torstai 13. elokuuta 2015

Ajatus kevyt kuin höyhen

[Onko fiktio olemassa?]


                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Elmore Leonardin Joe LaBrava söi aamiaista Cardozon terassilla.
Totta vai tarua?


Vielä tervapääskyt kirkuvat mutta kuinka kauan? Näinä päivinä niillä on aikomus palata etelään, pois kylmästä.
    Tervapääskyjen lyhyttä vierailua voinee pitää vuosittain toistuvana seksilomana. Kun käy kylmässä lisääntymässä, arvostaa lämpöä loppuvuoden, tervapääsky ajattelee.
    Koska Suomi tuskailee turismiongelman parissa, siis sen että turisti karttaa näitä raukkoja rajoja, pitäisi ottaa mallia tervapääskyistä. Saattaisiko Suomea mainostaa kylmän seksin kääntöpiirinä?
    Villapaidatta nyt, minä.


Joskus suomalaisetkin ajattelivat että pääskyt – terva tai varsinkin ihan oikeat – menevät talvella järven pohjaan, jään alle. Uskomus palautuu antiikin Kreikkaan ja Aristoteleksen kirjoituksiin.
    Nyt moinen ajatus tuntuu fiktiolta, mutta kukaties suomalaiset olivat oikeassa. Jospa ne etelämpänä nähdyt pääskyt ovatkin eri lintuja. Mutta toisaalta on vaikea uskoa, että pääsky viitsisi lojua järven pohjassa 10 kuukautta seuraavaa kesää odotellessa. Siinä kastuisi muutakin kuin höyhenet.
    Todellisuudesta voi päätellä kaikenlaista.
    Mutta voiko päätellä mitään mikä ei liittyisi todellisuuteen, faktoihin ja näköhavaintoihin?
    Mahdottoman kuvitteluun meitä ei ole luotu, ja vaikka olisikin, mahdottomasta ei voi sanoa mitään, koska sille ei ole sanoja.


Höyhenenkevyesti romaanin suhdetta todellisuuteen miettiessäni mietin ponnettomasti, että miksi fiktiota pitäisi lukea muuna kuin kertomuksena todellisuudesta tai että pääseekö sepittämällä karkuun faktoja ja totuutta vai onko tuollaisella karkumatkalla faktoista tarkoitus nimenomaan paljastaa ”totuuksia”, joita ei muuten näe, koska järven pohjassa ei pidä uida talviaikaan.
    Oikeastaan aloin miettiä fiktion sielunelämää ja tarkoitusta lukiessani Paul Austerin romaania Illuusioiden kirja, ja vaikka romaani on vielä hieman kesken (siis lukijan kannalta), en tajua miksi Auster on kirjoittanut fiktion sekaan yli 20 sivuisen esseen erään fiktiivisen elokuvaohjaajan fiktiivisistä mykkäelokuvista. Mitä syvällisemmin romaanin oppinut päähenkilö on tutkivinaan fiktiivisiä elokuvia, sitä turhemmalta analyysi tuntuu, sillä eihän se liity todellisuuteen mitenkään. Fiktiiviset elokuvat eivät selitä tutkimuksen kohteena olevaa todellisuutta, koska sellaisia filmejä joissa tutkittu elokuvaohjaaja on näytellyt ja joita tämä on ohjannut ei ole olemassa, paitsi fiktiossa.
    Tai jos sellaiset filmit ovat oikeasti olemassa, näytä ne minulle, Mr. Auster, niin kirjoitan uuden pakinan.
    Tiedän että kirjailijoilla on joskus tapana kirjoittaa romaaneissaan (fiktiivisistä) kirjailijoista jotka kirjoittavat novelleja, jotka sitten julkaistaan romaanissa ikään kuin fiktiosta syntyneenä. Esimerkiksi Philip Roth ja John Irving ovat tätä harrastaneet ja moni muukin.
    Fiktiiviseen romaaniin sijoitetun fiktiivisen novellin voi vielä jotenkin ”ymmärtää” - koska sen pystyy lukemaan - mutta jos romaanissa käsitellään perinpohjaisesti fiktiivistä taulua tai musiikkikappaletta tai elokuvaa, niin mitä siinä oikeastaan käsitellään?
    Tekee mieli sanoa että ei mitään.
    Koska tuntuu niin kesäiseltä sanon: Ei mitään.


