Kevin Lankinen lukee kirjan

[ja kukkahattutädit hullaantuvat]

Kyösti Salovaara, 2019.

Kaikkihan me tiedämme…

    Me kaikki tiedämme ja luulemme tietävämme…

    Että me kukkahattutädit tiedämme paremmin kuin kukaan muu, kuinka tärkeää lukeminen on, varsinkin sellaisen kirjallisuuden lukeminen jonka lukeminen on ihmiselle, nuorelle miehelle ja naiselle hyväksi.

    Me tiedämme koska olemme passissa 24/7 – me kukkahattutädit.  Uhrautumistamme hyville asioille ei voi yliarvioida. Me seuraamme hyväntahtoisesti holhoten kanssaihmisiämme. Tarpeen tullen puutumme tomerasti asioiden rientoon.

    Me kuulumme yhteen, me kukkahattutädit eikä meitä voi toisistamme erottaa sen perusteella riippuuko jalkojen välissä jotakin vai ei, sillä kukkahattutäti on kulttuurinen androgyyni.

Nyt on somaa, kun jääkiekon maailmanmestaruuden voittanut leijonien maalivahti Kevin Lankinen lukee kirjoja. Pakahduttavan hienoa.

    Viime sunnuntaina Helsingin Sanomien kulttuuriosasto uhrasi Lankiselle yli puoli sivua. ”Maalivahti Lankisen lukupiiristä tuli ilmiö”, otsikoi Susanna Karhapää juttunsa. ”Luen paljon sivistäviä kirjoja”, lainattiin lukutaitoista maalivahtia artikkelin näyttävässä väliotsikossa.

    Ja Lankisen mainitsemasta romaanista Pieni elämä otettiin jo toinen painos. Se myy hyvin kukkahattutätien hullaannuttua Lankiseen, joka luki Pienen elämän. Ja sepä näyttää olevan ykkösenä viikon kysytyimpien romaanien kirjastolistalla.

    Jos neljännessä divisioonassa pelaavan Pieksämäen Pallonpieksijöiden (PeePeePee) maalivahti Väinö "Väiski" Muinonen olisi kertonut lukevansa Len Deightonin jännäriä Berliinin peli, olisiko media hullaantunut? Olisivatko kukkahattutädit riemastuneet? Olisiko kustantaja ottanut Deightonin kirjasta ja yhdeksänosaisesta Samsom-sarjasta uuden painoksen?

    Pelkäänpä että ei… vastauksena kaikkiin kysymyksiin.

    Suomessa ei ole oleellista mitä sanotaan, vaan se kuka sanoo.

    Eikä ole viattoman Lankisen vika, että hänestä tehtiin kukkahattutätien lemmikki. Ihmisen voi syleillä ”kuoliaaksi” myös hyväntahtoisesti halaten.

Jos maailma olisi yksinkertainen pyykkinappula, kaikki onnistuisi helposti. Jos aasta seuraisi aina bee, me kehittäisimme kaikista maailmoista parhaan Suomen.

    Hallitus suunnittelee, että täysi-ikäisten, 19 vuotiaiden pitää istua koulussa. Ei oppi ojaan kaada, me tiedämme kokemuksesta.

    ”Petyin lukiessani uutta hallitusohjelmaa”, sanoi Haminan seudulla taitavia ja koskettavia Sudenmaa-dekkareita kirjoittava Martti Linna blogissaan muutama päivä sitten. ”Siinä ei edelleenkään sanota mitään siitä, että kaikille suomalaisille taataan yhtäläinen oikeus ja velvollisuus runouteen.”

    Linnan ajatus oli leikkimielinen. Ehkä hän oli kuitenkin yhtä tosissaan kuin me kukkahattutäditkin olemme vaatiessamme ja toivoessamme, että kaikki lukisivat yhtä paljon kirjoja kuin me itse luemme yön tuntejakaan tehtävässämme säästelemättä.

    Hypätkäämme aikakoneeseen.

