Pikkutikka ja rentukka, ruosteessa

[arkipäivän estetiikkaa]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

Hyvää huomenta Eurooppa!

    Kuinka sujuu?

    Paistaako aurinko? Vai peittävätkö lasten itku kadun äänet, virran kohinan ja merten pauhun? Uskallatko enää avata ikkunaa maailmalle?

    Paluu tulevaisuudesta onnistuu vain elokuvissa. Paluu arkeen on välttämätöntä, teko.    

    Englannissa Chelsea voitti Valioliigan, Espanjassa Real Madrid La Ligan. Saksassa voittaja tiedettiin hyvissä ajoin: München rulettaa. Monaco Ranskan liigassa, Juventus Italiassa - mestareita nekin.

    Valioita yhtä kaikki, suurella rahalla pystytettyjä apparaatteja.

    Suomessa kaksi miljoonaa ihmistä katsoi lauantaina jääkiekko-ottelua. Minä en. Katsoin pyöräilyä Italiasta ja sunnuntaina futista Englannista.

    Sunnuntaina näin Vanhankaupungin Pornaistenniemen rantametsikössä elämäni ensimmäisen pikkutikan. Kaksi miljoonaa ei nähnyt. Yleinen ja yksityinen kokemus ovat yhtä ja erillistä.

    Espanjassa sosialistit (PSOE) valitsivat uudestaan puheenjohtajakseen jo kerran syrjäytetyn Pedro Sánchezin, tiukan demagogin joka viivytti demokratian toteutumista viimevuotisten vaalien jälkeen. Hän on huono häviäjä, jyrkkä vasemmistopopulisti. Madridilaislehti El País puhuukin nyt PSOE:n ”brexitistä”. Irtaannutaan parlamentaarisesta poliitiikanteosta.

    Pitkin Eurooppaa vasemmiston jääräpäät paljastavat, että eivät osaa lukea peliä. Sääliksi käy.

    Jalkapallo on estetiikkaa.

Rentukka kasvaa Pornaistenniemen rantametsikön ruostevetisissä lammikoissa. Jos ottaa kuvan, se on kaunis, mutta kauniin pinnan alla lymyää saastunut maa.

    Kaikki ei ole sitä miltä näyttää.

    1970-luvulla kuuntelin Porthaniassa yleisölle avoimia ympäristöestetiikan luentoja. Ne taisivat olla uran aukaisemista Suomessa. Esitelmöitsijöistä on mieleen jäänyt Yrjö Sepänmaa.

    Itse aiheet eivät kantaneet pitkälle, koska syvälle on vaikea nähdä.
    Muutamaa vuotta aikaisemmin kirjoitin ensimmäisiä juttujani Eteenpäin-lehteen kauniista Kymijoesta, jonka viettelevän pinnan alla saasteet kulkivat mereen. Linnut ja kasvit eivät välittäneet upean pinnan alla kuohuvista myrkyistä. Kalat välittivät, ne kuolleet ainakin.
    Helsinki päätti, nyt, vuonna 2017, että Tehtaanpuiston tekonurmi kudotaan Saksassa, jotta siitä saadaan sopivan ruskea, rakennettuun ympäristöön istuva. Vauraassa Suomessa rahaa riittää jopa nurmikentän estetiikkaan!
    Tiedossa ei ole suunnitteleeko Helsinki vaihtavansa Tehtaanpuiston vihreän kasviston ruskeaan. Voiko lehtivihreän korvata ruskealla?
    Jos estetiikalla tarkoitetaan pelkästään kaunista pintaa, vasta puolet on sanottu.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

Pinnallisesta Olavi Paavolaisesta tulee mieleen tämän päivän esteettinen todellisuus. Onko jossakin nykyaika minkä luo ”Paavolainen” pitää lähettää kertomaan siitä meille? Onko toisaalla jotakin uutta mitä me emme vielä tiedä täällä?

    Tekee mieli väittää, että ei ole.