Olen erittäin epäjohdonmukainen.
    Myönnän.
    Kolme iltaa olen katsellut aamuyöhön saakka Sergio Leonen lännenelokuvia ja niihin liitettyjä extroja. Olen yrittänyt painaa mieleen maiseman, jossa Kourallinen dollareita, Vain muutaman dollarin tähden, Hyvät, pahat ja rumat ja Huuliharppukostaja filmattiin 1960-luvulla.
    Elokuvat olivat tietysti fiktiota, mutta jostakin syystä niiden kuvauspaikat viehättävät, vaikka tietääkin että niissä kuvattu ”villi länsi” sijaitsee Etelä-Espanjassa, Almerian lähellä Tabernasin autiomaassa. No, tämä on monimutkaisempaa kuin päältä näyttää. Siis: tietysti Leonen elokuvien villi länsi on Amerikassa, vaikka elokuvat kuvattiin Espanjassa ja Italiassa.
    Onko mitään järkeä mennä katsomaan maisemaa, missä Clint Eastwood, Eli Wallach, Lee van Cleef, Jason Robards, Henry Fonda ja Charles Bronson fiktiivisinä lännenmiehinä heijastivat todellista tai kuviteltua amerikkalaista historiaa? Löytyykö Huuliharppukostajan fiktiivisestä maisemasta Almeriassa uhkean Jillin, Claudia Cardinalen jäljet?
    Mitä tarkoittaa kun kävelen samalla kadulla tai istun samassa kahvilassa kuin joku fiktiivinen romaani- tai elokuvasankari? Kenen jälkiä silloin oikeastaan seuraan: kirjailijan vai fiktiivisen ihmisen? Jos fiktiivisen ihmisen, miten on mahdollista että hänen jalanjälkiään voi seurata?
    Viime helmikuussa otin valokuvia Miamissa, South Beachin Ocean Drivellä hotelli Cardozosta, jonka terassilla Elmore Leonardin ”sankari” Joe LaBrava istui aamiaisella ja katseli rypäleenvihreää merta.
    Syvempikö fiktiivinen kokemus?
    Ehkä, mutta sitä hieman haittasi se että Cardozohotellin terassilta ei istualtaan oikein näe merelle, koska se jää rantamuurin ja dyynin katveeseen. Leonard teki faktasta fiktiota tai sitten rantaviivan todellisuus on muuttunut 80-luvun alkupäivistä.
    Fiktiivinen katse poraa reiän jopa betoniseinään!


Todellisuus paistaa fiktion läpi halusi kirjailija sitä tai ei.
    Todellisuutta ei voi sepittää pois vaikka kuinka yrittäisi.
    Monet taiteilijat kiinnittävät fiktion niin lujasti tosiasioihin, että ne alkavat elää fiktiivistä elämää.
    Kirjan lukija ja elokuvan katsoja vaistoaa, että fiktion ja toden suhde on loistavan paljastava ja ihanan valheellinen.
    Miksi muuten ilmestyisi sellaisia kirjoja kuin vaikkapa Maxim Jakubowskin toimittama Following the Detectives – Real Locations in Crime Fiction? Ei miksikään tai juuri siksi. ”Hyvillä kirjoittajilla on voima herättää paikan tuntu ja vangita sen henki ja sielu mitä ainutlaatuisemmalla tavalla”, Jakubowski perustelee kirjansa tarkoituksen.
    Fiktiosta siivilöityy faktaa.
    Fiktioon saa suhtautua kepeästi, mutta jos sen ottaa tosissaan, urakka haastaa kirjailijan melkein toivottomaan tehtävään, niin kuin Philip Rothin kirjailijasankari Nathan Zuckerman oivaltaa huudahtaessaan romaanissa Haamukirjailija:
    ”Kunpa osaisin keksiä yhtä julkeasti kuin oikea elämä! Kunpa minä jonakin päivänä pääsisin edes lähelle sitä omaperäisyyttä ja kiihkoa mitä todellisuudessa on!”
    Mutta... kun fiktio tavoittaa todellisuuden, se voi käydä vaaralliseksi:
    ”Mutta jos minä milloinkaan onnistuisin, mitä ne silloin ajattelisivat minusta, minun isäni ja hänen tuomarinsa? Miten minun vanhempani kestäisivät? Jos he eivät kestäisi, jos isku heidän tunteisiinsa lopulta olisi liian haavoittava, miten kestäisin sen että minua vihattaisiin ja herjattaisiin ja minulle käännettäisiin selkä?”


Ajatus on kevyt, kuin höyhen, kesällä.
    Vieläkö eilen kuulin tervapääskyjen kirkuvan?
    Villapaidatta tarkenee hetken.
    Tarkkailkaamme fiktiota Chateaubriandin ajatusta jäljittäen: ”Ihmisellä ei ole vain yhtä ainutta elämää. Hänellä on niitä useita perätysten ja se on hänen kurjuutensa syy.”

