Hei,rillumarei!

[Ynnä muita virvokkeita]

Reino Helismaa elokuvassa
Hei, rillumarei! Suomen Filmiteollisuus, 1954.
Kuvakaappaus, Yle, 2019.

Kun jotakin aloittaa, sitä on vaikeaa lopettaa.

    Ainakin mitä tulee ajatuksiin, muistamisen ja muistamisen yrittämiseen. Meillähän on kollektiivinen muisti: historia. Siihen peruuttaminen ei ole yksinkertainen temppu.

    Päätin katsoa Armand Lohikosken ohjaaman ja Reino Helismaan kirjoittaman komedian Hei, rillumarei! (1954) kun Yle sen näytti sen 8.6, mutta oikeastaan katsomispäätös (ja filmin nauhoittaminen) liittyi pari viikkoa sitten kirjoittamaani pakinaan Normandian maihinnoususta - mutkan kautta, mutta liittyi kuitenkin.

    Pakinassa, oikeastaan sen kommenteissa sanoin, että uudet amerikkalaiset sotaelokuvat – kuten Pelastakaa sotamies Ryan ja tv-sarja Taistelutoverit – suhtautuvat tavallisiin amerikkalaisiin sotilaihin realistisen kriittisesti; nämä ovat ennakkoluuloisia, pikkumaisia, töykeitä ja egoistisia ihmisiä, jotka selviytyvät taisteluista pikemminkin  ”primitiivisen” selviytymisvaistonsa avulla kuin moraalisen henkevyytensä tai sankaruutensa ansiosta.

    Otin esimerkiksi tavallisen sotilaan ahdasmielisyydestä kohtauksen Taistelutoverien neljännestä jaksosta, missä amerikkalaiset laskuvarjosotilaat osallistuivat epäonnistuneeseen Operaatio Kauppapuutarhaan Hollannissa.

    Kun sotilaita kuljetetaan panssarivaunun ”kannella” hollantilaisen Nuenenin kaupungin ohitse, yliopiston käynyt David Webster sanoo: ”Vincent van Gogh syntyi Nuenenissa.”

    ”Entä sitten?” toinen tankin päällä istuva sotilas kysyy töykeästi.

    ”Harvardissa oppii kaikenlaista hyödyllistä”, kolmas sotilas vinoilee.

Edellämainittu kohtaus sai pakinaani kommentoineen Lauri Leinosen muistuttamaan, että toisen maailmansodan aikainen maailma, myös lännessä, oli aivan toisenlainen kuin meidän aikamme urbaani ja liberaali maailma.

    ”Tosiaan, kansojen kohtaamisesta keskenään ja kulttuurin kanssa syntyi myös lukuisia anekdootteja”, Leinonen kirjoitti. ”Hyvä muistaa: 1939 suuri osa maapallon väestöstä eli varsin pienillä paikkakunnilla. Siis alle n. 5000 asukasta. Sotivissa maissa vain Britanniassa selvästi yli puolet väestöstä asui kaupungeissa. Ei siis ihme, että kosketuspintaa kulttuuriin oli selvästi vähemmän, kuten tuo van Gogh -esimerkki kertoo.”

    Meillä, siis itsekullakin, luulen, on taipumus arvioida historiaa vahvasti juuri oman hetkemme näkökulmasta, peilaten sitä arvoihin ja ajatuksiin joita tänään velloo ympärillä. Osittain se auttaa tulkitsemaan historiaa johdonmukaisesti ja suhteellisuudentajuisesti, mutta osittain se johtaa harhaan, kun emme tiedosta emmekä voi tiedostaa sitä mitä vaikkapa kesäkuussa 1944 tavallisen amerikkalaisen päässä tapahtui, kun hänet kuljetettiin kuolemanvaaraan Ranskan rannikolle pelastamaan Eurooppaa.

    Niinpä päätin katsoa elokuvan Hei, rillumarei!

    Olisiko se niin kauhea ja älytön ja (nykykielellä) ”populistinen” kuin miksi aikalaiskritiikki sen tuomitsi?

Rillumarei-kulttuuri alkoi tavallaan Reino Helismaan kirjoittamasta Rovaniemen markkinoilla -elokuvasta vuonna 1951. Kauko Käyhkön laulamasta tunnussävelestä tuli kokonaisen kulttuurin ja aikakauden tunnusmerkki.

    ”Onhan elon tiemme täällä joskus mutkikasta: / Markkinoilla kyllä kurvat kaikki oppi vasta, / Ruma-relluma-rilluma-rei, Elon kurveissa oikaista ei!”, filosofoi Helismaa, puusepän poika Helsingistä, Lappiin sijoitetussa tarinassa. ”Heikot sortui elontiellä, jätkä sen kun porskui, / Ruma-relluma-rilluma-rei, jaa, kellä tuuria on, kellä ei!"

    Jätkämiesten sanaileva huumori raivostutti kansaa valistavia kulttuurihenkilöitä. Kansaa piti nostaa eikä laskeutua sen tasalle. Törky on törkyä, kirjoitti teatterimies ja kriitikko Eugen Terttula Suomen Sosialidemokraatissa.