    Kun väitän, puhun länsimaisesta kulttuurista. En muista kulttuureista, jos semmoisia on. Ja miksei olisi.

    Länsimaisesta puhun koska olen sitä. En ole muuta, vaikka tiedän että länsimainen on monen kulttuurin sekasotku. Tässä sekasotkussa kirjoitan siitä mitä ymmärrän. Jos olisin fiksumpi, tarttuisin siihen mitä en ymmärrä.

    Länsimainen kulttuuri on eräällä tavalla valmis, kaikki on nähty, luettu, kuultu. Uusia sävyjä toki syntyy, niitä sekoitetaan vanhoista aineksista, mutta uudenväristä maalia ei ole saatavilla. Se on mahdottomuus.

    Leikkisästi sanon, että taiteilijat pilasivat tulevaisuuden tekemällä ratkaisevat esteettiset vallankumoukset viime vuosisadalla. Kun vanha valta on kumottu, vallankumousta ei voi tehdä toista kertaa, paitsi palaamalla takaisinpäin, mutta sekin on mahdotonta. Heittihän Albert Einstein, niin kerrotaan, penaalinsa kynät lattialle ja sanoi että tällaista on ajan riento: se mikä menee palasiksi ei itsestään palaudu, edes penaaliin. Aika ja historia kulkevat vain yhteen suuntaan, samaan.

    Stephen Hawking käytti esimerkkinä kahvikuppia, joka putoaa lattialle ja särkyy. Sirpaleet eivät palaudu koskaan itsekseen ehjäksi kupiksi.

    Nyt eksyin sanan helinään.

Jos taiteilijat olisivat olleet ennalta viisaita, he olisivat pysähtyneet vallankumouksen reunalle, jättäneet sen odottamaan.

    Mutta ihminen ei ole liika viisas.

    Kun nykymusiikissa luovuttiin tonaalisuudesta, kun maalaustaide hajotti maiseman ja pirstaloitui abstraktiseen väriin, kun moderni romaani taittoi tarinalta niskan ja päätteli, että kokemuksen sirpaleet kuvaavat sattumanvaraista todellisuutta parhaiten, tehtiin vallankumous jonka jälkeen uusien tekeminen on mahdotonta.

    Uutta ”Paavolaista” ei tarvita etsimään nykyaikaa, koska sitä ei ole enää (taiteen muodoissa) olemassa. On vain menneisyys, joka toistuu rituaalina. Siihen on mukavan uskaliasta heittäytyä, kuin virran pyörteisiin, ajan pisarat otsaa vilvoittaen.

    Entropian jälkeen ei tule mitään – ei ainakaan mitään sellaista jolla olisi uutisarvoa.

    ”Tietystä pisteestä lähtien ei enää ole paluuta”, mietti Franz Kafka.

    ”Tämä piste on saavutettavissa.”

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

Esteettinen pinta väreilee, putoaa mereen kuin valon pisarat ajan virrassa.

    Ryhdyin lukemaan Amos Ozin romaania Tarina rakkaudesta ja pimeydestä.

    Oz on tyylikäs kirjoittaja, monisanainen taituri, ironinen myös ja vähän kuin amerikanjuutalainen proosa (Bellow, Malamud,Roth) mutta muilla mailla kuin Yhdysvalloissa. Ei niin paljon juutalaisessa omatunnossa kieriskelyä, ja enemmän maisemaa kuin itsesyövyttävää mieltä.

    En vielä tiedä jaksanko lukea romaanin loppuun. On niin paljon sanoja.

    Tarinan alkupuolella Oz kertoo uskovansa kirjoihin.

    Ihmiset tulevat ja menevät, syntyvät ja kuolevat, mutta kirjat pysyvät.