14 kommenttia:

  1. Mutta jos romaanissa on mukana fiktiivinen novelli niin sehän lakkaa olemasta fiktiivinen, novelli on aidosti olemassa (vaikka sen konteksti, kuka sen on kirjoittanut yms saattaakin olla epätodellisesti esitetty).

    Totta että fiktiivinen elokuva romaanissa ei koskaan voi aktualisoitua sellaisenaan lukijalle, mutta ei voi fiktiivinen ihminenkään. Silti romaaneissa kirjoitetaan ihmisistä.

    (fiktio ja fakta ja niihin suhtautuminen on nyt omissakin ajatuksissa, yksi parastaikaa kesken oleva kirja liikkuu myös aiheen parissa)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilmeisesti lukija joko uskoo tai ei usko fiktiiviseen romaanihenkilöön, ja aika usein joutuu itse kuvittelemaan millainen henkilö oikeastaan on. Jotenkin sen (siis romaanin tai novellin) henkilön on liityttävä todellisuuteen jonka lukija ymmärtää.

      Tietysti hän ymmärtää myös fiktiivisen henkilön kirjoittaman "novellin", koska se on luettavissa, vaikka alitajuisesti tietääkin ettei ko. henkilö sitä ole voinut kirjoittaa.

      Mutta fiktiivisen taidemaalarin taulu tai elokuvaohjaajan elokuva on astetta vaikeampi ymmärtää. Tietysti tämä on saivartelua, koska voihan romaanin päähenkilönä olla arkkitehti, jonka suunnittelema talo on osa tarinaa ja pitäähän sekin (siis talo) jotenkin kuvitella ja uskoa siihen mitä kirjailija talosta sanoo. Mutta tässäkin kai lukija vertailee "fiktiivistä taloa" niihin joita on kadun reunassa tai pellolla nähnyt.

      Joten... sekosin arvailujeni perusteluissa.

      Poista
    2. Ihmismieli on ihmeellinen ja joskus on vaikea sanoa mitä se fiktiossa sulattaa ja mitä ei...
      Tuli mieleen yksi videopeli joka narratiivisesti oli itse kokoelma fragmentteja joista pelaaja muodostaa sitten tarinaa...mutta siihen oli kehitetty myös lisämodi joka lisäili täysin satunnaisia elementtejä peliin, mutta moni pelaaja sisäisti nämäkin osaksi kokonaisuutta, vaikka ne sinänsä olivatkin "glitchejä".
      Ja toisaalta sitten sinänsä mitättömätkin asiat voivat ravistaa ulos fiktiosta, ja ne saattavat olla eri ihmisillä erilaisia.

      Onko lukija siis alttiimpi hyväksymään fiktiivisen henkilön kuin fiktiivisen talon olemassaolon? Ehkä. Mieleen tulee sarjakuvapuolella käytetty tekniikka jossa henkilöt, erityisesti päähenkilö, kuvataan hyvinkin yksinkertaistetusti kun taas ympäristössä voidaan käyttää lähes fotorealistista tarkkuutta. Ehkä lukemisessa tämä suhde kääntyykin päinvastaiseksi: henkilöiden, erityisesti päähenkilön sielunelämää ja käytöstä voidaan kuvata hyvinkin pieteetillä mutta liiallinen huomio ympäristöön voi olla uhka toden illuusiolle...

      Poista
    3. Niin - jollakin kummallisella tavalla kysymys on kuvittelemisesta ja kuvittelemisen kuvittelemisesta. Onkohan fiktiivinen ihminen helpompi kuvitella ja uskoa, koska me lukijat tavalla tai toisella näemme itsemme, palasia itsestä noissa fiktiivissä hahmoissa. Taloon taas ei voi samaistua... paitsi jos kirjaa lukisi talo, mutta sellaista ei kai usein tapahdu.

      Poista
  2. Anteeksi nyt - te puhutte Kyösti ja Hd niin syvällisiä - mutta minun on ihan pakko käydä kommentoimassa, että olen saanut makeat naurut, useampaankin kertaan tuosta tekstin alusta. Tervapääskyjen tarkkailua ja Suomen markkinoiminen kylmän seksin kääntöpiirinä!!! Täällähän on lappanutkin jo porukkaa kuumasta Keski-Euroopasta viilentymässä. ;)

    Paitsi että kirjoitat hienoa esseetekstiä, niin osaat kyllä Kyösti naurattaa. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marjatta!