    Mutta tietenkään Rovaniemen markkinoilla ei aloittanut iltamaperinnettä eikä kuplettilaulajien tulkitsemaa kansankulttuuria, jossa ronskilla huumorilla - ja herravihalla - oli muhevat juurensa. Se vain jatkoi sitä, nyt elokuvan kielellä ja ilmeellä.

    Melkein paras ja ainakin karskein osoitus kuplettilaulajien rohkeasta ja hyvinkin mustasta huumorista löytyy Matti Jurvan ja Tatu Pekkarisen jenkasta Pohjanmaan junassa:

    Hyt-kyt-kyt-kyt ryt-kyt-nyt-kyt

    Juna se meni meni pohjolaan

    Laulussa kansa kerto juttujansa

    Kulkijapoika se vihelteli vaan

    …

    Sompissa ollaan ja Kauhavalle tullaan

    Ravintola-asema ja tarjoilu naseva

    Puukkoja, puntareita

    Ynnä muita virvokkeita.

Pohjanmaan junassa on tunnelmaa.
Jorma Ikävalko, Reino Helismaa ja Esa Pakarinen
elokuvassa Hei, rillumarei!
Kuvakaappaus, Yle, 2019.

Eliitin ja älymystön oli vaikea suhtautua kansanhuumoriin – jos se nyt oli kansan huumoria.

    Vuonna 1954 Jörn Donner täytti 21 vuotta. Hän härnäsi viisikymmentäluvulla porvaristoa (niin kuin toki myöhemminkin) ja oli suomenruotsalainen enfant terrible, joka ei löytänyt paikkaansa oman ”luokkansa” tai ”kulttuuritaustansa” keskuudesta.

    Olisi luullut, että kapinallinen Donner ymmärttää Reino Helismaan Hei, rillumarei! - elokuvan eliittikritiikin, jota myös pidettiin ”kostona” Rovaniemen markkinoiden saamalle yksimieliselle teilaukselle. Kaipa Helismaan teksteissä on muutakin kuin ”törkyä”, olisi voinut kuvitella Donnerin sanovan.

    Mutta ei sanonut.

    ”Ei tämä ajanvietettä ole”, kirjoitti Jörn Donner kansandemokraattien Vapaa Sana -lehdessä vuonna 1954. ”Ei se ole huumoriakaan. Ja ne kymmenen prosenttia, jotka toissailtana Bio-Biossa nauroivat Severi Suhosen ja Reino Helismaan törkeyksille, olivat samaa yleisöä, joka lukee Apu-lehteä ja Outsiderin tarinoita. Eivät he ajanvietteelle nauraneet, he nauroivat sille, että teatteria, musiikkia, taidetta ja oopperaa pilkattiin. Nämähän eivät ole muodisssa.”

    Donnerin mielestä Hei, rillumarei! ei ollut edes kulttuuria, koska se oli irvikuva itsestään. ”On uudelleen tunnustettava, että kotimainen elokuva on ottanut askeleen taaksepäin, menneisyyteen, alkukantaiseen aamuhämäräänsä. Tarkastusviranomaisilla on oikeus kieltää kotimainen elokuva. Miksi sitä ei tällä kertaa tehty?"

    Kulttuuriradikaali Donner halusi kieltää komedian, jossa varsin rauhallisesti ja harkitusti arvostellaan eliittitaidetta ja asetetaan sen rinnalle aidompana ja rehellisempänä kansaa lähellä oleva huumori, joka ei kumarra herroja eikä narreja.

    Ehkäpä Atos Wirtanen, vasemmistolaisen Ny Tidin päätoimittaja (1947-53) oli oikeassa arvioidessaan myöhemmin nuorta Donneria Poliittisissa muistelmissaan v. 1972: ”Jörn Donner tuli hyvin nuorena avustajaksemme - hän kirjoitti terhakkaasti ja terävästi etupäässä urheilusta ja elokuvasta, toisinaan myös kirjoista, mutta hänestä ei tullut sosialistista lehtimiestä niin kuin minä olisin toivonut.”

    Ihminen ei ole yksi ajatus, vaan monen erilaisen ajatuksen ristiriitainen kimppu. Niin myös Donner.

    Mutta kuulostaa hieman ontolta, kun edellä lainattua elokuvarvostelua vertaa Donnerin sanoihin vuonna 1987 Esa Saarisen kirjassa Jörn Donner: ”Meidän on päästävä lähemmäksi kuolemaa, lähemmäksi taidetta, lähemmäksi niitä ihmiskunnan ristiriitoja jotka tällä hetkellä jakavat maailmaa… Taide ei kuulu juhliin vaan arkeen, työhömme. Se on teoria, jonka puolesta saksalainen Bertolt Brecht monta kertaa on kamppaillut. Lyriikka kuulu arkipäivään. Teatteri kuuluu tehtaille. Musiikki kävelyymme kaduille.”