    Pysähdymme vuoteen 1925. Helsingin Sanomien Euroopan-kirjeenvaihtaja on päässyt haastattelemaan Josif Stalinia Moskovassa ja Adolf Hitleriä Münchenissä. Juttumatka taittui kätevästi pikajunalla, toki junaa vaihtaen.

    ”Josif lukee intohimoisesti venäläisiä klassikkoja”, kirjeenvaihtaja toteaa hengästyneenä. ”Ja Adolf on kerta kaikkiaan lukuhullu älypää. Hänen suosikkinsa on Karl May, joka kirjoitti seikkailukirjoja Lähi-Idästä ja Pohjois-Amerikasta.”

    ”Uskon”, kirjeenvaihtaja päättää artikkelinsa, ”että näistä miehistä kuulemme vielä paljon. Heidän lukuintonsa heijastuu heidän säteilemäänsä empatiaan, he tuntuvat ymmärtävän mitä kanssaihmiset ajattelevat ja unelmoivat. Näiden miesten haaveista nousee uusi Eurooppa!”

Kyösti Salovaara, 2019.

Kuinka paljon hyvää voi tehdä tekemättä pahaa?

    Jokainen meistä – ainakin jokainen meistä kukkahattutädeistä – kiljuu riemusta jos kaikki nuoret innostuvat opiskelemaan ja kaikki jääkiekkoilijat ja jalkapalloilijat ja muut urheilijat ja pleikkarien pelaajat ja … kerta kaikkiaan kaikki nuoret lukevat kirjoja ja sivistyvät kuin huomaamattaan ja jokaisella heillä on mieliruno, jota siteerataan sujuvasti iltanuotiolla.

    Mutta!

    Pitääkö perustuslakiin kirjoittaa, että jokaisella 19 vuotiaalla on oikeus ja velvollisuus opiskeluun? Pitääkö sinne myös kirjoittaa, että jokaisella suomalaisella on oikeus ja velvollisuus runouteen, kaunokirjallisuuden lukemiseen?

    Me kukkahattutädit vastaamme: Kyllä! Kyllä! Kyllä!

    Radikaali liberaali, humanistinen ajattelija Ralf Dahrendorf pohti kirjassaan Huomisen Eurooppaan (1990) onko mahdollista ja järkevää taata perustuslaissa kansalaisille ”oikeus työhön”.

    Mikään perustuslaki ei voi estää työttömyyttä, Dahrendorf sanoi. ”Se vain halventaa perustuslakia, koska se lupaa sellaista, mitä yksikään tuomari ei voi tarjota.”

    Täystyöllisyys voi olla korkealla poliitikan agendassa, mutta perustuslaki ei voi sitä taata.

    ”Oikeus olla tekemättä työtä on vakuuttavampi tarjokas perustuslain varjeltavaksi, koska se suojelee ihmisiä pakkotyöltä”, Dahrendorf sanoi viitaten Natsi-Saksaan ja Neuvostoliittoon.

    Mutta voisiko perustuslaissa todella lukea, ettei ketään voi pakottaa töihin? Tai voisiko siellä lukea ettei ketään voi velvoittaa lukemaan kirjoja ja muistamaan runoja ulkoa?

    Kriittinenkin kukkahattutäti panee sormen suuhun tällaista miettiessään.

Mainio kirjailija Martti Linna toivoi, että jokainen löytäisi runon, joka pysäyttää.

    Mitä runot ovat?

    Japanilainen kirjailija Keijiro Suga sanoi viime sunnuntain Hesarissa, että ”proosani voi julistaa, mutta runoni ovat kuin maalauksia; runoja on vaikea selittää sanoin”.

    Tämä yllätti haastattelijan, Vesa Sirénin.

    Ja kuitenkin Suga vain toisti saman ajatuksen, jonka Jean-Paul Sartre sanoi 1940-luvulla: ”Runoilijat ovat ihmisiä, jotka kieltäytyvät käyttämästä hyväkseen kieltä… Runoilijat eivät puhu; he eivät liioin ole vaiti: he ovat muuta.”

