Kierrepalloja

[sinne tänne toisaalle]

Kyösti Salovaara, 2025.

Kirjapino n. 68 euroa.

 

Jos jumala olisi tarkoittanut, että jalkapalloa pitäisi pelata ilmassa, hän olisi istuttanut nurmea taivaalle.

- Brian Clough, valmentaja

Julma peli. Ei tehty omista paikoista maaleja ja vastustaja teki sen yhden maalin.

-  KTP:n valmentaja Jonas Nyholm viime lauantaina lehdistötilaisuudessa

Kirjailijan tehtävänä on kirjoittaa kirjoja eikä tulkita niitä.

- Veijo Meri, kirjailija

Kirjailijan tehtävänä on kutsua kissaa kissaksi.

- Jean-Paul Sartre, kirjailija ja filosofi

Konkreettinen todellisuus on.

    Minäkin kuulun siihen.

    Kun ajattelen mitä todellisuus on, ovatko myös ajatukseni konkreettista todellisuutta? Vai pelkästään osa minua?

    Jos ne ovat pelkästään minua, en sittenkään kuulu täysin konkreettiseen todellisuuteen. Onko se mahdollista?

    Yleensä ajatukseni ovat sovinnaisia. Vai harvoin jos koskaan ajatuksen musta joutsen yllättää. 

Kutsutaanpa kissaa kissaksi.

    Kävin lauantaina Kotkassa. Kaupunki oli päivällä aavemaisen hiljainen. Kolea tuuli jäähdytti kävelijän tunteet. Välimerellisessä ravintolassa söin lammasta.

    Kylmästä kelistä huolimatta Arto Tolsa areenalle saapui n. 2200 katsojaa. KTP aloitti Veikkausliigan tappiolla. SJK Seinäjoelta ei ollut parempi, mutta kotijoukkue oli huonompi koska päästi yhden maalin. 

    Jalkapallo on jalkapalloa, niin kuin Sartre sanoisi.

    Sunnuntaina autoilin ja kävelin Akateemiseen kirjakauppaan. Ostin viisi kirjaa. Yhden sai ilmaiseksi, kuin kaupan päälle. Kirjakaupassa ihmettelin (jälleen kerran) pohjoismaisen käännöskirjallisuuden runsautta ja anglosaksisen kuihtumista. Miksi pohjoismaista kaunoa käännetään niin paljon? Miksi anglosaksisen kaunon aihealueet suppenevat kuin pyy maailmanlopun alla?

    Olisin ehkä ostanut myös tietokirjan pokkarina, mutta eihän suomalaiset tai suomeksi käännetyt tietokirjat käsittele muuta kuin lifestyleä ja erilaisten mielien itsehoitoa. Vakava, luonnontieteellinen kirja puuttuu suomalaisesta valikoimasta kokonaan. 

    Kirja on kirja, niin kuin Sartre sanoisi.

    Tiistai-iltana katsoin Mestarien liigan ottelun. Arsenal voitti Real Madridin. Declan Rice ampui pelin ensimmäisen maalin vapaapotkusta. Ampujan ja maalivahdin välissä oli madridilaisten tiukka muuri. Rice ampui oikealla jalalla, pallo suuntautui muurin ohi ja oli menossa selvästi myös maalin ohi, mutta pallossa oli voimakas kierre sisäänpäin, joten muurin ohitettuaan se kiersi maalin ylänurkkaan eikä maailman parhaaksi sanottu maalivahti Thibaut Courtois ylettynyt palloon, vaikka hän on kaksimetrinen mies.

    Muutama minuuttia myöhemmin Rice ampui toisen maalin vapaapotkusta, yhtä hienon ja vaikean ja jälleen Courtois epäonnistui. 

    Kierrepallot olivat kuin musta joutsen: sellainen ei ole mahdollinen mutta se tulee ja lentää.

Jalkapallo on elämää, yhteiskunnan pienoiskuva. Näin sanotaan. Joidenkin mielestä elämä on osa jalkapalloa, mutta se lienee liioittelua.

    Tässä on kuitenkin runsaasti symboliikkaa. Eikö taitava poliitikkokin lähetä kierrepalloja, joita vastustaja tai kilpailija ei huomaa ennen kuin on liian myöhäistä reagoida? Entäpä kansainvälinen politiikka: onko kaikki sitä miltä näyttää vai viuhuuko ilmassa kierrepalloja kaikkiin suuntiin, niin että me katsojat olemme äimän käkenä tajuamatta, että kohta joku pallo osuu päähämme takaviistosta?

   Kissa on kissa, mutta se ei ilmaise kaikkea.

   Oikeastaan kirjallisuuden tulisi lähettää kierrepalloja todellisuuteen, mutta lähettääkö? Vai onko se niin ennalta arvattavaa ettei kukaan edes hätkähdä saati että riemastuisi?

    Toisaalta, miksi syyttäisin kirjallisuutta, joka ei puhuttele eikä viihdytä minua, sillä vikahan on lukijan päässä eikä romaanikirjailijan kynässä. Kyllä kai maailmassa vielä yksi kirjailija kirjoittaa kynällä eikä näppäimistöllä.

    Heitän kierrepallon: kenelle kirjailija kirjoittaa, itselleen vai mahdollisille lukijoille?