    ”Pienenä hartain toiveeni oli, että minusta tulisi aikuisena kirja”, Oz muistelee lapsuuttaan. ”Ei kirjailija vaan kirja. Ihmisiä voi listiä kuin muurahaisia, eikä kirjailijaakaan ole vaikea saada hengiltä. Mutta kirjat ovat eri asia: yrittipä kirjan tuhota miten järjestelmällisesti tahansa, aina on mahdollista että muutama kappale sitä säilyy ja jatkaa unohdettuna hiljaiseloaan jonkin syrjäisen kirjaston hyllyllä vaikkapa Reykjavikissa, Valladolidissa tai Vancouverissa.”

    Ozin romaani ilmestyi 2002. Juuri ennen internetin vallankumousta.

    Entäpä sitten kun kaikki kirjat sijaitsevat pilvessä ja kirjastot on muutettu suksivarastoiksi ja leikkihuoneiksi? Miten kirjan käy, jos sen pystyy tuhoamaan kaikkialta yhdellä Deleten painalluksella?

    Pinnan alla on paljon mitä kukaan meistä ei näe.

Ostin lauantaina marketista espressopapuja.

    ”Päätit sitten tukea Degenkolbin palkanmaksua”, Jaakko sanoi katsellessaan Segafredo-pakettia.

    ”No en kai sentään… tai mistä sitä tietää”, vastasin.

    Mistä sitä tietää mitä alitajunnassa tapahtuu, pinnan alla.

    Niille jotka keskittyvät jääkiekkoon ja pesäpalloon, täytyy kertoa että John Degenkolb on saksalainen ammattipyöräilijä, joka ajaa Trek-Segafredo -tallissa, tyypiltään sprintteri, vaativien loppukirietappien ja yhden päivän klassikoiden voimamies.

    Viime vuonna Degenkolb loukkaantui vakavasti, kun muuan englantilainen eläkeläisnainen ajoi Espanjassa maantien väärää puolta ja jyräsi kokonaisen pyöräilyjoukkueen tieltään ojaan.

    Urheilu on vakavaa bisnestä.

    Kun Chelsea kruunattiin sunnuntaina Valioliigan mestariksi, katsomossa hymyili seuran omistaja, venäläinen miljonääri ja oligarkki Roman Abramovitš.

    Koska Englannin Valioliigan voittaminen vaatii tolkuttomasti rahaa, vaivannäköä ja maailman parhaita jalkapalloilijoita, heräsi Abramovitšin riemua katsellessa ajatus, että jos Venäjän ja Ukrainan oligarkit päättäisivät lopettaa Ukrainan sodan, se onnistuisi nopeammin ja helpommin kuin Valioliigan voittaminen.

    Mutta eivät he halua.

    Pinnan alla täytyy olla jotakin, mitä me emme näe tai ymmärrä.

Hyvää huomenta Eurooppa!

    Joko kesä koittaa? Mitä tulee surun jälkeen?

    Täällä pohjoisessa tekee tiukkaa. Tervapääskytkin arkailevat.

    Pikkutikan näkee kerran elämässään. Likaisia lammikoita ei tarvitse kauan etsiä.    

    Kuinka monta romaania ehdit lukea elämäsi aikana?

    Ne muodostavat esteettisen pinnan, jonka läpi putoat jonakin päivänä todellisuuteen.

    Muotoja on monta. Jokainen niistä tekee kipeää.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

_______________________________

Suomi, Suomi, Suomi

AAA - melankoliaa

Kesäaika päättyy, talvi tulee jos on tullakseen.

     HJK voittaa Veikkausliigan lauantaina, demokratia kärvistelee sunnuntaina, kirjamessuilla käy monta ihmistä, Uutisvuoto ei pyytele keneltäkään anteeksi, ei varsinkaan vanhemmilta ihmisiltä, Baba Lybeck vilauttaa taas ja Jari Tervon tekee mieli viskellä raamattuja olkansa yli. Koraaniin hän ei uskalla koskea.