    Jos siis runojen lukemisen oikeus ja velvollisuus kirjoitetaan perustuslakiin, Sartren (ja Sugan) ajatus pitää kirjata mukaan, ikään kuin "käyttöohjeeksi": sinun ei tarvitse ymmärtää mistä runo kertoo, koska se ei kuitenkaan kerro mistään mitään yksikäsitteisesti ymmärrettävää.

    Noudattaakseni Linnan kävelyohjetta kulttuurin puistossa, pistän tähän loppuun runon, joka pysäyttää minut. Sen kirjoitti kiinalainen Po Chü-i noin 1200 vuotta sitten, ja sen suomensi Pertti Nieminen vuonna 1975:

    Ruoan jälkeen torkahdan hetkeksi,

    herättyäni juon pari kuppia teetä.

    Kun nostan pääni, auringon säteet

    sattuvat silmiin jo viistoina lounaasta.

    Onnelliset ihmiset valittavat päivien karkua,

    onnettomia harmittaa vuosien vitkainen meno.

    Ne, jotka eivät tiedä onnesta eivätkä onnettomuudesta,

    eivät sure, pitävät vain huolen asioistaan.

Kyösti Salovaara, 2019

Pikkutikka ja rentukka, ruosteessa

[arkipäivän estetiikkaa]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

Hyvää huomenta Eurooppa!

    Kuinka sujuu?

    Paistaako aurinko? Vai peittävätkö lasten itku kadun äänet, virran kohinan ja merten pauhun? Uskallatko enää avata ikkunaa maailmalle?

    Paluu tulevaisuudesta onnistuu vain elokuvissa. Paluu arkeen on välttämätöntä, teko.    

    Englannissa Chelsea voitti Valioliigan, Espanjassa Real Madrid La Ligan. Saksassa voittaja tiedettiin hyvissä ajoin: München rulettaa. Monaco Ranskan liigassa, Juventus Italiassa - mestareita nekin.

    Valioita yhtä kaikki, suurella rahalla pystytettyjä apparaatteja.

    Suomessa kaksi miljoonaa ihmistä katsoi lauantaina jääkiekko-ottelua. Minä en. Katsoin pyöräilyä Italiasta ja sunnuntaina futista Englannista.

    Sunnuntaina näin Vanhankaupungin Pornaistenniemen rantametsikössä elämäni ensimmäisen pikkutikan. Kaksi miljoonaa ei nähnyt. Yleinen ja yksityinen kokemus ovat yhtä ja erillistä.

    Espanjassa sosialistit (PSOE) valitsivat uudestaan puheenjohtajakseen jo kerran syrjäytetyn Pedro Sánchezin, tiukan demagogin joka viivytti demokratian toteutumista viimevuotisten vaalien jälkeen. Hän on huono häviäjä, jyrkkä vasemmistopopulisti. Madridilaislehti El País puhuukin nyt PSOE:n ”brexitistä”. Irtaannutaan parlamentaarisesta poliitiikanteosta.

    Pitkin Eurooppaa vasemmiston jääräpäät paljastavat, että eivät osaa lukea peliä. Sääliksi käy.

    Jalkapallo on estetiikkaa.

Rentukka kasvaa Pornaistenniemen rantametsikön ruostevetisissä lammikoissa. Jos ottaa kuvan, se on kaunis, mutta kauniin pinnan alla lymyää saastunut maa.

    Kaikki ei ole sitä miltä näyttää.

    1970-luvulla kuuntelin Porthaniassa yleisölle avoimia ympäristöestetiikan luentoja. Ne taisivat olla uran aukaisemista Suomessa. Esitelmöitsijöistä on mieleen jäänyt Yrjö Sepänmaa.

