tavallisten pulliaisten piti lukea ulkomaan ihmeistä eliitin kirjoituksista. Ei Olavi Paavolainen tai Mika Waltari lentänyt viikonlopuksi Pariisiin, Milanoon tai Istanbuliin kirjoittaakseen pika-artikkelin kokemuksistaan. Ei, he matkustivat hitaasti, harkiten ja antaumuksella viikkokaupalla, koska eliitillä on aikaa, varallisuutta ja oma rauhansa tehdä mitä haluaa. Kotiin palattiin sitten kun matkaan kyllästyi.

    Tähänkö me taannumme? Kohti harvojen etuoikeutettujen yhteiskuntaa?

    Kohta meidät kahlitaan kotikortteliin. Joskus ”hyväntahtoinen” viranomainen antaa poikkeusluvan matkustaa toiseen maakuntaan. Tarvitaan maan sisäinen passijärjestelmä. Ulkomaille pääsee vain valittujen joukko: heidät lähetetään kertomaan millaista rajojen takana on.

    Saattaa olla ettei maapallon pelastamiseen ole aitoa valinnan mahdollisuutta. Sen pahempi ihmisille. Tai ainakin demokratialle.

    Euroopan parvekkeelta on julistettu yli 200 vuotta ihmisen pelastusoppia: Vapaus! Veljeys! Tasa-arvo!

    Uuden ajan koittaessa monet ovat valmiita vetämään viivan moisten ylellisyyksien päälle.

    Kohta luonto vie ja ihminen vikisee – taas.

Kyösti Salovaara, 2018.
Las Alpujarras Sierra Nevadan rinteillä.