Deadline Torstaina: Jännityskirjailijoita valokuvassa

Eskapistisia kohtaamisia

Ei tarvitse istua kasvot menosuuntaan ymmärtääkseen, että menneisyys pakenee selän taakse.

Jostakin syystä menneestä tietää enemmän kuin tulevasta. Luulee tietävänsä. Ovatkohan muistikuvat epäluotettavampia kuin hyllyn päältä löytyvät mustavalkoiset valokuvat? Mistä muuten johtuu, että mustavalkoinen valokuva tuntuu realistisemmalta kuin värillinen? Vaikka sen tietää olevan vain osan totuutta, illuusio.

Amerikkalainen, vasemmistolainen näytelmäkirjailija Lillian Hellman antoi yhdelle muistelmateokselleen nimen Pentimento. Kirjan johdannossa Hellman selvitti, että pentimento on ikääntyvä maalaus, jossa alkaa näkyä läpi taiteilijan mielen muutokset hänen paranneltuaan maalausta. Kerroksista syntyy uudenlaisia kuvia, tahattomia.

En ole koskaan oikein ymmärtänyt mitä Hellman tarkoitti sanoessaan, että hänen muistelunsa kohdatuista ihmisistä olivat eräänlainen pentimento. Puhuiko hän muistamisen vaikeudesta, mielen muutoksesta vai totuuden ja valheen päällekkäisyydestä? Vai siitä että ihmisen elämän loppukuvassa näkyvät läpi aikomukset, turhat yritykset, harhapolut. Vai tarkoittiko hän sitä, että faktat näkyvät tahattomasti uudenlaisina faktoina? Kerroksien synteesi?

Muuan Hellmanin aikalaiskirjailija kyllä väitti, että kaikki mitä Hellman kirjoitti, oli valhetta, myös ”and” ja ”the” sanat. Sitä Hellman pentimentollaan tuskin tarkoitti. Mutta mitä... se on toinen juttu.

Ollakseni yllytyshullu päätin etsiä suuren ruskean kirjekuoren, missä on eri lehdissä julkaistuja valokuvia jännityskirjailijoista ja kriitikoista.

Tähän johti pieni kommenttini Booksyn kirjoitukseen Dick Francisista. Kun Kirsi Hietanen kommentoi Booksyn Dick Francis-juttua viittaamalla Desmond Bagleyhin, minä kerroin, että minulla on jossakin valokuva Desmond Bagleystä, jossa hän on Pentti Kirstilän ja Risto Karlssonin kanssa samassa kuvassa Tukholman dekkarikonferenssissa vuonna 1981.

Booksyn ja Kirsin yllytyksestä etsin siis kirjekuoren ja skannasin tähän pakinaani muutamia valokuvia Masalasta, Tukhomasta ja Orivedeltä.

Valokuvat ja muistikuvat ovat kolmisenkymmentä vuotta vanhoja, eräänlainen pentimento tämäkin.

Aikaisemmin nämä kuvat on julkaistu mm. Suomen Sosialidemokraatissa, Aamulehdessä ja Ruumiin kulttuuri -lehdessä ja eräissä muissa yhteyksissä.

Kuvia katsoessa tulee haikea olo, ei vähiten siksi että monet kirjailijoista ovat siirtyneet eskapismin autuaammille kirjamarkkinoille.

Mies Masalasta

Vuonna 1981 sain puolivuotisen arvostelija-apurahan. Otin palkkatyöstäni virkavapaata, joten oli aikaa lukea, kirjoittaa ja käydä Masalassa ja Tukholmassa.

Ennen kuin ajoin lokakuun loppupuolella Tapiolasta Kirkkonummelle, ostin modernin sanelukoneen. Sillä olen sittemmin nauhoittanut muutamat tekemäni kirjailijahaastattelut, keskustelut Taavi Soininvaaran, Pertti Lindforsin, Risto Raition ja Reijo Mäen kanssa. Tänään ei kukaan pitäisi laitetta modernina.

Mutta lokakuussa 1981 se oli, kun ajoin Masalaan Kirkkonummelle haastattelemaan Matti Yrjänä Joensuuta.

Juttuni ilmestyi koko aukeaman laajuisena Suomen Sosialidemokraatissa 24.10.1981.

