Pikkutikka ja rentukka, ruosteessa

[arkipäivän estetiikkaa]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

Hyvää huomenta Eurooppa!

    Kuinka sujuu?

    Paistaako aurinko? Vai peittävätkö lasten itku kadun äänet, virran kohinan ja merten pauhun? Uskallatko enää avata ikkunaa maailmalle?

    Paluu tulevaisuudesta onnistuu vain elokuvissa. Paluu arkeen on välttämätöntä, teko.    

    Englannissa Chelsea voitti Valioliigan, Espanjassa Real Madrid La Ligan. Saksassa voittaja tiedettiin hyvissä ajoin: München rulettaa. Monaco Ranskan liigassa, Juventus Italiassa - mestareita nekin.

    Valioita yhtä kaikki, suurella rahalla pystytettyjä apparaatteja.

    Suomessa kaksi miljoonaa ihmistä katsoi lauantaina jääkiekko-ottelua. Minä en. Katsoin pyöräilyä Italiasta ja sunnuntaina futista Englannista.

    Sunnuntaina näin Vanhankaupungin Pornaistenniemen rantametsikössä elämäni ensimmäisen pikkutikan. Kaksi miljoonaa ei nähnyt. Yleinen ja yksityinen kokemus ovat yhtä ja erillistä.

    Espanjassa sosialistit (PSOE) valitsivat uudestaan puheenjohtajakseen jo kerran syrjäytetyn Pedro Sánchezin, tiukan demagogin joka viivytti demokratian toteutumista viimevuotisten vaalien jälkeen. Hän on huono häviäjä, jyrkkä vasemmistopopulisti. Madridilaislehti El País puhuukin nyt PSOE:n ”brexitistä”. Irtaannutaan parlamentaarisesta poliitiikanteosta.

    Pitkin Eurooppaa vasemmiston jääräpäät paljastavat, että eivät osaa lukea peliä. Sääliksi käy.

    Jalkapallo on estetiikkaa.

Rentukka kasvaa Pornaistenniemen rantametsikön ruostevetisissä lammikoissa. Jos ottaa kuvan, se on kaunis, mutta kauniin pinnan alla lymyää saastunut maa.

    Kaikki ei ole sitä miltä näyttää.

    1970-luvulla kuuntelin Porthaniassa yleisölle avoimia ympäristöestetiikan luentoja. Ne taisivat olla uran aukaisemista Suomessa. Esitelmöitsijöistä on mieleen jäänyt Yrjö Sepänmaa.

    Itse aiheet eivät kantaneet pitkälle, koska syvälle on vaikea nähdä.
    Muutamaa vuotta aikaisemmin kirjoitin ensimmäisiä juttujani Eteenpäin-lehteen kauniista Kymijoesta, jonka viettelevän pinnan alla saasteet kulkivat mereen. Linnut ja kasvit eivät välittäneet upean pinnan alla kuohuvista myrkyistä. Kalat välittivät, ne kuolleet ainakin.
    Helsinki päätti, nyt, vuonna 2017, että Tehtaanpuiston tekonurmi kudotaan Saksassa, jotta siitä saadaan sopivan ruskea, rakennettuun ympäristöön istuva. Vauraassa Suomessa rahaa riittää jopa nurmikentän estetiikkaan!
    Tiedossa ei ole suunnitteleeko Helsinki vaihtavansa Tehtaanpuiston vihreän kasviston ruskeaan. Voiko lehtivihreän korvata ruskealla?
    Jos estetiikalla tarkoitetaan pelkästään kaunista pintaa, vasta puolet on sanottu.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

Pinnallisesta Olavi Paavolaisesta tulee mieleen tämän päivän esteettinen todellisuus. Onko jossakin nykyaika minkä luo ”Paavolainen” pitää lähettää kertomaan siitä meille? Onko toisaalla jotakin uutta mitä me emme vielä tiedä täällä?

    Tekee mieli väittää, että ei ole.

    Kun väitän, puhun länsimaisesta kulttuurista. En muista kulttuureista, jos semmoisia on. Ja miksei olisi.

    Länsimaisesta puhun koska olen sitä. En ole muuta, vaikka tiedän että länsimainen on monen kulttuurin sekasotku. Tässä sekasotkussa kirjoitan siitä mitä ymmärrän. Jos olisin fiksumpi, tarttuisin siihen mitä en ymmärrä.

    Länsimainen kulttuuri on eräällä tavalla valmis, kaikki on nähty, luettu, kuultu. Uusia sävyjä toki syntyy, niitä sekoitetaan vanhoista aineksista, mutta uudenväristä maalia ei ole saatavilla. Se on mahdottomuus.

    Leikkisästi sanon, että taiteilijat pilasivat tulevaisuuden tekemällä ratkaisevat esteettiset vallankumoukset viime vuosisadalla. Kun vanha valta on kumottu, vallankumousta ei voi tehdä toista kertaa, paitsi palaamalla takaisinpäin, mutta sekin on mahdotonta. Heittihän Albert Einstein, niin kerrotaan, penaalinsa kynät lattialle ja sanoi että tällaista on ajan riento: se mikä menee palasiksi ei itsestään palaudu, edes penaaliin. Aika ja historia kulkevat vain yhteen suuntaan, samaan.

    Stephen Hawking käytti esimerkkinä kahvikuppia, joka putoaa lattialle ja särkyy. Sirpaleet eivät palaudu koskaan itsekseen ehjäksi kupiksi.

    Nyt eksyin sanan helinään.