     SAK kysyi gallupilla haluavatko suomalaiset lisää koulutuspäiviä. Työnantajan kustannuksella. Haluavat! Yllättävää. Olisi kannattanut kysyä myös, että haluavatko lisää palkkaa ja lomapäiviä. Kyllä! Hesari ehdottaa minulle, että luovun paperilaskusta. Se säästää Itämerta. Entä jos luovun koko lehdestä? Kuinka paljon luontoa sitten säästyy?

     Tekopyhyys pitäisi nimetä Suomessa uudeksi kuolemansynniksi.

     Puut näyttävät jo paljailta. Nurmikolle pudonneet pihlajanmarjat ratisevat kengän alla.  Missä tilhet viipyvät?

     Suomi on Idän ja Lännen välissä, rajamaalla, rajamaata.

On hieman hämmästelty, virallisesti, miksi Suomea ei äänestetty YK:n turvallisuusneuvostoon. Mallioppilas on närkästynyt saamastaan kohtelusta.

     Oliko tämä näpäytys?

     Jos niin mistä?

     ”YK-politiikkamme jatkuu yhtä aktiivisena kuin tähänkin asti, onhan YK korvaamaton globaalin normiston luojana, neuvottelufoorumina sekä kansainvälisen turvallisuuden ylläpidossa tarvittavan toiminnan toimeenpanijana tai toimeenpanon valtuuttajana.”

     Sanoo ulkoministeri Erkki Tuomioja blogissaan.

     Yleensä fiksu Tuomioja kääräisee huonon omantunnon kökkökieleen.

     Kenties vanhasta muistista Tuomioja on viime viikkoina ymmärtänyt hyvin Venäjän (ex-Neuvostoliitto) argumentteja ja huonosti Israelin. Tai sitten tässä piilee vanha geopoliittinen viisaus: lähelle kannattaa kumartaa, kauas julmistella.

     Mutta kun riittävän monta kertaa sanoo Lännelle ”Ei”, joku ottaa sen lopulta tosissaan. Ja kun ottaa, Suomi seisoo suu soikeana.

Toisinaan suomalaiset harhautuvat pitämään itseään länsieurooppalaisina. Harhaa ylläpitää kuuluminen Saksan kanssa samaan AAA-kerhoon. Sillä passaa rehvastella.

     Yrjö Ahmavaara kirjoitti 80-luvun loppupuolella teräviä esseitä suomalaisen älymystön identiteettiharhasta.

     ”Suomalainen sivistyneistö on enimmät vaikutteensa kautta aikojen saanut joko Saksasta tai Venäjältä”, Ahmavaara sanoi (Esseitä tästä ajasta, 1987). ”Meillä on totuttu ajattelemaan, että Saksasta tulevat vaikutteet ovat länsimaisia. Historia todistaa vallan muuta. Saksa on aina ollut Idän ja Lännen rajamaa.”

     Rajamaalla bysantin varjot, Euroopan harmaalla alueella. Kaipuu totalitaariseen ajatteluun. Taipumus nähdä ongelmat hallintona. Viehtymys holhoamiseen. Sokea luottamus instituutioihin. Välinpitämättömyys.

     Mutta johtuuko suomalaisen miljöön harmaus tästä samasta syystä? Pitääkö rajamaalla olla ylenpalttisen järkevä? Itsesuojeluvaistoa. Onko runsas estetiikka tuhlausta? Onko kauneus huono sijoitus? Saako ruman halvemmalla?

     Huomasin Berliinissä kuinka kaupunki pihistelee istutuksien ja turhanpäiväisen kauneuden vaalimisessa. Keskeltä kaupunkia löytyy hoitamattomia plänttejä. Betonia ja rikkaruohoja. Järkevä on halvempaa, taloudellista. Säästämällä aaat pysyvät ja paranevat.

     Sinänsä tämä sopii lököpöksysuomalaiselle. Berliiniin on helppo matkustaa meikäläisessä farkkuasussa. Siellä ei tarvitse pukeutua, riittää kun panee vaatteet päälleen.