      Olen nyt semmoiosessa 30 asteen, vähintään, "kaapissa" joten viileän seksin kääntöpiiri yms. kuulostaa melkein kaukaiselta mahdottomuudelta.

      Osaisiko sitä naurattaa? Olemalla vakava.

      ?

      Poista
    2. Tämä nyt näyttää olevan kerrassaan mielenkiintoinen asia, painiskelen juuri samojen tai näihin liittyvien asioiden kanssa.
      heti kun saan oman tappeluni valmiiksi käyn lukemassa tämän kommentteineen (ja tovon viisastuvani). Hyvä, Kyösti! Ja etukäteen kiitokset. Olen loppusuoralla omani kanssa, mutta nyt näyttää tulevan vieraita. Silloin on nolo istua koneella, suljen tämän nyt ja tulen tänne myöhemmin uudestaan. Pääsen ehkä vertailemaan asioita,

      Poista
    3. Kiitos Liisu. Onnea yrityksellesi. Ja terveisiä Paseo Maritimolta jossa editoin huomista pakinaa eräässä kahvilassa.

      Poista
  3. No nyt ovat vieraat lähteneet, ja minä olen väsynyt kuin rätti, kaikki omat työt tekemättä.
    , enkä edes osaa sanoa yhtään asiaa, mistä puhuttiin, mistä vaiettiin. Ja kuitenkin jokaisella joka oli mukana oli oma elämä kannettavanaan, elämä, joka kenelläkään heistä ei ole ollut helppo. (Läsnä oli 6 ihmistä ja 2 koiraa). Lähinnä heistä voisi tehdä, jonkun Almodóvarin elokuvien tapaisen koskettavan draaman. Mielenkiintoisia vieraita. Koiristakin toinen kuolemasta pelastettu.

    Mutta tästä kirjoituksestasi minun piti kirjoittaa, se jää nyt huomiseksi...

    20.08. -15
    Nyt se on se "huomenna". Aamupäivä on mennyt puoli horteessa. Se, mitä oli mielessä kirjoittaa tänne, on pois mielestä. Mutta muistan, että se koski todellisuutta ja fiktiota. Olen yrittänyt "pelata"sen asian kanssa omassa blogissani vaan. Ja sen takia kiinnostuin kovasti tästä kirjoituksestasi. Sillä minulla ne käsitteet ovat sekaantuneet toisiinsa. En usko enää itsekään, mitä alitajuntani työntää mieleen. Se tuo totena esiin asioita, joita ei ole tapahtunut, ja fiktiona tapahtumia joita on tapahtunut muistin varassa. Tämä on pulmana, mitä kuunnella, fiktiota vai totuutta.

    Sinulla on tänäään uuden julkaisun päivä, koska on torstai. Sen takia en halua sinua enempää häiritä. Terveisin ja kiitoksin
    Liisu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Liiisu!

      Huomasitko joskus keväällä tiedejutun jossa kerrottiin uusimista muistin ja ajattelun tutkimustuloksista, ja nyt ollaankin sitä mieltä että ihmisen muistamat asiat eivät välttämättä ole totta vaan aivot ikään kuin ovat muistavinaan todennäköisiä muistoja,siis selllaista mikä todennäköisimmin olisi saattanut tapahtua.

      Sama pätee tulevaisuuden hahmottamiseen.

      Eli - pelkkää fiktiota koko ihmisen ajattelu!

      Poista
  4. Ai, hyvä! Kiitos vastauksesta. Olenkin aina ihmettellyt, miksi saman perheen lapset muistavat samat asiat ihan erilaisina.

    Jatkanpa juttua. Jotenkin minulle kirjoittaminen on muuttunut vaikeaksi. Aikaisemmin tuli juttua kuin vettä hanasta. Varsinainen FLOW. Nyt on ohut stream, jos on sitäkään. Ihaien juttujasi. Ne ovat asiapitoisia, olet hyvin paneutunut aiheeseen kuin aiheeseen. Itse olen juttulinjalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, enpä tiedä paneutumisesta; ehkä vaan välttelen yhteen tiettyyn asiaan sitoutumista.

      Kiitos yhtä kaikki - Gracias! Kuten täällä kuulunee sanoa.

      Poista
  5. Kyösti on näemmä jo unohtanut filmin mahdin, maltanristin voiman, mustan valon välkkeen eli Roszakin Flickerin, josta tuoreeltaan kirjoitti joskus 90-luvulla ihan kelpo esseenkin. Siksi siis Austerkin, ja ihan oikealla asialla.

    VastaaPoista