    Itse aiheet eivät kantaneet pitkälle, koska syvälle on vaikea nähdä.
    Muutamaa vuotta aikaisemmin kirjoitin ensimmäisiä juttujani Eteenpäin-lehteen kauniista Kymijoesta, jonka viettelevän pinnan alla saasteet kulkivat mereen. Linnut ja kasvit eivät välittäneet upean pinnan alla kuohuvista myrkyistä. Kalat välittivät, ne kuolleet ainakin.
    Helsinki päätti, nyt, vuonna 2017, että Tehtaanpuiston tekonurmi kudotaan Saksassa, jotta siitä saadaan sopivan ruskea, rakennettuun ympäristöön istuva. Vauraassa Suomessa rahaa riittää jopa nurmikentän estetiikkaan!
    Tiedossa ei ole suunnitteleeko Helsinki vaihtavansa Tehtaanpuiston vihreän kasviston ruskeaan. Voiko lehtivihreän korvata ruskealla?
    Jos estetiikalla tarkoitetaan pelkästään kaunista pintaa, vasta puolet on sanottu.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

Pinnallisesta Olavi Paavolaisesta tulee mieleen tämän päivän esteettinen todellisuus. Onko jossakin nykyaika minkä luo ”Paavolainen” pitää lähettää kertomaan siitä meille? Onko toisaalla jotakin uutta mitä me emme vielä tiedä täällä?

    Tekee mieli väittää, että ei ole.

    Kun väitän, puhun länsimaisesta kulttuurista. En muista kulttuureista, jos semmoisia on. Ja miksei olisi.

    Länsimaisesta puhun koska olen sitä. En ole muuta, vaikka tiedän että länsimainen on monen kulttuurin sekasotku. Tässä sekasotkussa kirjoitan siitä mitä ymmärrän. Jos olisin fiksumpi, tarttuisin siihen mitä en ymmärrä.

    Länsimainen kulttuuri on eräällä tavalla valmis, kaikki on nähty, luettu, kuultu. Uusia sävyjä toki syntyy, niitä sekoitetaan vanhoista aineksista, mutta uudenväristä maalia ei ole saatavilla. Se on mahdottomuus.

    Leikkisästi sanon, että taiteilijat pilasivat tulevaisuuden tekemällä ratkaisevat esteettiset vallankumoukset viime vuosisadalla. Kun vanha valta on kumottu, vallankumousta ei voi tehdä toista kertaa, paitsi palaamalla takaisinpäin, mutta sekin on mahdotonta. Heittihän Albert Einstein, niin kerrotaan, penaalinsa kynät lattialle ja sanoi että tällaista on ajan riento: se mikä menee palasiksi ei itsestään palaudu, edes penaaliin. Aika ja historia kulkevat vain yhteen suuntaan, samaan.

    Stephen Hawking käytti esimerkkinä kahvikuppia, joka putoaa lattialle ja särkyy. Sirpaleet eivät palaudu koskaan itsekseen ehjäksi kupiksi.

    Nyt eksyin sanan helinään.

Jos taiteilijat olisivat olleet ennalta viisaita, he olisivat pysähtyneet vallankumouksen reunalle, jättäneet sen odottamaan.

    Mutta ihminen ei ole liika viisas.

    Kun nykymusiikissa luovuttiin tonaalisuudesta, kun maalaustaide hajotti maiseman ja pirstaloitui abstraktiseen väriin, kun moderni romaani taittoi tarinalta niskan ja päätteli, että kokemuksen sirpaleet kuvaavat sattumanvaraista todellisuutta parhaiten, tehtiin vallankumous jonka jälkeen uusien tekeminen on mahdotonta.

    Uutta ”Paavolaista” ei tarvita etsimään nykyaikaa, koska sitä ei ole enää (taiteen muodoissa) olemassa. On vain menneisyys, joka toistuu rituaalina. Siihen on mukavan uskaliasta heittäytyä, kuin virran pyörteisiin, ajan pisarat otsaa vilvoittaen.

    Entropian jälkeen ei tule mitään – ei ainakaan mitään sellaista jolla olisi uutisarvoa.

    ”Tietystä pisteestä lähtien ei enää ole paluuta”, mietti Franz Kafka.

    ”Tämä piste on saavutettavissa.”

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

Esteettinen pinta väreilee, putoaa mereen kuin valon pisarat ajan virrassa.

    Ryhdyin lukemaan Amos Ozin romaania Tarina rakkaudesta ja pimeydestä.