Näin kuvasin ajan, paikan, pysähdytetyn hetken:

”Rivitalo on kaksikerroksinen. Kirkkonummella, kehätien takana. Pieni työhuone yläkerrassa. Ikkunoiden takana alkavat niityt ja metsät. Kaupunki on kaukana.

Sade lyö ikkunoihin. Ylikonstaapeli Joensuun vapaapäivä. Kirjailijan työpäivä. Kirjoituskoneen vieressä työpöydällä punamustat kuulosuojaimet. Niillä kirjailija eristää itsensä talon äänistä.

Nyt kuulosuojaimia ei tarvita. Talo täynnä iloisia lastenääniä.

Perheessä on kolme tytärtä. Vanhin, Anu on juuri aloittanut koulunkäynnin. Vaimo on kotona. Hänen nimensä Ahviva on hepreankieltä ja tarkoittaa 'kevättä'.

Puhumme monta tuntia. Lipaston päällä teepannu ja täytetty helmipöllö. Puhumme poliisin työstä, kirjoittamisesta, vankiloista, väkivallasta, nälänhädästä ja sodasta.”

Matti Yrjänä Joensuu, Kirkkonummi. Kyösti Salovaara 1981.

Juhannusviikolla Tukholmassa

Matkustimme Tukholmaan juhannusviikolla 1981 valkoisella laivalla, minä, vaimoni Raili ja Demarin kulttuuritoimittaja Risto Hannula. Tukholmassa asuimme Östermalmilla, josta oli mukava kävelymatka Grand Hotelliin missä kolmas kansainvälinen dekkarikongressi pidettiin.

Paikalla oli runsaat 250 jännityskirjailijaa ja kriitikkoa. Paneelikeskustelut käytiin ajan patinoimassa Grand Hotellin Peilisalissa. Väliaikoja vietettiin Grandin viehättävässä baarissa.

Eräänä päivänä lounas tarjottiin Bonnierin perheen huvilan nurmikolla. Sen jälkeen kirjailijat ja kriitikot vietiin Södra-teatteriin sen päivän paneelikeskusteluun. Väliajalla tarjoiltiin drinkkejä ja suolapalaa. Tilaisuus riistäytyi järjestäjien käsistä. Kukaan ei halunnut palata enää keskustelemaan jännityskirjallisuudesta. Eikä palannut. Teatterin lämpiössä oli mukavampaa. Ilmainen viina vietteli jalansijoilleen.

Kirjoitin tapahtumasta jutun Erkka Lehtolan Aamulehteen. Se julkaistiin sunnuntaina 28.6.1981 otsikolla Rikoskirjailijoiden katselmus Tukholmassa – Murhia myydään kuin hampurilaisia ikään.

Vaimoni lainasi eräänä päivänä rahaa Pentti Kirstilälle, joka oli matkassa Anja Angelin kanssa. Kirstilä maksoi lainan heti Suomeen palattuaan. Anja Angel hämmästyi kun kerran tavatessa puhuin Suomea. Hän oli luullut minua ruotsalaiseksi. Ujona miehenä en juuri suutani avannut. Tai ehkä ”ruotsalaisuuteni” johtui hienosta mokkanahkaisesta blazeristani.

Kongressin lopulla haastattelimme Riston kanssa englantilaista, Norjassa asuvaa Robert Barnardia. Englannintaitoni oli (tietysti on vieläkin) surkeaa joten hiki valui Grand Hotellin baarissa kysymyksiä sorvatessa ja vastauksia kirjatessa. Yrittäessä ymmärtää mitä Barnard sanoi. Silloin sanelukonetta olisi kaivattu.

Aamulehden jutussa kirjoitin, että suuret kansainväliset nimet puuttuivat Tukholmasta. Se oli ehkä vähättelyä.

Joka tapauksessa kongressiin osallistuivat mm. Julian Symons, Peter Lovesey, Desmond Bagley, Ruth Rendell, Margaret Yorke, Lawrence Treat, Hillary Waugh, Mary Higgins Clark, Elley Queen (Frederic Dannay), H.R.F. Keating, Gerd Nyquist, Ulf Durling, Jan Broberg, Jean Bolinder, K. Arne Blom, Olov Svedelid, Jan Olof Ekholm ja Bo Lundin.