Jos taiteilijat olisivat olleet ennalta viisaita, he olisivat pysähtyneet vallankumouksen reunalle, jättäneet sen odottamaan.

    Mutta ihminen ei ole liika viisas.

    Kun nykymusiikissa luovuttiin tonaalisuudesta, kun maalaustaide hajotti maiseman ja pirstaloitui abstraktiseen väriin, kun moderni romaani taittoi tarinalta niskan ja päätteli, että kokemuksen sirpaleet kuvaavat sattumanvaraista todellisuutta parhaiten, tehtiin vallankumous jonka jälkeen uusien tekeminen on mahdotonta.

    Uutta ”Paavolaista” ei tarvita etsimään nykyaikaa, koska sitä ei ole enää (taiteen muodoissa) olemassa. On vain menneisyys, joka toistuu rituaalina. Siihen on mukavan uskaliasta heittäytyä, kuin virran pyörteisiin, ajan pisarat otsaa vilvoittaen.

    Entropian jälkeen ei tule mitään – ei ainakaan mitään sellaista jolla olisi uutisarvoa.

    ”Tietystä pisteestä lähtien ei enää ole paluuta”, mietti Franz Kafka.

    ”Tämä piste on saavutettavissa.”

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

Esteettinen pinta väreilee, putoaa mereen kuin valon pisarat ajan virrassa.

    Ryhdyin lukemaan Amos Ozin romaania Tarina rakkaudesta ja pimeydestä.

    Oz on tyylikäs kirjoittaja, monisanainen taituri, ironinen myös ja vähän kuin amerikanjuutalainen proosa (Bellow, Malamud,Roth) mutta muilla mailla kuin Yhdysvalloissa. Ei niin paljon juutalaisessa omatunnossa kieriskelyä, ja enemmän maisemaa kuin itsesyövyttävää mieltä.

    En vielä tiedä jaksanko lukea romaanin loppuun. On niin paljon sanoja.

    Tarinan alkupuolella Oz kertoo uskovansa kirjoihin.

    Ihmiset tulevat ja menevät, syntyvät ja kuolevat, mutta kirjat pysyvät.

    ”Pienenä hartain toiveeni oli, että minusta tulisi aikuisena kirja”, Oz muistelee lapsuuttaan. ”Ei kirjailija vaan kirja. Ihmisiä voi listiä kuin muurahaisia, eikä kirjailijaakaan ole vaikea saada hengiltä. Mutta kirjat ovat eri asia: yrittipä kirjan tuhota miten järjestelmällisesti tahansa, aina on mahdollista että muutama kappale sitä säilyy ja jatkaa unohdettuna hiljaiseloaan jonkin syrjäisen kirjaston hyllyllä vaikkapa Reykjavikissa, Valladolidissa tai Vancouverissa.”

    Ozin romaani ilmestyi 2002. Juuri ennen internetin vallankumousta.

    Entäpä sitten kun kaikki kirjat sijaitsevat pilvessä ja kirjastot on muutettu suksivarastoiksi ja leikkihuoneiksi? Miten kirjan käy, jos sen pystyy tuhoamaan kaikkialta yhdellä Deleten painalluksella?

    Pinnan alla on paljon mitä kukaan meistä ei näe.

Ostin lauantaina marketista espressopapuja.

    ”Päätit sitten tukea Degenkolbin palkanmaksua”, Jaakko sanoi katsellessaan Segafredo-pakettia.

    ”No en kai sentään… tai mistä sitä tietää”, vastasin.

    Mistä sitä tietää mitä alitajunnassa tapahtuu, pinnan alla.

    Niille jotka keskittyvät jääkiekkoon ja pesäpalloon, täytyy kertoa että John Degenkolb on saksalainen ammattipyöräilijä, joka ajaa Trek-Segafredo -tallissa, tyypiltään sprintteri, vaativien loppukirietappien ja yhden päivän klassikoiden voimamies.

    Viime vuonna Degenkolb loukkaantui vakavasti, kun muuan englantilainen eläkeläisnainen ajoi Espanjassa maantien väärää puolta ja jyräsi kokonaisen pyöräilyjoukkueen tieltään ojaan.

    Urheilu on vakavaa bisnestä.

    Kun Chelsea kruunattiin sunnuntaina Valioliigan mestariksi, katsomossa hymyili seuran omistaja, venäläinen miljonääri ja oligarkki Roman Abramovitš.

    Koska Englannin Valioliigan voittaminen vaatii tolkuttomasti rahaa, vaivannäköä ja maailman parhaita jalkapalloilijoita, heräsi Abramovitšin riemua katsellessa ajatus, että jos Venäjän ja Ukrainan oligarkit päättäisivät lopettaa Ukrainan sodan, se onnistuisi nopeammin ja helpommin kuin Valioliigan voittaminen.

    Mutta eivät he halua.

    Pinnan alla täytyy olla jotakin, mitä me emme näe tai ymmärrä.

Hyvää huomenta Eurooppa!

    Joko kesä koittaa? Mitä tulee surun jälkeen?

    Täällä pohjoisessa tekee tiukkaa. Tervapääskytkin arkailevat.

    Pikkutikan näkee kerran elämässään. Likaisia lammikoita ei tarvitse kauan etsiä.    

    Kuinka monta romaania ehdit lukea elämäsi aikana?

    Ne muodostavat esteettisen pinnan, jonka läpi putoat jonakin päivänä todellisuuteen.

    Muotoja on monta. Jokainen niistä tekee kipeää.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

_______________________________