Kevin Lankinen lukee kirjan

[ja kukkahattutädit hullaantuvat]

Kyösti Salovaara, 2019.

Kaikkihan me tiedämme…

    Me kaikki tiedämme ja luulemme tietävämme…

    Että me kukkahattutädit tiedämme paremmin kuin kukaan muu, kuinka tärkeää lukeminen on, varsinkin sellaisen kirjallisuuden lukeminen jonka lukeminen on ihmiselle, nuorelle miehelle ja naiselle hyväksi.

    Me tiedämme koska olemme passissa 24/7 – me kukkahattutädit.  Uhrautumistamme hyville asioille ei voi yliarvioida. Me seuraamme hyväntahtoisesti holhoten kanssaihmisiämme. Tarpeen tullen puutumme tomerasti asioiden rientoon.

    Me kuulumme yhteen, me kukkahattutädit eikä meitä voi toisistamme erottaa sen perusteella riippuuko jalkojen välissä jotakin vai ei, sillä kukkahattutäti on kulttuurinen androgyyni.

Nyt on somaa, kun jääkiekon maailmanmestaruuden voittanut leijonien maalivahti Kevin Lankinen lukee kirjoja. Pakahduttavan hienoa.

    Viime sunnuntaina Helsingin Sanomien kulttuuriosasto uhrasi Lankiselle yli puoli sivua. ”Maalivahti Lankisen lukupiiristä tuli ilmiö”, otsikoi Susanna Karhapää juttunsa. ”Luen paljon sivistäviä kirjoja”, lainattiin lukutaitoista maalivahtia artikkelin näyttävässä väliotsikossa.

    Ja Lankisen mainitsemasta romaanista Pieni elämä otettiin jo toinen painos. Se myy hyvin kukkahattutätien hullaannuttua Lankiseen, joka luki Pienen elämän. Ja sepä näyttää olevan ykkösenä viikon kysytyimpien romaanien kirjastolistalla.

    Jos neljännessä divisioonassa pelaavan Pieksämäen Pallonpieksijöiden (PeePeePee) maalivahti Väinö "Väiski" Muinonen olisi kertonut lukevansa Len Deightonin jännäriä Berliinin peli, olisiko media hullaantunut? Olisivatko kukkahattutädit riemastuneet? Olisiko kustantaja ottanut Deightonin kirjasta ja yhdeksänosaisesta Samsom-sarjasta uuden painoksen?

    Pelkäänpä että ei… vastauksena kaikkiin kysymyksiin.

    Suomessa ei ole oleellista mitä sanotaan, vaan se kuka sanoo.

    Eikä ole viattoman Lankisen vika, että hänestä tehtiin kukkahattutätien lemmikki. Ihmisen voi syleillä ”kuoliaaksi” myös hyväntahtoisesti halaten.

Jos maailma olisi yksinkertainen pyykkinappula, kaikki onnistuisi helposti. Jos aasta seuraisi aina bee, me kehittäisimme kaikista maailmoista parhaan Suomen.

    Hallitus suunnittelee, että täysi-ikäisten, 19 vuotiaiden pitää istua koulussa. Ei oppi ojaan kaada, me tiedämme kokemuksesta.

    ”Petyin lukiessani uutta hallitusohjelmaa”, sanoi Haminan seudulla taitavia ja koskettavia Sudenmaa-dekkareita kirjoittava Martti Linna blogissaan muutama päivä sitten. ”Siinä ei edelleenkään sanota mitään siitä, että kaikille suomalaisille taataan yhtäläinen oikeus ja velvollisuus runouteen.”

    Linnan ajatus oli leikkimielinen. Ehkä hän oli kuitenkin yhtä tosissaan kuin me kukkahattutäditkin olemme vaatiessamme ja toivoessamme, että kaikki lukisivat yhtä paljon kirjoja kuin me itse luemme yön tuntejakaan tehtävässämme säästelemättä.

    Hypätkäämme aikakoneeseen.

    Pysähdymme vuoteen 1925. Helsingin Sanomien Euroopan-kirjeenvaihtaja on päässyt haastattelemaan Josif Stalinia Moskovassa ja Adolf Hitleriä Münchenissä. Juttumatka taittui kätevästi pikajunalla, toki junaa vaihtaen.

    ”Josif lukee intohimoisesti venäläisiä klassikkoja”, kirjeenvaihtaja toteaa hengästyneenä. ”Ja Adolf on kerta kaikkiaan lukuhullu älypää. Hänen suosikkinsa on Karl May, joka kirjoitti seikkailukirjoja Lähi-Idästä ja Pohjois-Amerikasta.”