Hyvät sitaatit ovat hienoja kierrepalloja. Ne osuvat monenlaiseen maaliin, menevät perille kun antaa mielelle vapauden.

    Chris Andersonin ja David Sallyn kirjassa Numeropeli – Luulet ymmärtäväsi jalkapalloa, mutta et tiedä siitä mitään (HS kirjat, 2013) on hienoja lainauksia, jotka kuvastavat maailmaa kierrepallon oveluudella, siis yllättäen.

    ”Sattuma on loogista”, sanoi Johan Cruyff, hollantilaisen futiksen huippu ja hollantilaisen pelityylin, pallonhallintapelin opettaja koko maailmalle. Jos sattuma on loogista, sitä voi ohjailla haluamaansa suuntaan. Sitäkö Cruyff tarkoitti? Miten tämä otetaan yhteiskuntapolitiikassa huomioon? Tarkoittaako se monenlaisen resilienssin rakentamista? 

    ”Ilman palloa et voi voittaa”, Cruyff sanoi. ”Jos pallo on meillä, he eivät voi tehdä maalia.”

    Onko Trump kerännyt kaikki pallot pöksyihinsä? Hän kertoo röyhkeästi, että koko maailma haluaa nyt tulla suutelemaan hänen peppuaan. Perversionsa kullakin, mutta oleellista on että Trump pelaa pallonhallintapeliä yksin ja omin säännöin.

    ”Jalkapallo on peli, jota pelataan aivoilla”, Cruyff sanoi.

    Tästä taitaa tulla Trumpin ongelma. Kun panee kaikki munat omaan taskuunsa, ne saattavat särkyä. Housut kastuvat.

    Silti jää ihmeteltäväksi mitä muu maailma tekee.

    ”Pyhistä lehmistä saa parhaat hampurilaiset”, sanoi Mark Twain eikä tuota ironiaa kukaan pysty ohittamaan.

Maailma on kuin futismatsi.

    Onko? Todellako?

    ”Me pelaamme vasemmistolaista jalkapalloa”, sanoi Pep Guardiola. ”Kaikki tekevät kaikkea.”

    Guardiola pelasi huipulla Barcelonassa. Hänestä tuli uuden jalkapallotaktiikan ja pelityylin mestari. Guardiola valmensi ensin Barcaa, sitten Baijeria ja nykyään Manchester Cityä. Guardiola on kehittänyt alkuaan hollantilaisen totaalisen jalkapallon - palloa hallitaan viimeiseen asti ja kaikki osaavat hyökätä ja puolustaa - niin täydelliseksi ja globaaliksi sopaksi että se kiehuu yli. Joku valmentaja tuskaili äskettäin, että Guardiola on pilannut futiksen, koska kaikki joukkueet pelaavat Guardiolan futista.

    Mutta onko Guardiola oikeassa? 

    Eikö maailma ole toista mieltä? Globalisaatio on pikemminkin lisännyt työnjakoa kuin vähentänyt sitä. Kaikki eivät tee kaikkea vaan pelkästään sitä mitä osaavat, missä menestyvät ja missä ovat tuottavia. Oikeassa todellisuudessa kaikki eivät tee kaikkea.

    Mutta Guardiola sanoikin, että vasemmistolaisessa futiksessa kaikki tekevät kaikkea. Onnistuisiko tuo myös konkreettisessa todellisuudessa? Voisiko vasemmistolaisessa yhteiskunnassa jokainen olla lääkäri yhdellä hetkellä ja leipuri toisella? Pitäisikö vasemmistolaisessa valtiossa kaikkien olla toisinaan poliiseja ja toisinaan peltiseppiä?

    Kysytäänpä neuvoa Karl Marxilta, joka hahmotteli ”totaalista” ihanneyhteiskuntaa. Näin hän vastaa vuosien takaa 1800-luvulta:

    ”Taiteellisen lahjakkuuden poikkeuksellinen keskittyminen joihinkin yksilöihin ja siihen liittyvä lahjakkuuden tukahduttaminen laajoissa joukoissa on työjaon seurausta… Joka tapauksessa kommunistinen yhteiskuntajärjestys poistaa taiteilijan alistumisen nurkkakuntaiseen ja kansalliseen rajoittuneisuuteen, joka kokonaan aiheutuu työnjaosta, samoin kuin taiteilijan sulkeutumisen jonkin taidelajin piiriin, jolloin hän esiintyy pelkkänä taidemaalarina, kuvanveistäjänä jne., niin että jo pelkkä hänen ammattinsa nimi riittää ilmaisemaan hänen ammattikehityksensä rajoittuneisuutta ja hänen riippuvuuttaan työjaosta. Kommunistisessa yhteiskunnassa ei ole taidemaalareita vaan pelkkiä ihmisiä, jotka muun ohessa harjoittavat maalaustaidetta.”

   Guardiolan futisjoukkue muistuttaa Marxin ja Engelsin utopiaa, mutta jos kaikki tekevät aidosti kaikkea, mihin me edistyneessä yhteiskunnassa tarvitsemme ammattikirjailijoita ja tähtipoppareita, jalkapalloilijoista puhumattakaan?

    Ja kohta kierrepallo osuu...

Kyösti Salovaara, 2025.

KTP vs. SJK  0-1.
5.4.2025.