    Nuori Donner valitsi erittäin tarkasti kenen lyriikkaa sai esittää arkipäivässä, kenen musiikkia kuunnella kaduilla, kenen teatteria esittää tehtailla.

Toisin kuin aikalaiskritiikistä – joka kantoi rillumareikulttuurin inhoamisen tuskaa pitkälle tulevaisuuteen – voisi päätellä Hei, rillumarei! ei ole lainkaan hillitön elokuva, räävitön eikä matalamielistä puskahuumoria tulvillaan, ellei sitten korkeakulttuurin pilkkaamista pidä jo sinällään hillittömänä puskafarssina.

    Filmin tarina on yksinkertainen: Severi Suhonen (Esa Pakarinen) matkustaa Helsinkiin sivistyäkseen, koska kulttuurin kaipuu on (Lapissakin) eksistentiaalinen peruste. Miksi rempseä savolaismies asuu Lapissa, on toisarvoista.

    Tosin Severi jää vahingossa junasta jo Pohjanmaalla, joten hän joutuu kävelemään Suomen pääkaupunkiin, minne saapuu partaisena joulupukkina. Tarinan MacGuffina on toritaiteelta näyttävä maalaus, jonka Severi ostaa tullihuutokaupasta. Samalla kun Severi yrittää (tietämättään) estää etteivät taiderosvot varasta tuota maalausta, häntä kuljetetaan klassisen musiikin konsertista moderniin teatterinäytökseen ja lopulta oopperaan, jossa kulttuurikipu kulminoituu ”korkeamman hengenviljelyn” kamalassa maisemassa.

    Konsertissa ja teatterissa Severi häiriköi esityksiä kyselemällä suuren ääneen tyhmiä kysymyksiä. Onko keisarilla vaatteita? Siinäpä vasta pulma, Helismaa pelleilee.

    Kaikkineen Helismaan paikoitellen anarkistinen huumori (ja Lohikosken filmityö) on tarkkaa, minimalistista sanailua, melkein kuin Marx-veljesten elokuvista, mutta noin rohkeaa kommenttia ei kai parane vieläkään, vuonna 2019, ääneen sanoa.

    Kaikki ratkeaa parhain päin. Lopulta vuorineuvos Schubertiksi esittäytynyt Severi Suhonen päättää palata Lappiin, koska ”se on sellainen seutu ja sellainen maa, jota ei voi unohtaa”. Ja toritaiteelta näyttävän maalauksen alta paljastuu toinen: arvaamattoman arvokas Frans Halsin teos.

Tajuaako nykykatsoja Hei, rillumarein! sanoman ja idean, naurattaako se?

    Enpä tiedä. Ainakin minä hymyilin.

    Jos telkkarin tuleminen 1960-luvulla kuihdutti rillumareikulttuurin, niin ehkä se on elpynyt tv:n tylsissä viihdeohjelmissa, räppärien lauluissa ja sosiaalisen median tavallisen elämän aitoutta etsivässä narsismissa, mutta ei kuitenkaan samanlaisena romanttisena kansanomaisuutena kuin mitä 1950-luvun rillumareifilmit esittivät.

    Näyttelijä Mikko Lamminen on tunnustanut oman suhteensa rillumareikulttuuriin Esittävän taiteen koulutusohjelman opinnäytteessä näin sydämellisesti: ”Itselleni aihe on erityinen. Siinä yhdistyy monta itseäni kiehtovaa asiaa. Yksi on ’vanha maailma’. Koen että olemalla aiheen äärellä saan kontaktin menneeseen aikaan. Pidän tuon ajan huumorin näennäisestä yksinkertaisuudesta. Sen uppoaminen etenkin maaseudun ihmisiin, kuvastaa minulle aikaa, jolloin ihmiset eivät vielä olleet turtuneet informaatiotulvasta. He eivät olleet 'kaiken nähneitä' ja kokeneita, eikä huumori perustunut toisten nöyryyttämiseen.”

    Kuulostaako Lammisen tunnustus populismin taidejulistukselta?

    Tätäkään puolta ei parane väistää eikä sanoilla verhota.

    Suomalaisessa huumorissa kansalaisten töppäily ja herrojen vihaaminen sulautuvat yhteen ainutlaatuiseksi jos kohta aika pölhöksi elämänasenteeksi.

    Hei, rillumarei: Puukkoja, puntareita, ynnä muita virvokkeita!

Esa Pakarinen (Severi Suhonen) ja taideteos
elokuvassa Hei, rillumarei!
Kuvakaappaus, Yle, 2019.

Jörn Donner: Viettelysten aika. Toim. ja suom. Risto Hannula. Suomen elokuva-arkisto, 1985.

Mikko Lamminen: Hei, rillumarei – katsaus iltamaperinteen syntymiseen ja sen sotien jälkeiseen kukoistukseen. Turun ammattikorkeakoulu, 2014.

Esa Saarinen: Jörn Donner. WSOY, 1987.

Atos Wirtanen: Poliittiset muistelmat. Otava, 1972.