Vasemmalta: Pentti Kirstilä, Risto Hannula, Desmond Bagley, Risto Karlsson. Bonnierin huvila, Tukholma. Kyösti Salovaara 1981.

Peter Lovesey hämmästytti suomalaiset urheilutietämämyksellään. Hän tiesi suomalaisista juoksijoita "kaiken".

Tukholma. Kyösti Salovaara 1981.

Suomalaiset jännityskirjailijat Tukholmassa: Kirstilä ja Karlsson.

Tukholma. Kyösti Salovaara 1981.

Saakelin verisen murhan kirjoittaja Julian Symons Peilisalissa.

Toinen vasemmalta Hillary Waugh.

Kyösti Salovaara 1981.

Robert Barnard: mies Tromssasta. Kyösti Salovaara 1981.

Jan Broberg, kriitiikko, Ruotsin dekkariakatemian perustaja.

Tukholma. Kyösti Salovaara 1981.

Orwellin vuonna 1984

Huhtikuussa syntyi poikani Jaakko.

Juhannuksen jälkeen ajoin sitikalla Risto Hannulan kanssa Oriveden opistolle dekkariseminaariin, missä olin lupautunut pitämään esitelmän otsikolla Eskapismin puolustus. Kai Ekholmin vetämän seminaarin ohessa perustettiin Suomen dekkariseura. Sen puheenjohtajiksi valittiin Jukka Parkkinen, joka yllättyi valinnasta. Ruumiin kulttuuri -lehden päätoimittajaksi valittiin Risto Raitio, joka ei ehkä yllättynyt.

Paikalla oli kolmisenkymmentä kirjailijaa, toimittajaa ja kriitikkoa.

Esitelmäni oli kai seminaarin kriittisin koska jouduin Tv2:n makasiiniohjelmaan haastateltavaksi. Se onnistui hieman paremmin kuin pelkäsin. Palkkiotakin maksettiin pari markkaa.

M.A. Numminen kirjoitti seminaarista heinäkuisessa Anna-lehdessä mm. näin:

”Myhäilevää kriitikkoa Kyösti Salovaaraa tuppasi itseäänkin naurattamaan, kun hän hyökkäsi sumeilematta suomalaisia tapoja ja tottumuksia vastaan.

'Vain kunnottomat katsovat Dallasia ja Dynastiaa', hän totesi äänenkään värähtämättä.”

Risto Hannula laati seminaarista artikkelin Demariin ja käytti ottamiani valokuvia jutun kuvitukseen.

”Eskapismi eli todellisuuspakoinen kirjallisuus on Suomessa huonossa huudossa, sanoi Kyösti Salovaara eskapismin puolustukseksi otsikoidussa alustuksessaan”, Risto kirjoitti 30.6.1984. Ja jatkoi:

”Kaiken tämän taustalla on suomalainen elämäntapa, joka vierastaa mukavaa elämää ja hauskanpitoa. Oikea taide on Suomessa raskasta ja ikävää. Jos elämä tai taide alkaa tuntua helpolta tai viihtyisältä, suomalainen tuntee huonoa omaatuntoa. Hyvänolon tunne on Suomessa syntiä, Salovaara sanoi ja kaipasi vakavan romaanin ja viihderomaanin vuorovaikutusta.”

Risto Hannulan mukaan vakavaa taidetta moitiskelelva alustukseni sai Eila Pennasen kaipaamaan paikalle Arto Virtasta, jonka kanssa olin Demarin palstoilla käynyt kiivaita debatteja viihteestä ja vakavasta kirjallisuudesta.

Eila Pennanen, Risto ja minä istuimme sitten muutaman vuoden Dekkariseuran Johtolankapalkinnon valintalautakunnassa. Pennanen suhtautui meihin miehiin persoonallisella, hieman ilkamoivalla huumorilla.

Pennanen oli poikansa Hanno Vammelvuon kanssa sattumoisin samalla Pariisin-matkalla vuonna 1989 kun olin perheeni kanssa viettämässä isäni 75-vuotispäivää. Emme juuri tavanneet heitä, mutta eräänä päivänä tavatessamme Rue Montmartrella Eila varoitti meitä syömästä kadulla myytäviä täytettyjä patonkeja, koska niistä sai helposti mahataudin.