     Toisaalta ja toisaalla kun ajelee Espanjassa, huomaa kuinka hyvin siellä hoidetaan istutuksia, maalataan taloja uuteen uskoon ja korostetaan kauneutta. Viehättävä ympäristö on espanjalainen sielunmaisema.

     ”Mutta niiltä onkin rahat loppu”, järkevä suomalainen huomauttaa. ”Pelkkää kitschiä.”

”Demokratiassa”, Tomi Kontio kirjoitti Helsingin Sanomissa viime lauantaina. ”Demokratiassa torien tehtävä on luoda kansalaiselle mielikuva omasta merkityksestä, synnyttää vaikutelma vaikuttamisen mahdollisuudesta. Se pyrkii myös lujittamaan yhteisöllisyyttä kokoamalla ihmisiä yhteen. Mutta jos mennään hieman syvemmälle, paljastuu torin merkitys keinoksi estää ihmistä ajattelemasta omaa kuolemaansa.”

     Hienosti kirjoitettu.

     Joten menisinkö hieman syvemmälle. Koukaten Helsingin keskustan kautta.

     Helsingin keskustaan suunnitellaan komeaa kirjastoa, jonne on tarkoitus hommata kaikenlaista tavaraa lainattavaksi. Suksia, kävelysauvoja, saunavihtoja, pleikkareita ja skeittilautoja. Kirjoista ei ole kuulemma väliä, koska paikasta pitää tehdä nuorisolle oleskeluhuone. Olisi liikaa vaatia nuorisoa lukemaan kirjoja. Tosi vanhanaikaista. ”Kirjat, yäk!”

     Nyt helsinkiläinen kultuuriväki on tyrmistynyt kun 85 miljoonan euron palatsin maksamiseen ei löydykään hyvää tahtoa Pihtiputaalta eikä Pielavedeltä. Pitääkö se ihan itse maksaa, helsinkiläinen juppi kyselee Töölössä huolestuneena. Eikö mummo Pihtiputaalla tajua, että tässä on kysymys koko Suomen edusta?

     Ei tajua mummo eikä tajua Pohjois-Helsingissä asuva äijä.

     Malmilla on kaksi toria, ala ja ylä.

     Ylätorilla on ”hieno” suihkulähde jonka reunassa on moderni rautaveistos. Siis eräänlainen patsas. Ei ehkä kaunis mutta taidetta kyllä. Yhteiseen käyttöön. Demokraattiseen tilaan.

     Demokratiaa tai ei , viime vuonna suihkulähde piti korjata ja se korjattiin. Tai yritettiin korjata. Urakka venyi kesän mittaan kuin ulkoministerin perustelut, mutta monen yrityksen jälkeen suihkulähde saatiin toimimaan. Altaan viereen kaupunki toi muutaman kukkaistutuksen. Sievää ja soreaa.

     Kaikki näytti olevan mallillaan. Aurinko paistoi ja vesi lirisi hauskasti. Torin reunoilla istui väkeä kuppiloissa ja puhetta piisasi.

     Ainakin viikon verran.

     Tänä kesänä ei ole lirissyt. Ei päivääkään. Demokratia ei tarvitse suihkulähteitä, virkamiehet ajattelevat.

     Kaupungilla ei ole rahaa tai halua. Tai ei kumpaakaan. Täytyy priorisoida. Viallista ei kannata korjata. Kun se on niin kaukana Esplanadista. Kymmenen kilometriä. Reunalla, ei-missään.

     Kuivunut suihkulähde – kuolemanko ajatus?

Suomalaisia syytetään usein välinpitämättömyydestä.

     Harmillista on, että välinpitämättömyys ulottuu kaikille elämänalueille. Jopa esteettiseen ympäristöön. Mutta ehkä se on kolikon toinen puoli.

     Toisella puolella on AAA.

     Kerhon merkki. Meidän merkkimme.

         Kuivatettu demokratia? Ylä-Malmin tori. Kyösti Salovaara 2012.