    Oz on tyylikäs kirjoittaja, monisanainen taituri, ironinen myös ja vähän kuin amerikanjuutalainen proosa (Bellow, Malamud,Roth) mutta muilla mailla kuin Yhdysvalloissa. Ei niin paljon juutalaisessa omatunnossa kieriskelyä, ja enemmän maisemaa kuin itsesyövyttävää mieltä.

    En vielä tiedä jaksanko lukea romaanin loppuun. On niin paljon sanoja.

    Tarinan alkupuolella Oz kertoo uskovansa kirjoihin.

    Ihmiset tulevat ja menevät, syntyvät ja kuolevat, mutta kirjat pysyvät.

    ”Pienenä hartain toiveeni oli, että minusta tulisi aikuisena kirja”, Oz muistelee lapsuuttaan. ”Ei kirjailija vaan kirja. Ihmisiä voi listiä kuin muurahaisia, eikä kirjailijaakaan ole vaikea saada hengiltä. Mutta kirjat ovat eri asia: yrittipä kirjan tuhota miten järjestelmällisesti tahansa, aina on mahdollista että muutama kappale sitä säilyy ja jatkaa unohdettuna hiljaiseloaan jonkin syrjäisen kirjaston hyllyllä vaikkapa Reykjavikissa, Valladolidissa tai Vancouverissa.”

    Ozin romaani ilmestyi 2002. Juuri ennen internetin vallankumousta.

    Entäpä sitten kun kaikki kirjat sijaitsevat pilvessä ja kirjastot on muutettu suksivarastoiksi ja leikkihuoneiksi? Miten kirjan käy, jos sen pystyy tuhoamaan kaikkialta yhdellä Deleten painalluksella?

    Pinnan alla on paljon mitä kukaan meistä ei näe.

Ostin lauantaina marketista espressopapuja.

    ”Päätit sitten tukea Degenkolbin palkanmaksua”, Jaakko sanoi katsellessaan Segafredo-pakettia.

    ”No en kai sentään… tai mistä sitä tietää”, vastasin.

    Mistä sitä tietää mitä alitajunnassa tapahtuu, pinnan alla.

    Niille jotka keskittyvät jääkiekkoon ja pesäpalloon, täytyy kertoa että John Degenkolb on saksalainen ammattipyöräilijä, joka ajaa Trek-Segafredo -tallissa, tyypiltään sprintteri, vaativien loppukirietappien ja yhden päivän klassikoiden voimamies.

    Viime vuonna Degenkolb loukkaantui vakavasti, kun muuan englantilainen eläkeläisnainen ajoi Espanjassa maantien väärää puolta ja jyräsi kokonaisen pyöräilyjoukkueen tieltään ojaan.

    Urheilu on vakavaa bisnestä.

    Kun Chelsea kruunattiin sunnuntaina Valioliigan mestariksi, katsomossa hymyili seuran omistaja, venäläinen miljonääri ja oligarkki Roman Abramovitš.

    Koska Englannin Valioliigan voittaminen vaatii tolkuttomasti rahaa, vaivannäköä ja maailman parhaita jalkapalloilijoita, heräsi Abramovitšin riemua katsellessa ajatus, että jos Venäjän ja Ukrainan oligarkit päättäisivät lopettaa Ukrainan sodan, se onnistuisi nopeammin ja helpommin kuin Valioliigan voittaminen.

    Mutta eivät he halua.

    Pinnan alla täytyy olla jotakin, mitä me emme näe tai ymmärrä.

Hyvää huomenta Eurooppa!

    Joko kesä koittaa? Mitä tulee surun jälkeen?

    Täällä pohjoisessa tekee tiukkaa. Tervapääskytkin arkailevat.

    Pikkutikan näkee kerran elämässään. Likaisia lammikoita ei tarvitse kauan etsiä.    

    Kuinka monta romaania ehdit lukea elämäsi aikana?

    Ne muodostavat esteettisen pinnan, jonka läpi putoat jonakin päivänä todellisuuteen.

    Muotoja on monta. Jokainen niistä tekee kipeää.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

_______________________________