    ”Uskon”, kirjeenvaihtaja päättää artikkelinsa, ”että näistä miehistä kuulemme vielä paljon. Heidän lukuintonsa heijastuu heidän säteilemäänsä empatiaan, he tuntuvat ymmärtävän mitä kanssaihmiset ajattelevat ja unelmoivat. Näiden miesten haaveista nousee uusi Eurooppa!”

Kyösti Salovaara, 2019.

Kuinka paljon hyvää voi tehdä tekemättä pahaa?

    Jokainen meistä – ainakin jokainen meistä kukkahattutädeistä – kiljuu riemusta jos kaikki nuoret innostuvat opiskelemaan ja kaikki jääkiekkoilijat ja jalkapalloilijat ja muut urheilijat ja pleikkarien pelaajat ja … kerta kaikkiaan kaikki nuoret lukevat kirjoja ja sivistyvät kuin huomaamattaan ja jokaisella heillä on mieliruno, jota siteerataan sujuvasti iltanuotiolla.

    Mutta!

    Pitääkö perustuslakiin kirjoittaa, että jokaisella 19 vuotiaalla on oikeus ja velvollisuus opiskeluun? Pitääkö sinne myös kirjoittaa, että jokaisella suomalaisella on oikeus ja velvollisuus runouteen, kaunokirjallisuuden lukemiseen?

    Me kukkahattutädit vastaamme: Kyllä! Kyllä! Kyllä!

    Radikaali liberaali, humanistinen ajattelija Ralf Dahrendorf pohti kirjassaan Huomisen Eurooppaan (1990) onko mahdollista ja järkevää taata perustuslaissa kansalaisille ”oikeus työhön”.

    Mikään perustuslaki ei voi estää työttömyyttä, Dahrendorf sanoi. ”Se vain halventaa perustuslakia, koska se lupaa sellaista, mitä yksikään tuomari ei voi tarjota.”

    Täystyöllisyys voi olla korkealla poliitikan agendassa, mutta perustuslaki ei voi sitä taata.

    ”Oikeus olla tekemättä työtä on vakuuttavampi tarjokas perustuslain varjeltavaksi, koska se suojelee ihmisiä pakkotyöltä”, Dahrendorf sanoi viitaten Natsi-Saksaan ja Neuvostoliittoon.

    Mutta voisiko perustuslaissa todella lukea, ettei ketään voi pakottaa töihin? Tai voisiko siellä lukea ettei ketään voi velvoittaa lukemaan kirjoja ja muistamaan runoja ulkoa?

    Kriittinenkin kukkahattutäti panee sormen suuhun tällaista miettiessään.

Mainio kirjailija Martti Linna toivoi, että jokainen löytäisi runon, joka pysäyttää.

    Mitä runot ovat?

    Japanilainen kirjailija Keijiro Suga sanoi viime sunnuntain Hesarissa, että ”proosani voi julistaa, mutta runoni ovat kuin maalauksia; runoja on vaikea selittää sanoin”.

    Tämä yllätti haastattelijan, Vesa Sirénin.

    Ja kuitenkin Suga vain toisti saman ajatuksen, jonka Jean-Paul Sartre sanoi 1940-luvulla: ”Runoilijat ovat ihmisiä, jotka kieltäytyvät käyttämästä hyväkseen kieltä… Runoilijat eivät puhu; he eivät liioin ole vaiti: he ovat muuta.”

    Jos siis runojen lukemisen oikeus ja velvollisuus kirjoitetaan perustuslakiin, Sartren (ja Sugan) ajatus pitää kirjata mukaan, ikään kuin "käyttöohjeeksi": sinun ei tarvitse ymmärtää mistä runo kertoo, koska se ei kuitenkaan kerro mistään mitään yksikäsitteisesti ymmärrettävää.

    Noudattaakseni Linnan kävelyohjetta kulttuurin puistossa, pistän tähän loppuun runon, joka pysäyttää minut. Sen kirjoitti kiinalainen Po Chü-i noin 1200 vuotta sitten, ja sen suomensi Pertti Nieminen vuonna 1975:

    Ruoan jälkeen torkahdan hetkeksi,

    herättyäni juon pari kuppia teetä.

    Kun nostan pääni, auringon säteet

    sattuvat silmiin jo viistoina lounaasta.

    Onnelliset ihmiset valittavat päivien karkua,

    onnettomia harmittaa vuosien vitkainen meno.

    Ne, jotka eivät tiedä onnesta eivätkä onnettomuudesta,

    eivät sure, pitävät vain huolen asioistaan.

Kyösti Salovaara, 2019